Valoa ikkunassa

Tulin tänään töistä kotiin vähän myöhemmin kuin muu perhe. Oli HYVIN outoa kääntyä risteyksestä kotikadulle ja katsoa tätä näkymää:

En ole varmaan ikinä ennen tullut pimeällä kotiin niin, että meidän yläkerran ikkunassa olisi ollut valo. 

Mutta täällä sitä nyt asustellaan, valaistussa vintissä. Eilen keräännyimme ensimmäistä kertaa yläkertaan siirretyn keittiön pöydän ääreen iltaruualle. Hihitytti, kaikkia. Tuntui erittäin kummalliselle. Ihan kuin olisi jossain Big Brother -tyyppisessä koelaboratoriossa - että tässä me nyt muina perheinä esitämme olevamme meitä, ja olevinaan olemme omassa kodissakin, vaikka oikeasti tämä on joku lavastettu tilanne ja näyttelemme kohtausta elokuvasta "Insinööriperheen illallinen". 

Ei se nyt mikään huono fiilis missään tapauksessa ole, hassu ja kummallinen vain. Näköjään tekee ihan hyvää välillä muuttaa, vaikka oman talon sisälläkin. 

Olemme siirtäneet kulun yläkertaan jo nyt vuokralaisen ovelle, koska remontin aikana pääoven ja verannan kautta kulkeminen kuljettaisi luultavasti remonttiryönää kengänpohjissa pitkin taloa. Vuokralaisen ovi vain sattui jäämään viime syksynä vähän vaiheeseen ja tuo filmivanerilla peitetty ikkuna ei varsinaiseti ole ehkä se esteettisin tervetulotoivotus. (Kuvat ovat taas ihan kamalia mutta kestänette tämän, tämä valokuvausosuus on minulle se blogin päivittämisen tulppa ainaisesti. Yritän tehdä sillekin asialle aika pian parannuksia, joista raportoin lisää kun niiden aika koittaa.)

Positiivista kuitenkin se, että vuokralaisen ovessa on kahva. Vielä kuukausi sitten ei ollut.

Meillä on täällä ylhäällä ihan kotoisaa ja mukavaa. Väitän, että perusremonttitilannetta paljon paremmat fasiliteetit, kun on kuitenkin toimiva keittiö ja iso yhdistetty olo- ja makuuhuone kaukana remonttituoksinnasta. 

Lasten takia -  ja omankin henkisen hyvinvoinnin - tuntuu ihan asialliselta tämä ratkaisu, että emme jääneet mihinkään välitilaan vaan muutimme tänne kokonaan. Toki alakerrassa on varastoituna iso määrä huonekaluja ja muuta tavaraa, mutta ne on pakattu kokonaan pois odottamaan kevättä ja remontin valmistumista. Täällä on kaikki oleellinen. 

Telkkaria ei tosin ole, koska yläkertaan ei ole vedetty antennirasiaa. Se on ehkä-työlistalla. Juho Kusti vartioi vihdekeskusta, onneksi on Yle Areena josta näkyy Pikku kakkonen tarvittaessa.

Keittiöön on tosiaan siirretty alakerran vanhat kaapit, jotka silloin Vuokon syntymän aikaan kolmisen vuotta sitten vaihdettiin tiskikoneeseen ja uusiin yläkaappeihin. Ihanhan nuo toimivat. Tiskikone on alhaalla vielä paikallaan joten roudaamme tiskejä pajukorissa edestakaisin toistaiseksi - mitäpä sitä ei ihminen tekisi, ettei tarvitse tiskata käsin. (Oho, onpa nyt kyllä ihan todella kamalan huono kuva.) 

Yläkertaan ei tule myöskään voimavirtaa, joten muistelemme nuoruutta Pietarissa kaasuhellan äärellä. Jääkaappi oli talossa kun muutimme, ja pöytä on tuossa pakkoratkaisuna - kukaan ei ole ehtinyt maalata alakerran keittiössä ollutta puoliksi kunnostettuna ostettua astiakaappia ja nyt se kaappi on meidän koululla ja odottaa innokasta puuartesaania tekemään työn loppuun. 

Joulukukka piristää tunnelmaa härkäviikoilla. 

Kotoisaa ja mukavaa on keittiössäkin. Insinööri piirtää keittiösuunnitelmaa puhtaaksi, halailevat tyttäret syövät päärynää. Olen erityisen iloinen tuosta seinähyllystä. 

Joten laitan siitä vielä lähikuvan. Kiva kun niitä tärkeitä ja kauniita tavaroita saa esille. 

Hylly on oikeasti palanen sellaisesta lipasto-kirjahyllystä, josta lipasto oli kadonnut. Ostin sen paikallisesta osto- ja myyntiliikkeestä kesällä ja ajattelin laittaa sen seisomaan lattialle ilman lipastoa ja ladata siihen kirjoja. Sitten keksin, että sehän sopii tuohon - jäljistä päätellen tuossa kohtaa on joskus ollut jonkinlainen seinähylly. Puoliso keksi kääntää hyllyn ylösalaisin. Ai kun tuli hyvä. 

Emme ole samaa mieltä noiden talossa muuttohetkellä olleiden tekokukkien estetiikasta. Puolison mielestä ne kuuluvat tänne. Minusta ne kuuluisivat paremmin kaatopaikalle. Pattitilanne. 

Vessa jää nyt esittelemättä mutta sen remontoinnista voisi kirjoittaa useammankin pitkän postauksen, joten säästetään se siihen. Mikään, ja todellakin painotan että MIKÄÄN ei ole ollut niin henkisesti tekemätön paikka kun tuo yläkerran vessa. Mutta valmiiksi tuli sekin. Ammattilaiset asialle niin ongelmat yleensä ratkeavat. 

Muutto.

Olen saanut koko syksyn ajan eri kanavia pitkin paljon viestejä teiltä, rakkaat lukijat. Viesteissä on toivottu, että päivittäisin useammin, tai että ylipäänsä edes joskus päivittäisin. Kiitos kaikista niistä viesteistä, on ollut häkellyttävää huomata, että tätä blogia kaipaa niin moni.

Blogin pitäminen on vähän niin kuin hampaiden... no, ei harjaus sentään, mutta ehkä lankaus. Jos sen ottaa ilta- tai aamurutiineihinsa, siitä on helppo pitää kiinni. Jos sen unohtaa kerran, unohtaa helposti toisenkin kerran. Päivä päivältä hammaslankaan tarttuminen muuttuu vaikeammaksi ja koko operaatio saa mielessä megalomaaniset mittasuhteet. Sehän vie aikaa. Tai hammaslanka on hukassa tai peräti lopussa. Tai ientä kolottaa. Tai. Moninaiset ovat selitykset, mutta lopputulos sama - hampaat jäävät lankaamatta, ja samalla tavalla jää myös blogi päivittämättä. Kun edellisestä päivityksestä alkaa olla kuukausi tai toinenkin, kynnys uuden postauksen naputtelemiseen on kasvanut ainakin puolen metrin korkuiseksi. Ja sitten sekin jää kirjoittamatta. Kuukaudeksi, toiseksikin.

Mutta nyt minä kirjoitan, ja aion tämän julkaistakin. Istun yksin olohuoneen lattialla ja katselen tätä näkymää:

Neljä ja puoli vuotta sitten muutimme keltaiseen taloon. Mietin silloin, että olohuone on ainakin niin ruma että se pitää aika pian remontoida omannäköiseksi. Karvatapetti ja mäntyviilukuvioinen kovalevy eivät sen neljän ja puolen vuoden aikana varsinaisesti tulleet esteettisiksi suosikeiksini, mutta yllättävän pitkämielisesti niitä on silti jaksanut tuossa katsella. 

Ja nyt on tyhjä olohuone, ja sen nurkassa kirpputorikasa. 

Olen ollut viime syksyn ja alkuvuoden poissa blogistani siksi, että olen käyttänyt nettiaikaani toisaalla. Kyllästyin jo viime kesänä totaalisesti keltaisen talon remonttien keskeneräisyyteen, sotkuun ja kaaokseen, koko kodin ja elämän sitku-vaiheeseen. Yhtenä iltana googlailin aihetta "valokuvien säilyttäminen", ja siitä alkoi suuri muutos. Suuri, mutta pienin ja varmoin askelin etenevä. 

Löysin nimittäin ensin ammattijärjestäjä ja life coach Sandy Talarmon (klik). Sandyyn tutustumisen jälkeen päädyin hänen Unelmien koti -verkkokurssilleen  ja sitä kautta kyseisen kurssin suljettuun Facebook-ryhmään. Siellä olen aikaani viettänyt silloin, kun tietokoneen kanssa olen nokakkain ehtinyt. 

Kirjoitan tästä nyt vähän arastellen ja ujona. Kaiken maailman life coachit ja elämäntapavalmentajat ja muut postmodernin yhteiskunnan uudet palveluammatit ovat tuntuneet minusta(kin) jotenkin vierailta. Että osataanhan tässä elellä ihan itsekin, maalaisjärjen ja mummon neuvojen varassa. Enää en ole sitä mieltä. Olen oikeastaan koko ajan vähän häkeltynyt siitä, miten pari-kolme oikeaa kysymystä kysynyt ihminen ja hänen kehittelemänsä kurssi ja perustamansa uskomattoman loistavia ihmisiä yhteen koonnut vertaistukiryhmä ovat aikaansaaneet meidän kotona todella ison muutoksen. Ei se muutos vielä ulotu kaikkialle, eikä se ole kääntänyt elämää sormien napsautuksella kaikin osin autuaaksi ja ihmeellisen ihanaksi. Mutta jotain se on kyllä kiistatta tehnyt. Jotain ihan näkyvää ja konkreettista.

Kuluneen syksyn ja talven aikana meidän yläkerran remontti on nimittäin kokonaan valmistunut. Sillä tavalla kokonaan että IHAN kokonaan. Kuuluisaa viimeistä listaa myöten. 

Jopa yläkerran vessa, joka aiheutti puolentoista vuoden ajan masennusta ja eripuraa, on nyt valmis. Siinä tosin auttoi aika paljon naapurin maksullinen remonttimies. Mutta ehkä se onkin osa sitä kaikkea oppimaani - viisautta on tunnistaa omien voimien ja ehtimisen rajat ja mahdollisuuksien mukaan hankkia apua niihin tilanteisiin. 

Tähän samaan jatkumoon kuuluu myös tuo otsikko: Muutto. Nyt on nimittäin niin, että kun tätä kirjoitan, on puoliso hakemassa lapsia mummolasta. Me olemme riehuneet täällä kahdestaan viikonlopun, ja tätä ennen vielä loppiaisviikonlopun, ja sen riehumisen tuloksena olemme virallisesti muuttaneet yläkertaan asumaan. Alakerrassa on olohuoneen kirpputorikasa, remppaimuri ja, no, se pakollinen jokaiseen muuttoon liittyvä viimeisten tavaroiden epämääräissotku keittiön hellan päällä. 

Olemme nukkuneet yläkerrassa jo melkein koko tammikuun ajan ja tästä päivästä eteenpäin muutamme sinne kokonaan asumaan. Tammikuussa teemme purkuhommia - hyvästi jää, mäntyviilukovalevy ja sen takana oleva suihkupömpeli - ja helmikuun alussa samainen naapurin remonttireiska tulee tekemään keittiön ja olohuoneen remontit. Niihin liittyy toki paljon muutakin kuin pintojen maalaamista, tapetointia ja uusia lattiapäällysteitä - sähkötöitä, huippuimuria, puhallinkonvektoria olohuoneen kattoon ja sen sellaista, monimutkaistakin. Jossain vaiheessa kuluvan kevään aikana muutamme yläkerrasta takaisin remontoituun alakertaan. 

Ja sitten ne kaikkein suurimmat on tässä talossa tehty. Toki kaikenlaista pienempää ja vähemmän tärkeää on vielä jäljellä, kellarin viimeistelyä ja ensi keväänä loppujen ikkunanpuitteiden nyhertämistä, mutta mitään remonttirintamalla suuria tekosia ei meillä ole enää tällä kierroksella jäljellä. Putkiremontit, lämmitykset, pyykkituvat kellariin, saunat, ulkomaalaukset, ikkunaremontit, ja sitten vielä nämä sisätilat ylhäällä ja alhaalla - ne ovat kaikki valmiina. 

Vaikea sitä on todeksi uskoa. Ja vähän pelottavaakin ajatella, mihin sen kaiken ajatusenergian ja nämä viikonloput sitten käyttää, kun ei tarvitsekaan enää miettiä keskeneräisyyksiä koko aikaa. No, sitten vaikka se väitöskirja seuraavaksi. Höm.

En tiedä, millä aikataululla raportoin blogiin valokuvien kanssa kaiken sen, mitä tapahtui viime syksynä. Raportoin kuitenkin, sen lupaan. Nyt olen päässyt sen suurimman kynnyksen yli ja osaan räpsiä kuvia pädillä ja pienentää niitä Bloggeriin sopivaksi - sikäli päivityksiä voisi olla luvassa piankin. Jos pyrkisin ensin johonkin säännöllisyyteen ja yrittäisin kirjoitella vaikka kerran viikossa? 

Nyt kuitenkin sen keittiön hellan päällisen ja loppujen muuttosotkujen kimppuun. Seuraavaksi lienee asiallista esitellä meidän uusi koti, väistötila tuolla vintissä!

Ai niin, ps. Meille kuuluu noin muuten ihan semmoista tavallista hyvää. Töitä ja päivähoitoa ja maksalaatikkoa ja jauhelihakastiketta. Pikku kakkosta ja lumiukkoja ja vähän jo lasten harrastusrumbaakin. Välillä riidellään, välillä ollaan sovussa keskenämme. Ja välillä käydään Urpolanlammen jäällä luistelemassa. 

Ku on niin hikiki

Meillä aina välillä pompsahtelee esiin tämä ajatus maakylmästä. Tai maaviileästä, miten sen nyt haluaa ilmaista.

(Malva viihtyy auringossa. Puutarhuri ei.)

Minä kun en ole kovinkaan tekninen henkilö, en osaa kuvailla kyseistä toimintoa sen kummemmin kuin että maalämpökaivossahan on putkisto, jossa kiertää litku. Litku kerää itseensä maaperästä lämpöä, jonka se sitten vapauttaa. Siinä maalämpöpumpussa se vissiin tapahtuu. No, tätä samaa systeemiä voi kesällä käyttää käänteisesti myös viilentämiseen, ja siitä kerrotaan enemmän vaikkapa tässä linkissä.

Paitsi meidän tapauksessamme tuloilmaa ei jäähdytetä, koska meillä ei ole koneellista ilmanvaihtoa, vaan viilennys hoidettaisiin pömpeleillä, joita sanotaan puhallinkonvektoreiksi. Sellainen seinälle tai kattoon kiinnitettävä ruma, no, kirjaimellisesti pömpeli, josta puhkuu siis viileää ilmaa.

Meillä on  ollut viime viikot taas ihan sietämättömän kuuma. Talvisaikaan meillä on yleensä noin 21 astetta lämmintä, mikä on optimaalinen lämpötila. Sitä kuumemmassa alkaa tulla kiukku, kärtty ja hiki. Nyt sisälämpötila lähentelee kolmeakymmentä, paitsi vintissä jossa se on reilusti sen yli kun aurinko paistaa läkittää huopakattoon kaiket päivät. Minä narisen ja valitan, lapset nukkuvat huonosti, kotona on sisällä melko ankeaa. Pihalla on ihan yhtä kuuma kun varjopaikkoja ei juuri ole.

Niinpä puoliso otti luottoputkimiehellemme puhelun, joka alkoi sanoilla "tämähän on se aika vuodesta, kun kaikki soittavat sinulle kun pitäisi saada mökki viileäksi". Luottoputkimiestä uskalsimme odottaa saapuvaksi maaviileäasioissa ehkä marraskuussa, mutta hänpä yllätti sanomalla, että voisi tulla jo ensi viikolla tekemään konsultointikäynnin. Mietimme hetken, totesimme että joskus se viilennys oli tarkoitus asentaa joka tapauksessa joten miksipä ei sitten nyt.

Minä en voisi sietää ajatusta, että pieteetillä hinkatun talomme ulkokuorta laitettaisiin rumentamaan mitään ilmalämpöpumppua vastaavaa. Jotenkin nyt pitäisi kuitenkin sietää ajatus siitä, että talon sisäpuolelle ilmestyisi kaksi rumaa pömpeliä - toinen vinttiin ja toinen olohuoneeseen. En ole oikein päässyt vielä tämän asian yli. Puoliso löysi netistä kaikkein vähiten rumat pömpelit, jotka laitetaan sitten kattoon. Ne ovat tämän näköisiä.

Eli sentään littanoita, vain 13 sentin korkuisia, mutta susirumia. Ne peittävät alleen monta monituista ihanaa originaalia Halltex-laattaa. Mitä minä niille pömpeleille nyt sitten teen? Maalaan punaisiksi, niin kuin vessan viemäriputken, sillä "jos et voi peittää, korosta" -mentaliteetilla?

On sietämättömän kuuma. Esteettisestä ongelmasta on jotenkin nyt vaan yritettävä päästä yli. Onhan meillä myös mikroaaltouuni...

Jos tästä maaviileästä nyt jotain hyvääkin voi sanoa, niin se on ainakin hyvin halpaa viilennystä. Yläkerran konvektoriin voisi lisäksi tehdä erikseen sellaisenkin systeemin, että se talviaikaan toimisi lisälämmityspatterina - meidän vintissä on talvella aika viileä, kun siellä on alakertaan verrattuna varsin pienet lämpöpatterit ja keittiön puolella ovi-ikkunasysteemi sekä isossa huoneessa sivuvintin ovi taitavat falskata paljon enemmän kuin alakerran ikkunoista yksikään. Kun vintti on tarkoitus lähitulevaisuudessa ottaa asuinkäyttöön (älkää kertoko kenellekään, mutta minulla on ihan hullu ja epärealistinen haave siitä, että saisimme tämän keskikerroksen remontoitua jo kevättalven 2015 aikana...), on siellä ihan hyvä kovimmilla pakkasilla olla lisälämmönlähde. Toinen vaihtoehto olisi tietysti koko talon lämmitysjärjestelmän kiertoveden lämpötilan nosto sille tasolle, että vinttikin pysyisi lämpimänä, mutta se tuntuu jokseenkin turhalta kun tässä varsinaisessa elämiskerroksessa paljon alhaisempikin lämpötila riittää.

Tuo pömpelihän ei itsessään vielä toimi vaan sille pitää vetää putket kellarista, kondenssivedelle oma putki ja sähköäkin se mokoma tarvitsee toimiakseen. Ajatus seinillä risteilevistä putkista olisi toki niin sietämätön, että sitten vaan elettäisiin jotenkin tämän kuumuuden kanssa. Nyt kun noiden putkien piilottamiseen on olemassa varsin näppärä ratkaisu, tämä koko projekti on ylipäänsä tuntunut jotenkin toteuttamiskelpoiselta.

Se ratkaisu kätkeytyy tämän oven taakse:

Tämä on siis pihan puolen sivuvintin ovi vintin isossa huoneessa. Ollaan tässä salaa ostettu tuollaiset metalliset sairaalasängyt naapurista, ne ovat nyt vierassänkyinä mutta niillä on tulevaisuuden sisustusvisiossa paikka meidän makkarissa joka tulee olemaan vintin keittiö, lapset saavat makuuhuoneekseen tämän ison huoneen.

Oven takana on siis vintti, ja vintissä on ollut kummallinen puulaatikko seinällä. Jossain vaiheessa puoliso kuikuili sen sisään lautojen raosta ja näki punaista, joten päättelimme siellä sijainneen vanhan puukeskuslämmityksen aikaisen paisuntasäiliön. Sehän se olikin, kun lautalaatikkoa sitten ryhdyttiin purkamaan.

 Otin komistuksesta kuvan muistoksi sen jälkeen kun laatikko oli purettu ja sen eristeenä ollut puru-lastu-muhju lapioitu ja imuroitu pois. Pitää ottaa tuo paisari talteen.

Kun siirrytään vintistä alaspäin, tuon paisarin putket kulkevat keittiön nurkassa olevassa kotelossa, joka on alkuperäinen ja näyttää tältä:

Ja kun mennään vielä alemmas, kellarin entiseen pannuhuoneeseen jossa nykyisin vaikuttaa maalämpöpumppu, ne putket töröttävät katosta tällä tavoin:

Tässä meillä on siis suora, katseelta piilossa oleva linja maalämpöpumpulta vinttiin. Tuota reittiä ne kaikki viilennyspömpeleiden vaatimat putket ja sähköt saadaan tuotua ilman ylimääräisiä läpivientejä tai kotelointeja sinne, missä niitä tarvitaankin. Tämä vähän niin kuin ratkaisi asian viilennysremontin kannalta suotuisasti - tai katsotaan nyt vielä, mitä se luottoputkimies ensi viikolla vieraillessaan sanoo.

Enpä tiedä. Minulla on hyvin ristiriitainen olo tämän asian kanssa, mutta yritän nyt pitäytyä säilyttämäänn mielessäni vintissä näillä helteillä majailleen kesävieraan lausunnon. Se kun kuului osapuilleen niin että jos te meinaatte siellä vintissä asua niin ei siinä suunnitelmassa ole mitään järkeä ilman tuota viilennyshommaa. Uskokaamme siis kesävieraan kokemuksen syvällä ja hikisellä rintaäänellä paukauttamaa näkemystä. Vaikka ihan varmasti itkettää kun se valtaisa pömpeli pojottaa olohuoneen katossa, sanokaa minun sanoneen. 

Yläkerran keittiö eli angstinen esimerkki etanaremontoinnista

Tämän tarinan edellisen luvun voi lukea kohdasta Laurakaisa korjaa kosteusvaurion.

Korjasin tosiaan yläkerran keittiön seinän näemmä marraskuun puolivälissä 2013. Jollain aivosolulla kuvittelin, että se olisi melkein sit niinku siinä, pientä kalustemaalausta ja homma olisi valmis. Voi kökön kökkö sentään miten väärässä olen ollut.

No, seinä sentään saatiin joululomalla nyherrettyä valmiiksi. Minähän olin hankkinut onnenkantamoisena meille palan äreää oranssiraidallista Enso-levyä, mutta ei se sitten lopulta riittänyt yläkerran keittiön tiskipöydän taakse. Apuun tuli guru-Pekka, jolta saimme viime keväänä ylijäämäpaloja pliisua mutta autenttista, valkoista ruudullista levyä, josta sitten askarreltiin pahvitapetin päälle roiskeenkestävä pinta.

Ihan on sama meininki kuin meidän alakerran alkuperäiskeittiössäkin. Levyä oli liian vähän, joten man tar vad man har -meiningillä jätettiin siihen tiskipöydän kohdalle tuollainen luova aukko. Eihän se sieltä kaapin takaa mihinkään näy.

Paitsi että kun tiskikaapin laittoi paikalleen, kajasti Ensopahvi rumasti hellan ja tiskipöydän välisestä raosta. Rako taas on pakko jättää, koska hellan nuohousluukut ovat tuossa noin Panun käden kohdalla. Joten jäljellä oleva levynsuikale käytettiin hyödyksi naamioimaan se loppukin näkyviin jäävä seinänpätkä. Näin ne olisi tehneet viiskytluvullakin, uskokaa pois. 

Yksi laudanpätkä on edelleen kateissa, koska se oli minulla värimallina mukana maalikaupassa. Ei pidä perinneremontoijan jättää rakenneosia kuljeksimaan, nyt piti purut peitellä Ensopahvin palasella.

Minun piti maalata uusiksi muuri, koska se oli niin likainen ja täynnä mustia sormenjälkiä. Samalla maalasin myös tuon paljaaksi jäävän pahvinpalasen. Muurin ja seinän väliin kiinnitettiin uusi lista, joka on samaa mallia kuin talossa muuten käytetyt ovilistat mutta vähän leveämpi.

Tässäkin oltiin viiskytlukulaisia. Kun listaa kerran sattui olemaan niin sama kai se oli lykätä tuohon. Alkuperäinen lista oli kapea, simppeli, kulmista pyöristetty rimanpätkä. Se oli liian kapea peittääkseen ruman muurin ja seinän yhtymäkohdan ja lohkeilleen muurin reunan, kun taas uusi lista asettui nätisti moisen irvotuksen päälle. Epäilen, että kukaan vähemmän asiaa tunteva ei edes tajua, että tuossa on joku moderni puukeskuslista. Vaikka yläkerrassa tuota listamallia on käytetty alakertaa vähemmän. Yläkerran listat ovat etupäässä tätä edellisessä kuvassa näkyvää myrkynvihreän lattialistan sorttia.

Joo. Ihan hyvä siitä tuli. Nätti suorastaan. Maalasin suoraan tehdasmaalatun listan päälle Uulan Into-sisustusmaalilla millä nuo yläkerran seinät on kauttaaltaan maalattu, kai se siinä kiinni pysyy. Maali siis.

Mutta sitten alkoi se etanaosuus. Nimittäin keittiön kaappien maalaus. Minä olin jo ennen tätä käyttänyt yhteenlaskettuna varmaan pari viikkoa aikaa kaappien maalinpoistoon ja hiomiseen - enkä edes yrittänyt sipistellä niitä mitenkään kovinkaan siisteiksi, kun ne kerran vanhat ovat niin kolhut saavat minun puolestani näkyä. Nämähän ovat tosiaan meidän alakerran keittiön alkuperäiset kaapit, jotka siirrettiin yläkerran keittiöön, kun alakertaan piti rakentaa tiskikoneen takia uusi kaapisto. Kaapit alkuperäisasussaan näkyvät vaikka tässä vanhassa blogijutussa.

Ja voi vee-pee-äs tuota maalaushommaa. Toistaiseksi hirvein ja ärsyttävin remonttiurakka ikinä. Täti vihreä -postausten (tässä ja tässä) innoittamana hankin joskus talvella 2012-2013 kaksi purkkia Tikkurilan Empireä sävytettynä vastaväripariin syvän vihreä - räväkän oranssi. Kas näin:

Minä olen perinnemaalien vankkumaton kannattaja enkä osannut ajatellakaan, että maali voisi avaamattomassa purkissa kuivua osapuilleen käyttökelvottomaksi. Tähän maalivalintaan päädyin nettisuositusten perustella ja siksi, että normaalisti huonekalumaalina käyttämääni Uulan ovi- ja ikkunamaalia ei saa kuin Uulan omissa sävyissä, joista ei löydy kaveria yläkerran vihreälle lattialle.

Joko tuo Empire on aivan uskomattoman, tolkuttoman ja suunnattoman kauheaa maalia, tönkköä jankkia jonka sutiminen mihin tahansa pintaan on yhtä tuskaa, tai sitten maali tosiaan on kuivunut ja menettänyt kaikki mahdolliset hyvät ominaisuutensa. Perinnemaalit eivät muutu säilytettäessä miksikään, niistä pitää korkeintaan kuoria kalvo pois päältä (lakkamaalit) ja sekoittaa huolella niin ne ovat taas ihan käyttökelpoisia. Tuosta Empirestä en voi sanoa samaa. Oranssia maalia oli vain pikkupurkillinen, koska sitä ajattelin käyttää tuollaisena tehostevärinä. Olen ohentanut maalia varmasti 50-prosenttiseksi, ja se on edelleen ihan toivotonta, kankeaa tököttiä. En kuitenkaan raaski mennä kauppaan ostamaan enää uusia kalliita maaleja kun ne kerran on yhteen otteeseen jo hankittu, joten näillä mennään.

Kuvassahan nuo tekeleet vielä näyttävät ihan siedettäviltä.

Käytännössä kaikki tasaiset pinnat ovat täynnä valumia ja ihmeellistä paksun ja ohuen maalipinnan vaihtelua. Maali ei siis siliä ollenkaan samalla tavalla mihin olen tottunut, enkä vielä noin sadannella maalauskerralla ole ymmärtänyt, pitääkö tuota maalia sutia ohut kerros vai paksu kerros kerrallaan. Ohuet kerrokset eivät peitä mitään ja jättävät pinnan omituisen kuultavaksi ja mataksi, paksut kerrokset taas jäävät epätasaisiksi. Niitä sitten hioskelen ja maalailen uudelleen kerta toisensa jälkeen ja lopputulos muuttuu osapuilleen vain kauheammaksi. Minulla on mennyt maalaamiseen valehtelematta ainakin 15 iltaa - eli olen myös pessyt pensselit 15 kertaa kaksi on 30 kertaa.

Ihan uskomattoman rasittava operaatio siis, eikä se ole vieläkään päättynyt koska noita oransseja kohtia pitää vielä maalata ainakin yhteen kertaan. Olisi pitänyt siis myös ennen varsinaista maalia älytä käyttää jotain pohjamaalia ainakin oransseihin kohtiin. No, en älynnyt. Turkanen sentään.

Lopulta olin niin ärtynyt että maalasin suutuspäissäni vihreäksi myös hellan ympärystän, joka oli tähän asti likaisen kellertävänvihreä. Olokuun tuommoinen nyt sitten. En jaksanut välittää mistään teippauksista joten jälki on sen mukaista. Argh.

Olemme tässä yläkerran nyhertämisen ohella ottanet kellariin toisen maalaustyön, nimittäin Niemen tehtaiden (kaikki hullut Niemen tehdas -fanaatikot, hyökätkää kimppuun!) kerrossängyn toisen puolikkaan. Sitä sudin Teknoksen Futuralla, joka on sellainen vanhan kunnon Miranolin tyyppinen superkiiltävä huonekalumaali. Kiva maali maalata, ranneohennukseen tottunut perinnehippikin tykkää ja saa helpolla siistiä jälkeä aikaan.

Kun tuolla yläkerran keittiössä on nyt sattuneesta syystä tullut vietettyä iltapuhde jos toinenkin, olen tuijotellut raivoissani myös keittiön hammastahnanvärisiä (aka omituinen, hailakka, mintunvihreään taipuva harmahtava sävy) ovi- ja ikkunalistoja. Ja kun kerran sattui olemaan se sopivan värinen, myös korkeakiiltoinen maalipurkki auki ja sutikin sotkettuna, päätin kokeilla, miltä listat näyttäisivät osapuilleen seinän sävyisinä.

Joo-o. Ei ehkä ihan täydellinen, mutta kuitenkin kivempi kuin entinen.

Näin ne remontit laajenee -tyyppisesti minulla on siis never-ending-horror-kaappiprojektin lisäksi vielä maalattavana noin kilometrin verran yläkerran listoja - jotka siis todellakin aion sutia suoraan seinään kenties maalarinteippiä hitusen apuna käyttäen - ennen kuin yläkerran kyökki on valmis. Tällä menolla se ei tapahdu vielä puoleen ikuisuuteen. Vaikka kerkesinkin maalata jo kertaalleen keittiön oven listat ja karmit.

Ja sitten on tietysti se yläkerran vessa. Se alkaa olla nyt siinä kunnossa, että sitä voisi ruveta lyömään ihan oikeasti kasaan, kun puoliso sai nyhdettyä seinistä noin tuhat kappaletta huopakattonauloja. Toivottavasti palaamme siihen projektiin pian. Ja sitä ennen saan tämän keittiön etanaremontin vihdoin valmiiksi.

Laurakaisa korjaa kosteusvaurion

Monet tämän bloginkin lukijoista ovat varmasti törmänneet taannoiseen Iltalehden juttuun, jossa melko suurieleisesti todettiin rintamamiestalon remontoinnin kustantavan noin 70 000 euroa. Ei varmasti riitäkään tuo summa, jos katsoo jutun kuvitusta.

Minä olen, tottakai, ihan eri linjoilla näissä asioissa. Siksi aion nyt kertoa teille siitä, kuinka korjasin talomme toistaiseksi ainoan vastaan tulleen kosteusvaurion. Ilmaiseksi. (Tai ainakin melkein. Pieni dramatiikka sallittakoon.)

Sellainen lisähuomautus vielä, että tämä juttu on pitkä kuin nälkävuosi ja yksityiskohtainen kuin en tiedä mikä. Tämä siksi, että jos joskus joudumme myymään tämän talon, löytyy meiltä julkaistua evidenssiä siitä, mitä on tehty ja miksi.

Lähtötilanne oli tämä:

Tai siis se ihan alkuperäinen lähtötilanne näkyy tässä:

Yläkerran keittiön seinässä oli Ensopahvi, jonka päällä oli Enso-tai manilevy. Joka oli maalattu aika tömäkän sairaalanvihreäksi. Lisäksi keittiössä oli tuollainen autotallityyppinen rosteriallas ja kylmävesihana.

Ja sitten kun seinästä purki pois altaan ja Enso-tai manilevyn, pystyi jäljistä melko suoraviivaisesti päättelemään että seinässä oli aiemmin ollut sellainen puolipyöreäpohjainen kaatoallas:

Jonka hana oli sitten jossain vaiheessa falskannut. Ja lahottanut seinän.

Tässä vaiheessa olisi ollut modernia ja nykyaikaista alkaa huutaa kovaan ääneen kaikkea home-alkuista, vaatia talon myyjää käräjille, hakea talolle purkulupaa ja antautua hysterian valtaan. Ei, minä en halua yhtään vähätellä kosteusvaurioista aiheutuvia ongelmia enkä niiden ihmisten ahdinkoa, jotka oikeiden sellaisten kanssa joutuvat painiman joko kotonaan tai niiden julkisten rakennusten osalta, jossa joutuvat päiviään viettämään. Mutta en myöskään voi olla olematta sitä mieltä, että ihan jokainen kosteusvaurio ei välttämättä johda mittavaan homeongelmaan. Ja että on olemassa tapauksia, joissa pragmaattinen järki käteen -ote on se oikea lähestymistapa.

Kuten tässä tapauksessa. Seinä oli kastunut. Kastumisesta oli jäljistä päätellen aikaa vuosikymmeniä, kuivumisesta saman verran. Puukolla ja ruuvimeisselillä kaivelemalla pystyi helposti todentamaan sen, minkä silmilläkin näki: vaurio oli hyvin paikallinen ja rajoittui tuohon tummana näkyvään alueeseen. Varmuuden vuoksi leikkasin tuota Ensopahvia sen verran isolta alueelta, että kastuneen alueen päättymisen pystyi selvästi todentamaan:

Minä olin viime viikonlopun yksin kotona, ja lauantai-iltana kun oli jo liian pimeää pihahommiin mutta liian aikaista mennä saunaan, päätin ryhtyä korjaamaan seinää.

Siihen tarvittiin vain kaksi kättä ja Fein Multimaster. (Koska puruja en ruvennut vaihtamaan.)

Koska vaurio rajoittui kahden koolauksen väliin, oli loogisinta edetä niin, että sahasin Feinillä laitimmaisen koolauksen kohdalta lahot laudat poikki ja taivuttelin ne sitten irti pienellä purkuraudalla.

Naularivi ei siinä koolingin kohdalla ollut ihan suora, joten homma oli välillä hienoista taitelua kun en halunnut surauttaa Feinillä naulaan. Yleensä sahasin ensin raakasti laudan poikki ja sen jälkeen vielä ohuen palasen irti niin, että jäljelle jäävää lautaa jäi naulan väärälle eli tässä tapauksessa vasemmalle puolelle mahdollisimman vähän. Tämä toki siksi, että korvaavat laudat piti kiinnittää siihen samaan pystypuuhun joten niillä piti olla tilaa.

Ongelmia aiheutti myös seinässä edelleen töröttävä vesihana ja seinän sisällä oleva vanha kylmävesiputki, joka oli kyllä vessan puolelta jo katkaistu poikki. (Kuten noista yllä olevista kuvistakin näkyy, yläkertaan on siis putkiremontin myötä vedetty jo uudet viemärit ja vedet sekä vessan että tämän keittiön puolelle.)

Tuo putki nimittäin valui tietysti alaspäin ja repi mukanaan tervapaperia kun sitä kannattelevat laudat katosivat seinästä. Note to self, jos nyt purkaisin seinää niin purkaisin yhden laudan kerrallaan ja naulaisin sen uuden laudan samantien paikalleen. Se estäisi myös ehkä purujen valumista alaspäin vähän tehokkaammin. Mutta kun tässä korjasin seinää ensimmäistä kertaa elämässäni niin purin ensin ja rakensin koko jutun vasta sitten uudestaan.

Hanan kanssa taisteluun piti hakea kellarista avuksi perheen järeämmät putkipihdit, mutta kyllä se niillä sitten irtosikin...

...ja putken sai sitten nykäistyä pois seinän sisältä.

Tämän verran sitten lopulta jouduin seinää purkamaan. Jos joku tuleva paniikkinen talomme asukas nyt katselee näitä kuvia niin tuo harmaa laudoissa näkyvä on betonia. Talomme rakentamisessa on aikakaudelle tyypilliseen tapaan hyödynnetty kellarin ja sokkelin betonivalujen muottilaudat sisäseinissä.

Nauloista jäi väistämättä reijät tervapaperiin joten paikkasin ne esteettisesti maalarinteipillä. Tuo ylin joukkosidontapaikkatyyppinen ensiaputoimenpide johtui siitä hanan alaspäin valumisesta, jouduin tukkimaan reikää hätäpäissäni teipillä. Lopputuloksessa paikkaus on kyllä siistimpi.

Tässä seuraavassa kuvassa kaksi ja puoli uutta lautaa ovat jo paikallaan. Ne ovat lautoja, jotka sahasin entisistä kattoremonttitelineistä. Sen enempää puutavaraa meillä ei ollut, joten homma piti tässä kohtaa keskeyttää yöksi ja siirtyä saunaosastolle. Remonttia varten ei tässä vaiheessa ollut pitänyt ostaa yhtään mitään, puutavara oli tosiaan ylijäämää ja naulat peräisin mökin kesäkeittiötyömaalta.

Seuraavana aamuna soitin naapuriin ja sain luvan vierailla heidän ehtymättömässä puutavaravarastossaan. Sieltä löytyi asiallisesti muutama naapuritalon kuistilta purettu, täysin identtinen sisäseinälauta, jotka olivat myös mukavasti betonin harmaannuttamat. Otin ne. Eivät maksaneet mitään.

Ja sitten sain seinän valmiiksi.

Eihän tuo nyt mikään hienopuusepän taidonnäyte ole. Tuollainen vähän epämääräinen kötöstys, nopeasti sahalla ja vasaralla ilman mittanauhaa silmämääräisesti kokoon kasattu. Pari lautaa jäi ikävästi pullolleen kun purut olivat valahtaneet siinä kohtaa koolauksen päälle enkä älynnyt, että niitä pitelevän tervapaperin olisi voinut naulata kiinni koolaukseen niin ongelma olisi jos ei poistunut niin ainakin lieventynyt.

Mutta kyllä minä silti olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Osittain se näyttää jopa ihan professionaalilta:

Ja osittain vähän vähemmän professionaalilta.

Mutta melkein uskaltaisin väittää, että kädenjälkeni oli sen verran samantyyppistä kuin alkuperäisenkin seinän rakentajalla, että vaikea tuosta enää jonkun ajan kuluttua olisi maallikon havaita, mikä osa seinää on vanhaa ja mikä uutta, kun puutavarakin oli pääosin alkuperäisen seinän rakennusvuodelta.

Luulen kuitenkin, että tässä kohtaa on paras vetää se johtopäätös, että toistaiseksi puoliso saa olla meillä se, joka tekee niin kutsutut näkyviin jäävät liitokset.

Tämä minun seinäni ei ollut niin turhantarkka siksi, että heti kun se oli valmis, piilotin sen Ensopahvin taakse. Tai siis heti kun olin saanut raapustettua lautoihin terveiseni jälkipolville.

Meillä kävi uskomaton tuuri, kun saimme ilmaiseksi (!) täyden rullan iskemätöntä Ensopahvia, vain rahti piti maksaa pohjoisesta tänne. Siitä leikkasin palasen, ja naulasin kattoremontista ylijääneillä, isokantaisilla huopakattonauloilla seinään kiinni.

Ja totesin, että yläkerran vessan seinän pahvitusta varten pitää hieman harjoitella, koska pahvi meni pussilleen vaikka miten muuta yritin. Sitten tosin totesin, että myös meidän alakerran vessan pahvi näemmä pussittaa, enkä ole kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota vaikka sen olen tämän vuoden puolella useaan kertaan muun muassa maalannut. Että ehkä sekään ei ole niin turhan tarkkaa.

Mutta tässä se nyt on, ilman rahaa korjattu yläkerran keittiön seinän kosteusvaurio.

Loppuun vielä hifistelyt päälle. Kylmä- ja kuumavesiputket piti kiinnittää uudelleen seinään:

Ja lattiassa oleva kolo, josta kaivelin joskus viime vuoden puolella mystiset superlonieristyspalaset pois, piti täyttää rintamamiestalofoorumituttavalta saaduilla (ilmaisilla, myös kotiinkuljetus) puruilla.

Ja lopuksi asetella vielä kolon päälle laudat, tosin Feinillä hieman uusien läpivientien mukaiseksi pätkittyinä. Yksi laudanpala puuttuu, koska se seilaa jossain päin taloa oltuaan mukana maalikaupassa värisävymallina.

Tämä operaatio nimittäin etenee seuraavaksi niin, että tästä rohjakkeesta - joka on siis meidän alakerran keittiön vanha kaappi - tulee keittiöön sievä ja kaunis allaskaappi. Se asetetaan tuohon paikalleen uuden seinänpätkän eteen, ympäröidään ilmaiseksi guru-Pekalta saaduilla Enso- eli manilevyillä ja sen päälle asetetaan alakerran keittiön vanha astiankuivauskaappi. Siinä kohtaa yläkerran keittiön remontti on maksanut maalien verran, korkeintaan muutaman satasen.

Että tästä näkövinkkelistä on kyllä hyvin vaikea nähdä, miten rintamamiestalon remonttiin voi mitenkään saada kulumaan 70 000 euroa. Mutta valintojahan nämä ovat, henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia sellaisia. Siksi noiden totuuksina ilmoitettavien euromäärien kanssakin pitäisi ehkä olla vähän varovaisempi.

Jos nyt itselleni annan pienen miinuksen jostain niin siitä, että tähän koko operaatioon meni aikaa muutama tunti. Se on taas yksi osoitus siitä, että kannattaisi vaan ryhtyä toimeen eikä jahkailla ja pähkäillä ja voivotella niin paljon. Minä olen nimittäin voivotellut tätä keskeneräistä keittiötyömaata ainakin tämän vuoden maaliskuusta asti, ja ne muutamat remontin vaatimat tunnit olisi ollut varmasti mahdollista irrottaa jostain muusta, joutavammasta puuhastelusta. Ikuisuusongelma.

Loppuun vielä oodi alkuperäiskuntoiselle rintamamiestalolle: Minä rakastan tätä taloa siksi, että minä ymmärrän sitä. Jos se menee rikki, olen osoittanut sekä itselleni että maailmalle että osaan korjata sen, omin päin, sahalla ja vasaralla, kutsumatta paikalle liutaa ammattimiehiä.

Uutta taloa kaikkine teknisine vempeleineen en osaisi rakentaa enkä korjata. Pidän siitä, että talomme rakenneosat ovat niin yksinkertaisia, että humanistikin niitä ymmärtää. Se tuntuu turvalliselle ja jotenkin hyvin, hyvin kestävälle ajatukselle tässä kertakäyttökulttuurin ja teknologian ylivallan maailmassa, joka tuolla jossain tämän kotipesän ulkopuolella on.