Ehei, emme suinkaan ole täysin kadonneet maailmankaikkeudesta vaikka blogissa on vaitonaista ollutkin. Olemme hyvin eloisia ja hyvinvoivia, varsinkin pientä jet lagia lukuunottamatta siksi että olimme juuri kaksi viikkoa harrastamassa perhelomailua Hetskun luona. Ja MikkoMikon ja Amaliankin luona.
Tarkkasilmäinen lukija saattaa tästä kuvasta havaita, että minä olen lasteni ja pitsalaatikoitteni kanssa menossa juuri piknikille erään Barryn takapihalle. Vai onko se etupiha, mistä näitä tietää.
Jep, olimme siis kaksi viikkoa Washington DC:ssä. Siellä oli ihanaa, erityisesti siksi että oli hauskaa viettää aikaa maailmalla jo vuosia seikkailleen ja siten perin harvoin kohdalle osuvan Super-Hetan kanssa, josta on aiemmin kerrottu ainakin kattoremontin yhteydessä.
Mutta muutenkin. Vaikka kahden alle kolmevuotiaan lapsen kanssa matkustaminen ei varsinaisesti ole mikään relaksoiva lepolomakokemus, oli silti mukavaa olla kahden viikon ajan huoleton turisti.
(Tämä on remonttiblogi. Siksi tässä on kuva vuoden 2011 maanjäristyksen takia remontissa olevasta Washington Monumentista.)
Näimme paljon washingtonilaisia leikkipuistoja, söimme hyvin, kävimme eläintarhassa, haahuilimme eri kaupunginosissa (siinäpä kaupunki, jossa eri kaupunginosat ovat kuin eri maailmoista) ja yhden viikonlopun ajelimme Virginian puolella Blue Ridge Parkwayllä. Mahtavia maisemia syksyisissä ruskaväreissä.
Jalkauduimme myös Sherando-järvelle, jossa mitäänpelkäämätön perheeni kävi uimassa noin 15-asteisessa vedessä. Kuvatodisteet uimareissusta ovat valitettavasti MikkoMikon kamerassa mutta tässä yksi kuvatodiste siitä jalkautumisesta.
Paljon mukavia ja merkittäviä kokemuksia. Haluaisimme uudelleen.
Blogissa jaettavaksi, tämä kun ei ole matkustusblogi, kuitenkin merkittävin kokemus on seuraava: Löysin itsestäni kellari-ihmisen.
Rintamamiestalofoorumin toveri Hower on joskus teoreettisella tasolla saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että kellari on mielentila, ystävä ja hieno paikka, jossa on vähän rosoinen ja siloittelematon, varsinaisista asuinhuoneista eroava ja siten arvostettava atmosfääri. Minä kun ensi alkuun pelkäsin kellaria, sitten olin sitä mieltä että se on vaikea ja hankala ja kylmä ja inha ja päänvaivaa aiheuttava kaikkine kapillaarisine kosteuksineen ja muine hallitsemattomine ilmiöineen. Kellariin paremmin tutustuttuani olen ollut noin periaatteessa sitä mieltä että ihan jees ja meidän kellari varsinkin. Hyödyllinen ja tarpeellinen ja toimiva, ei sen kummemmin suuria tunteita herättävä.
Kun menin Washingtoniin, löysin Nebraska Avenuen varrella olevan 1930-luvulla rakennetun tiilitalon kellarista sisäisen kellarisieluni.
Minulla ei ole oikein yleiskuvia siitä kellarista, kun siellä oli koko vierailun ajan meidän asuinkaaos. Hetskun blogissa on niitä yleisesittelykuvia. Kellarissa oli siis toisella puolella amerikkalaiseen tapaan Family room ja toisella puolella varasto, pyykkitupa ja vessa. Ja erityisesti se luultavasti lähellä alkuperäisasua oleva varasto-pyykkitupa sen kellarisielun nosti pintaan.
Nebraska Avenuen talossa oli perin kotoisesti narisevat lautalattiat. Puoliso sanoi puolihuolimattomasti ääneen sen, mitä itse en ollut havainnut lattiarakenteita altapäin ihastellessani: Eihän nuo tuollaiset Suomessa ikinä näy, kun niissä on aina joku eristekerros silmäilyn esteenä. DC:n leveysasteilla kellarin ja ensimmäisen asuinkerroksen välipohjaa ei näemmä ole tarpeen eristää ollenkaan. (Tuo metallinen asia on lämmityskanava.)
Kellarissa oli yleisen kellarifiiliksen lisäksi kaikkea sellaista, jota suuresti ihastelin. Tässä muutama sellainen ihastelun kohde, ensimmäisenä kellarin ulko-oven yksityiskohdat:
Tässä selittämätöntä ihastusta herättänyt kellarin vesialtaan hana:
Ja hauska kellarin vessan valokatkaisija.
Siitä vessasta tuli muun kellarin ohella perin kotoisa olo, kun jotenkin sain sen vaikutelman että vessa on samalla tavalla jälkikäteen tehty kuin meidän pyykkituvan vessakin. Jossa on muuten tätä nykyä seinäntapainen, joka on blogissa esittelemättä. Pitää yrittää esitellä.
No niin. Ameriikkaan asti piti matkustaa, että huomasi salaa ystävystyneensä oman kellarinsa kanssa. Kyllä kannatti. Seuraavaksi menemme Moskovaan fiilistelemään 70-luvun kerrostaloestetiikkaa, mutta sitä ennen toivottavasti vähän tiheämmällä päivitystahdilla kuulumisia ihan vaan täältä mikkeliläisestä rintamamiestalosta, ennen kun taas pääsemme ihastelemaan suurta maailmaa.
Tarkkasilmäinen lukija saattaa tästä kuvasta havaita, että minä olen lasteni ja pitsalaatikoitteni kanssa menossa juuri piknikille erään Barryn takapihalle. Vai onko se etupiha, mistä näitä tietää.
Jep, olimme siis kaksi viikkoa Washington DC:ssä. Siellä oli ihanaa, erityisesti siksi että oli hauskaa viettää aikaa maailmalla jo vuosia seikkailleen ja siten perin harvoin kohdalle osuvan Super-Hetan kanssa, josta on aiemmin kerrottu ainakin kattoremontin yhteydessä.
Mutta muutenkin. Vaikka kahden alle kolmevuotiaan lapsen kanssa matkustaminen ei varsinaisesti ole mikään relaksoiva lepolomakokemus, oli silti mukavaa olla kahden viikon ajan huoleton turisti.
(Tämä on remonttiblogi. Siksi tässä on kuva vuoden 2011 maanjäristyksen takia remontissa olevasta Washington Monumentista.)
Näimme paljon washingtonilaisia leikkipuistoja, söimme hyvin, kävimme eläintarhassa, haahuilimme eri kaupunginosissa (siinäpä kaupunki, jossa eri kaupunginosat ovat kuin eri maailmoista) ja yhden viikonlopun ajelimme Virginian puolella Blue Ridge Parkwayllä. Mahtavia maisemia syksyisissä ruskaväreissä.
Jalkauduimme myös Sherando-järvelle, jossa mitäänpelkäämätön perheeni kävi uimassa noin 15-asteisessa vedessä. Kuvatodisteet uimareissusta ovat valitettavasti MikkoMikon kamerassa mutta tässä yksi kuvatodiste siitä jalkautumisesta.
Paljon mukavia ja merkittäviä kokemuksia. Haluaisimme uudelleen.
Blogissa jaettavaksi, tämä kun ei ole matkustusblogi, kuitenkin merkittävin kokemus on seuraava: Löysin itsestäni kellari-ihmisen.
Rintamamiestalofoorumin toveri Hower on joskus teoreettisella tasolla saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että kellari on mielentila, ystävä ja hieno paikka, jossa on vähän rosoinen ja siloittelematon, varsinaisista asuinhuoneista eroava ja siten arvostettava atmosfääri. Minä kun ensi alkuun pelkäsin kellaria, sitten olin sitä mieltä että se on vaikea ja hankala ja kylmä ja inha ja päänvaivaa aiheuttava kaikkine kapillaarisine kosteuksineen ja muine hallitsemattomine ilmiöineen. Kellariin paremmin tutustuttuani olen ollut noin periaatteessa sitä mieltä että ihan jees ja meidän kellari varsinkin. Hyödyllinen ja tarpeellinen ja toimiva, ei sen kummemmin suuria tunteita herättävä.
Kun menin Washingtoniin, löysin Nebraska Avenuen varrella olevan 1930-luvulla rakennetun tiilitalon kellarista sisäisen kellarisieluni.
Minulla ei ole oikein yleiskuvia siitä kellarista, kun siellä oli koko vierailun ajan meidän asuinkaaos. Hetskun blogissa on niitä yleisesittelykuvia. Kellarissa oli siis toisella puolella amerikkalaiseen tapaan Family room ja toisella puolella varasto, pyykkitupa ja vessa. Ja erityisesti se luultavasti lähellä alkuperäisasua oleva varasto-pyykkitupa sen kellarisielun nosti pintaan.
Nebraska Avenuen talossa oli perin kotoisesti narisevat lautalattiat. Puoliso sanoi puolihuolimattomasti ääneen sen, mitä itse en ollut havainnut lattiarakenteita altapäin ihastellessani: Eihän nuo tuollaiset Suomessa ikinä näy, kun niissä on aina joku eristekerros silmäilyn esteenä. DC:n leveysasteilla kellarin ja ensimmäisen asuinkerroksen välipohjaa ei näemmä ole tarpeen eristää ollenkaan. (Tuo metallinen asia on lämmityskanava.)
Kellarissa oli yleisen kellarifiiliksen lisäksi kaikkea sellaista, jota suuresti ihastelin. Tässä muutama sellainen ihastelun kohde, ensimmäisenä kellarin ulko-oven yksityiskohdat:
Tässä selittämätöntä ihastusta herättänyt kellarin vesialtaan hana:
Ja hauska kellarin vessan valokatkaisija.
Siitä vessasta tuli muun kellarin ohella perin kotoisa olo, kun jotenkin sain sen vaikutelman että vessa on samalla tavalla jälkikäteen tehty kuin meidän pyykkituvan vessakin. Jossa on muuten tätä nykyä seinäntapainen, joka on blogissa esittelemättä. Pitää yrittää esitellä.
No niin. Ameriikkaan asti piti matkustaa, että huomasi salaa ystävystyneensä oman kellarinsa kanssa. Kyllä kannatti. Seuraavaksi menemme Moskovaan fiilistelemään 70-luvun kerrostaloestetiikkaa, mutta sitä ennen toivottavasti vähän tiheämmällä päivitystahdilla kuulumisia ihan vaan täältä mikkeliläisestä rintamamiestalosta, ennen kun taas pääsemme ihastelemaan suurta maailmaa.
