Valaistusremontti

Olen valittanut viime talvena suunnilleen tähän samaan aikaan asiaa, joka aiheuttaa tänäkin vuonna harmaantumista. Nimittäin taloutemme valaistusolosuhteita.

Tosiasia on, että meillä on talvella erinomaisen hämärää. Ei pimeää, mutta hämärää. Olen hiljattain nähnyt jossain lehdessä artikkelin vanhojen talojen valaisemisesta ja siinä joku alan asiantuntija heitti ilmoille kysymyksen, voisiko sitä vain hyväksyä sen että vanhoissa taloissa on vähemmän valoisaa pimeään vuodenaikaan.

No, voisi. Ihan ongelmitta. Jos Panulta kysytään. Ei purnaamatta, jos minulta.

Minulle on periaatteessa ihan okei, että jokaisessa huoneessa on yksi, kaunis ja kohtalaisesti valaiseva kattovalo. En osaisi kuvitella kotia ilman keskikerroksen kattovalaisimia, joista jokainen on minulle arvokas omalla tavallaan - olohuoneessa on mummon ja ukin peräkammarin sukukalleus, Taito Oy:n valmistama sellainen, makuuhuoneessa ihana löytö jossa on kieloa muistuttavat kuvut, ja lastenhuoneessa isotädin olohuoneesta peräisin oleva kolmikupuinen komistus. Eteisessä on alkuperäinen pallolamppu ja keittiössäkin oli alkuperäinen HKA-leimalla varustettu eli Helsingin Kaasuvalon valmistama lamppu, kunnes se kyrvähti.

Mutta näiden kattolamppujen lisäksi kaipaan täsmävaloa sinne, missä milloinkin yritän askaroida. Puoliso on ilmeisesti vielä niin kaukana keski-iän mukanaan tuomista riesoista, että näkee vaikeuksitta puolipimeässä. Minä tarvitsen työvaloa.

Ja minun ja työvalon välissä on ollut tähän asti kaksi pulmaa: se, että huoneissa on yleensä yksi sähköpistorasia, joka rajoittaa täsmävalaisimien lisäilyä sinne tänne. Ja se, että meillä olevat täsmävalaisimet on kaikki haalittu käytettyinä ties mistä ja niiden sähköturvallisuus on ollut luvalla sanoen vähän kyseenalainen.

Maapallo on makuuhuoneen yövalo. Siitä on hajonnut kytkin jo ajat sitten. Oikealla oleva lasikupu kuuluu siihen keittiön kyrvähtäneeseen HKA-lamppuun, johon on vaihdettava sähköt kokonaan. Sen vieressä on huuto.netistä löytämäni työvalo, joka on tulossa keittiöön hellan yläpuolelle kunhan sen sähköt vaihdetaan uusiin. Vasemmanpuoleinen tötterö on kaunis, metallinen 50-luvun pöytälamppu, jossa on vielä kankainen alkuperäisjohto joka herättää minussa epäilyksiä. Ihan alimmaisena on ihana 60-luvun tyylinen joulukynttelikkö, joka lakkasi viime jouluna toimimasta poltettuaan ensin liudan kynttilälamppuja.

Sitä sähköpistorasiaongelmaa en ole vielä kyennyt ratkaisemaan kovinkaan kestävällä tavalla. Jossain tarmonpuuskassa sain sentään pari viikkoa sitten kysyttyä paikallisesta Valosilmä-nimisestä valaisinliikkeestä, missä täällä voisi korjauttaa ja tarkistuttaa vanhojen valaisimien sähkötoimintoja. Vaikka en ollut maksava asiakas, sain oikein hyvää palvelua ja minut ohjattiin ihan tuossa meidän lähellä sijaitsevan TY-huolto M. Salosen tykö. Siellä kuulemma kunnostavat myös lamppuja. Hyvin ystävällistä, myös meidän vanha radio on kertaalleen korjattu siellä, tosin lapset ovat taas rikkoneet radiosta jonkun kytkimen joten se täytyisi kiikuttaa uudelleen huoltoon.

Siispä pakkasin sekalaisen lamppukokoelmani pyykkikoriin ja puoliso kiikutti korin huoltoon. "Mitä ne sanoivat", kysyin, kun pyykkikori oli kadonnut. "Voiko pyykkikori jäädä?", vastasi puoliso. Ilmeisesti lamppukavalkadi ei ollut siis aiheuttanut täystyrmäystä joten nyt vain odottelemme, mikä on korjauskeikan lopputulos ja -lasku.

On todettava, että vaikka se lasku olisi suurehkokin, olen aika pitkään nyt saamapuolella tässä lamppuasiassa. Olen nimittäin jo kauan etsinyt meille sopivaa jalkalamppua löytämättä sitä ihan täydellistä mistään. Sitten satuin törmäämään kirpputorilla tähän:

Tuo on ehkä 60-luvun lopulta, mutta kuitenkin sen verran jämerää tekoa ja vanhan oloinen, että istuu meille hyvin. Täydellisyydestä tinkimisessä auttoi se, että erittäin hyväkuntoisella, hyvin vähän käytetyn näköiasellä lampulla oli hintaa kokonaista puolitoista (1,5) euroa!

Olohuoneen lukulamppuongelmaa tuo jalkalampun löytyminen ei kuitenkaan ratkaissut - vanhempi tytär on sen verran voimakkaasti mieltynyt pitkäjalkaiseen lamppuun, että suostuu nukkumaan yönsä lastenhuoneessa vain sen valossa. Ei auta muu kuin jatkaa etsintöjä, ja odottaa innolla korjaamolla olevan lamppuviisikon kotiinpaluuta. 

Sähkö on rumaa

Tämän totesin jo kellarin osalta, nyt se rumuus valtaa alaa myös asuintiloissa.

Sähkömiehemme, tuo hivenen ennalta-arvaamaton mutta silti niin rakastettava hahmo, saapui tämän viikon tiistaina ovellemme vähän kuin faksi muinoin Anneli Jäätteenmäelle. Mikäs siinä, isäntäväki oli vielä pyjamissa ja puurotouhuissa mutta ainahan meille yksi sähkäri mahtuu.

Sähkäri, joka on siis niin tajunnu, oli pyytämättä mutta ei sentään yllätyksenä mittatilaustilannut meille uuden sähkökaapin, joka majoittui tuolla tavalla tuohon keittiön oven päälle.

Mittatilaustyö siksi, että tuo vanha (kohta) muinaismuisto jää tuohon paikoilleen. Kun kerran museoidaan niin museoidaan sitten kunnolla.

Uusi on tietysti susiruma, mutta tulee siihen tuo tuommoinen kansi päälle. Aiomme maalata sen vielä samalla vaaleankeltaisella kuin eteisen seinä, eiköhän tuo sillä maastoudu. Kauempaa eteiskäytävästä näkymä on tällainen:

Ehkä tuon nyt kestää. Siitä ilosta, että voi taas käyttää yhtä aikaa pesukonetta ja kuivuria ja kytkeä MLP:n sähkövastuksenkin päälle.

Huomatkaa kuvassa näkyvä, melko mahtava ovikellomme. Sen muodostaa tuo hopean värinen kello ja sen alapuolella oleva suorakulmion muotoinen kappale, joka kätkee sisäänsä sellaisen vanhan mallisen, ison, litteän pariston. Sellaisen, mitä käytettiin tämän mallisissa taskulampuissa. (Linkki vie Aika Eilinen -nettisivuille, joilla on hauskoja kuvia joista ainakin minulle tulee lapsuus mieleen. Olen niin vanha.)

Muuten hyvä ovikello, mutta se ulkona oleva painike on piilotettu niin hyvään paikkaan että yleensä jokainen ensikertalainen kävijä soittaa saavuttuaan puhelimella "Tuota, olen nyt tässä pihalla ja yritin koputella ovea..." -puhelun. Koputtelu ei kuulu sisälle, koska ulommaisen oven ja sisätilan välissä on vielä tuulikaappi kaksine ovineen. Tiedoksi siis, että jos tulet joskus meillä käymään niin ovikello löytyy oikealta eli saranapuolelta, siitä lyhyemmän henkilön silmän korkeudelta. 

Kokkausta otsalampun valossa

Kuten jo aiemmin olen valittanut, meillä on tämä talviaikainen valaistusolosuhde melko haastava. Olohuone tuli jo käsiteltyä, urputan seuraavaksi keittiöstä.

Keittiössämme on kaksi valonlähdettä: Tiskinurkan pallolamppu, joka näkyy tässä:

Ja keskellä keittiötä oleva alkuperäisvalaisin, joka vähän pilkottaa tässä Jaakko Avikaisen Länsi-Savoon ottamassa kuvassa:

(Sikäli hauska yhteensattuma, että Avikaisen Jaakko kävi taas tällä viikolla meillä kameransa kanssa. Ensi sunnuntain Länkkärissä perheemme kertoo, minkälaista on keskiluokkainen kevyttyöttömyys.)

Noista tuikuista ei paljon valonsäde kajasta esimerkiksi siihen kohtaan, jossa meillä on hella, eli tuossa ikkunan oikealla puolella. Olen pyytänyt, että keittövarusteisiimme hankittaisiin otsalamppu, koska sokkokokkaus on alkanut ärsyttää päivä päivältä enemmän.

Ylipäänsä asiat ovat alkaneet ärsyttää päivä päivältä enemmän, mutta se johtuu luultavasti siitä, että asioita korjaava remontti on tullut lähemmäs ajankohtaista kuin ennen.

Keittiön valaistussuunnitelmaa tässä olen muiden puuhieni ohessa hahmotellut, ja hahmottelen sitä nyt muistivihkotyyppisesti tännekin.

Tuo pallolamppu jää paikoilleen, se on ihan hyvä ja riittävä valo tuohon tiskinurkkaukseen, ehkä siksi etten paremmasta tiedä. Mutta siinä kohtaa on sellainen olo, että ei ole liian hämärää.

Tuon kattolampun haluaisin siirtää keittiön pöydän yläpuolelle. Puoliso vastustaa, koska hän ei lähtökohtaisesti halua siirtää tai muuttaa mitään, korkeintaan lisätä. Olemme pattitilanteessa. Enkä sitä paitsi oikein tiedä, miten tuon yleisvalaistuksen sitten järjestäisi jos tuo nykyinen lampetti menisi siihen pöydän päälle. Ehdotuksia, anyone?

Sinne murheenkryyni-kokkausnurkkaan on ratkaisu hankittu suunnilleen samaan aikaan kuin tämä talokin. Löysin huuto.netistä kaksi vanhaa...niin. Mitähän ne ovat nimeltään? Sellaisia keittiönkaappien välitilaan tarkoitettuja valaisimia, joissa on kaksi kupua molemmissa päissä ja maitolasiset kuvut luodin mallisia. Nyt selventäisi kuva asiaa huomattavasti, mutta laiskuus ja palelevat varpaat estävät kipuamasta vinttiin ja kaivelemasta esiin sitä pahvilaatikkoa, johon nämä aarteet on säilötty. En löytänyt googlaamalla mitään vastaavaa kuvaakaan tähän hätään, joten pitänee odottaa keittiöremonttikuvia vaan kiltisti. Joka tapauksessa ne ovat kauniin muotoiset ja sopivat Enso-kaappien ja Enso-levyn kanssa täydellisesti.

Minulla oli sellainen ajatus, että jos sen nykylampun sijoittaisi pöydän päälle, voisi keittiöön ikkunan eteen tulevan työtason päälle laittaa myös saman tyyppisen vanhan, riippuvan lampun, joita kirpputorit ovat pullollaan. Tämäkään ratkaisu ei miellyttänyt puolisoa, ehkä siksi, että siihen kuului se nykyisen lampun siirtäminen. Hän esitti kilpailevan ehdotuksen, joka meni jotensakin näin:

Kuva: Bukowskis Market

Tuommoinen vanha kirjoituspöydän lamppu tai mikä liekään työvalaisin tason yhteydessä olisi kyllä ihan näppärä ratkaisu. Sähköt aiheuttavat muutenkin pulmia joten ehkä kattoon risteilemään ei kannata alkaa vetelemään liikoja piuhoja. Tuolle lampulle voisi virran ottaa jääkaapin takaa, kun sinne tulee joka tapauksessa pistorasioita. 

Tänään osallistuin kilpailuun, jossa palkintona on Lundian Loiste-valaisin. Se on sellainen uusi tuote, jonka voisin keittiööni halutakin. En ostaisi, mutta jos voittaisin. En tosin usko, että voitan, koska voitin samaisessa kilpailussa taannoin viidelläkymmenellä eurolla pesuaineita, eikä salamakaan iske kahdesti samaan paikkaan...

Kuva: Lundia-valaisimet

Tiedän, että aika monen muun keittiön valaistusta lähdettäisiin suunnittelemaan varmasti eri vinkkelistä. Minä ja varsinkin se puoliso olemme tässä koko remonttitouhussa lähteneet siitä, että pyritään vain riittävän hyvään lopputulokseen. Sellaiseen, joka mahdollistaa vaikka nyt tässä tapauksessa kokkauksen ilman otsalamppua, mutta säilyttää kuitenkin myös sen alkuperäisen, mikä meille on kodissamme arvokasta. Ei noilla lamppuviritelmillä saada ikinä aikaan työtehoseuran suosittelemaa valaistusta kyökkiin, mutta vähemmälläkin ihan varmasti pärjää. Modernit lamput, loisteputket ja ledit ja kohdevalaisimet tuntuvat niin vierailta, että en mitenkään osaa kuvitella niitä meidän keittiöön. En, vaikka samalla valitan siitä hämäryydestä ja kiroilen, kun vähäisenkin valon blokkaa itse omalla varjollaan kun se valo tulee väärästä suunnasta.

Onhan aina olemassa se otsalamppu. 

Kone älä hyydy

Nyt seuraa urputusta asiasta nimeltä sähköpääkeskuksen kytkin. Kas tässä hän on, omassa persoonassaan. Ihan sympaattisen näköinen kapine, mutta aiheuttaa runsaahkosti päänvaivaa tämänhetkiseen elämääni:

Kytkin on alkuperäinen alkuperäisen sähköpääkeskuksen elimellinen osa. Sähköpääkeskus on ollut tarkoitus vaihtaa uuteen, koska keskuksen läpi kulkee tätä nykyä melko paljon enemmän kilowattiliikennettä kuin silloin ennen viiskytluvulla. Kellarissa on maalämpöpumppu, pesukone ja kuivausrumpu sekä satunnaisia sirkkeleitä ynnä muita työkaluja, ja keskikerroksen sähköt on joka tapauksessa aikomus laittaa uusiksi pintaremontin yhteydessä ainakin keittiön ja olohuoneen osalta.

Maalämpöpumppua ja kellarin pyykkitupaa askarrellessa sähkömies toki tarkisti keskuksen ja totesi, että kyllä sillä vielä pötkitään hetken matkaa.

Ilmeisesti taannoinen kunnallisvaali-illan jännitys oli liikaa kytkimelle. Kun olin vaalivalvojaisten jälkeen käymässä nukkumaan, tunsin eteisessä kirjaimellisesti palaneen käryä. Aikani nuuskuteltuani jonkinmoinen intuitio sai kopeloimaan sähköpääkeskusta, joka oli kytkimen kohdalta tulikuuma. Sen sisältä kuului ritinää ja rätinää, siis sellaista kipinöinnin ääntä. Ei kun nyhtämään puolisoa ylös ja miettimään, mitä tehdä.

Varmuuden vuoksi nykäisimme maalämpöpumpun irti seinästä ja sammutimme kellarissa käynnissä olleet pyykkikoneen ja kuivurin. Pakkasin esikoisen reissukassin ja tämä lähti isänsä kanssa kimppakyydillä aamulla mummolaan evakkoon. Minä jäin tuhdisti puetun vauvan kanssa lämmittämään keittiön puuhellaa ja odottelemaan sähkömiestä.

Sähkömies kävi, tutki tilannetta ja totesi, että välitöntä vaaraa ei ole. Kytkimessä on jonkinlaiset "kärjet", joissa on jonkinlaista iän mukanaan tuomaa välystä, joka aiheuttaa lämpenemisen ja pienoisen valokaari-ilmiön josta siis kipinöinnin ääni. Neuvoksi annettiin olla käyttämättä samaan aikaan pesukonetta ja kuivausrumpua sekä vaihtamaan sähköpääkeskus helmikuussa, kun joka tapauksessa tehdään putkiremonttia. Kiitos ja näkemiin.

Tämän jälkeen on tapahtunut seuraavaa: Kytkin kuumenee ja rätisee toisinaan satunnaisesti edelleen. Arkielämä on vaikeutunut merkittävästi. Kahta älytöntä kakaraa ei voi jättää keskenään kellarireissujen ajaksi vaan heidät on hinattava mukaan pyykinpesuoperaatiohin. Lapsilla varustettujen kellarikeikkojen määrä on tuplaantunut, koska entisenlaista pyykit koneesta - pyykit kuivuriin - toiset pyykit koneeseen -tehorumbaa ei toistaiseksi uskalla harrastaa. Arkielämän haasteellisuutta lisää sekin, että maalämpö on meillä mitoitettu siten, että kovimmilla pakkasilla pumppu tekee kuumempaa vettä sähkövastuksella, mutta vastusoptio on tällä hetkellä kytketty pois päältä sähköjen kuormituksen minimoimiseksi. Tämän vuoksi on pitänyt suorittaa erinäisiä kikkailuja riittävän lämpimän kiertoveden turvaamiseksi asuintiloisssa. Kellarin pyykkituvan lattialämmitystä on muun muassa pienennetty niin, että kellarissa on inhottavan kylmä - mikä hankaloittaa edellä mainittuja pyykkiretkiä edelleen, koska kahden älyttömän kakaran hinaaminen kellariin edellyttää molempien pukemista lämpimämpiin tamineisiin. Suihkussakin on ikävä käydä. Greit.

Oman pikkuruisen haasteensa tämä lämmityssäännöstely tuo myös siksi, että pakkasilla käytössämme on hyväksi havaittu varajärjestelmä eli keittiön hellan lämmittäminen. Puilla. Tämä taas edellyttää sitä, että käyn kahden älyttömän kakaran seurassa kaivelemassa polttopuita ensin kuivahtamaan ja lämpiämään pihalta pressun alta (eli lumikinoksesta), kannan puita kellarista, sytytän tulia pyrkien samalla estämään kahden älyttömän kakaran liian innokkaan osallistumisen toimenpiteeseen ja lopun aikaa vahdin pariairokaksikkoa kuin haukka, etteivät ne polta itseään tulikuumaan hellankylkeen. Greit.

Jokusen viikkoa tätä jaksettuani totesin puolisolle, että Nyt En Kestä Enää. Puoliso totesi arjen hankaloituneen kiistatta kohtuuttomalle tasolle ja soitti sähkömiehelle. Tämä totesi, että ensiapuna voitaisiin vaihtaa kytkin. Tällä viikolla. Tästä viikosta on nyt aikaa semmoinen kuukausi. Avauduin viikonloppuna taas aiheesta puolisolle, joka soitti sähkömiehelle, joka sanoi tulevansa vaihtamaan kytkimen - tällä viikolla.

Sitä odotellessa lämmitän hellaa puilla, käytän varoen pyykinpesu- ja -kuivausfasiliteetteja ja löydän itseni joka päivä pohdiskelemasta "entä jos talo vaikka syttyykin palamaan" -ajatuksia. Jos tilanteesta jotain positiivista haetaan niin suihkussa en kerkeä normaalisti käymään kuitenkaan, niiltä osin kellarin pyykkituvan viileys ei siis haittaa ollenkaan.

Sitä putki- ja nyt myös sähköremonttia odotellessa totean, että lapsiperheet pysykööt kerros- tai rivitaloissa. Tai ainakin yhteen kerrokseen rakennetuissa asumuksissa. 

Kellariaskelia

Kellarissa edistytään. Sähköhommat on tehty (paitsi lattialämmitystä pyörittävää pumppua varten unohtui asennuttaa pistorasia) ja putkihommatkin valmiit tässä vaiheessa, eli vain vessan lavuaari, pönttö ja iso rosteriallas ovat vielä asentamatta.

Kellariin tuli siis uusi sähkökaappi. Se on ruma.



Aion sijoittaa tuohon alle vihreäksi maalattavan vanhan kaapin, joka on peräisin meidän ukin ja mummon rintamamiestalon kellarin rapusta. Ehkä huomio kiinnittyy sitten siihen eikä rumaan sähköpömpelin oveen.

Tämmöinen on sitten jakotukki, ettäs tiedätte.



Tuon hermokeskuksen kautta kulkevat siis kaikki vedet pannuhuoneen puolelta tarpeellisiin kohtiin. Aika monta vesipistettä pyykkitupaan tulikin - vessan lavuaari, vessanpönttö, suihkukaappi, pyykkikone ja se iso allas. Jakotukki välittää veden myös lattialämmitykselle.

Tässä alla on syy, miksi en jaksanut niin kauheasti murehtia niistä moderneista pistorasioista. Kun pyykkitupaan tulee pakostakin kaikkea tuollaista uutta ja modernia, kuten pesukoneen hana, on silkkaa masokismia edes pyrkiä mihinkään täydellisen autenttiseen lopputulokseen jokaisen nippelin ja nappelin osalta.



Työvalo on sentään 60-luvulta ja kaapit alkuperäiseltä vuosikymmeneltä, eiköhän se riitä.

Pyykkitupa ja sen vesi- ja sähköhommat ovat olleet hyväksi opiksi myös tulevia muiden tilojen remontteja varten. Ymmärrän nyt paljon konkreettisemmin, miten radikaaleja temppuja nuo sähköjen, putkien ja vesien vetelyt ovat ja miten paljon ne vaikuttavat tilojen alkuperäisenä pysymiseen tai sen alkuperäisyyden menettämiseen. Olin vielä jokin aika sitten sitä mieltä, että kyllä meille tarvitaan enemmän pistorasioita makuuhuoneeseen - nyt luulen, että pärjäämme hyvin sillä yhdellä, joka majailee huomaamattomasti ikkunapenkin vieressä. Kiittelen myös sitä, että missään vaiheessa ei ole tullut edes mieleen muutella vessojen tai keittiön vesipisteiden paikkaa, nyt keskikerroksen ja yläkerran viemäri- ja käyttövesiputkiremontit ovat aika helpot ja ennen muuta melko näkymättömät suorittaa. Kellarin pyykkitupa on joka tapauksessa teknishenkinen aputila kaikkine pyykki- ja kuivauskoneineen joten tuollaiset rumilukset kuten sähkökaappi ja väärän vuosikymmenen sähkö- ja vesikalusteet eivät siellä näyttele minusta niin suurta roolia. Täällä asuintiloissa haluan kuitenkin säilyttää kaiken mahdollisimman alkuperäisenä jo pelkästään esteettisistä syistä - vaan onneksi niitä identtisiä 50-luvun pistorasioita saa rahalla kaupasta, koska yhdellä pistorasialla varustettu nykykeittiö on aika mahdoton yhdistelmä.

Suuri sähkö halkaisi taivaan

Sanotaan YUP:n kappaleessa Julmasti juhlallista.

Hower taisi jossain uretaaninkäyttöpostauksessa kommentoida aiheesta ajalliset kerrostumat ja niiden kiistaton arvo rakennusperinnössämme. Meidän kellarimme sähkötyöt olkoot esimerkki siitä, että ajalliset kerrostumat tunkevat väkisin sormensa peliin kun tekniikkaa ryhdytään lisäämään paikkoihin, joissa sitä ei ole aikaisemmin ollut.

Olemme löytäneet sähkömiehen, joka on ainakin melkein yhtä hyvä kuin putkimies-Marko. Tulee sovittuna aikana, tekee hyvää jälkeä, pitää sanansa. EAL-palvelut, hyvät ihmiset. Voimme suositella.

Tänään sähkömiesvalinta osoittautui oikeaksi myös mentaliteettiosaston kannalta: sähkäri-Esa oli todennut puolisolle kellarissa pakertaessaan, että jos hän ei aivan viime keväänä maalämpörempan yhteydessä ymmärtänyt tätä teidän remontti-ideaa niin nyt kun näkee nuo kaapit tuossa kellarin seinällä on todettava, että hyvän näköistä tulee kun tällä vanhalla mallilla tehdään. Oli vielä kehunut, että hyvä on maku isäntäväellä. Ja asentanut mukisematta aidon ja alkuperäisen 50-luvun väännettävän valokatkaisijan, samaa aikakautta edustavan pallolampun ja 60-luvun tasonalusvalaisimen pyykkitupaan. Ei ole kuulkaa itsestään selvää tämmöinen. Ja kaikki, siis todellakin aivan kaikki, muuttuu tuhat kertaa helpommaksi ja kivemmaksi kun ei tarvitse omassa talossa hengaaville maksullisille miehille jatkuvasti vääntää rautalangasta sitä, että miksi tässä nyt tehdään tällä tavalla eikä sillä toisella ja EI, sillä toisella tavalla ei todellakaan ruveta jatkossakaan tekemään vaikka se olisi miten helpompaa, halvempaa, modernimpaa tai muuten vaan yleisen mielipiteen mukaista.

Sitä paitsi sähkömies oli ihan tolkun miehiä huomauttaessaan myös siitä, että talomme mahdollista joskus eteen tulevaa myyntiä silmälläpitäen tämä valitsemamme tapa on varmasti myös taloudelliselta kannalta ajatellen järkevä. Olen samaa mieltä - talossa, joka sijaitsee ison tien vieressä ja huoltoaseman rajanaapurissa, on oltava jotain spesiaalia jotta kukaan sitä viitsii tosissaan edes ajatella ostavansa. Meidän talossamme se on "rikkumaton 50-luvun henki", arkkitehti-Pekkaa lainatakseni. Se henki kulkekoon.

Mutta ajallisin kerrostumin. Kellariin tulee nimittäin uusi, vikavirtasuojattu sähkötaulu. Alkuperäinen oli suojaamaton ja siten arveluttava. Ja tuon taulun takana on kuitenkin aika merkittävä osa taloutemme olennaisista, sähköllä toimivista fasiliteeteista kuten maalämpöpumppu, ruokataloutemme tukipylväinä seisovat pakastimet, pyykkikone ja kuivuri. Tässä niitä ajallisia kerrostumia rinta rinnan:



Rinta rinnan on aika paljon muutakin uutta ja vanhaa. Olisihan noiden pistorasioiden kanssa voinut ruveta hifistelemään, kun kerran vaihtoehtojakin on. Mutta jotenkin nuo minusta istuvat ihan hyvin sen 60-luvun lampun viereen, kun niissä on nuo lätkät päällä. Eivät särje silmään. Ikään kuin maastoutuvat seinään. Lienen sekoamassa:



Neliön mallinen, moderni jakorasia on kiistatta ruma, siitä ei pääse mihinkään, varsinkin kun sen vieressä on 60-luvun bakeliittikytkin. Toisaalta kellari on kuitenkin vain aputila. Tällä hetkellä tuntuu oleelliselta se, että pyykkäys siirtyisi kellariin ennen kuin talossa on kaksi kestovaippoja käyttävää henkilöä. Ja jos nuo jossain vaiheessa alkavat ahdistaa, niin voihan niitä sitten vaihtaa. En tosin ole mistään löytänyt sellaisia ihan oikeasti vanhan näköisiä jakorasioita, Renova niitä tekee mutta eivät ne näytä samoilta kuin meillä. Vinkatkoon hän, joka noista jotain tietää.

Sellainen ruma jakorasia on muuten tulossa toiseenkin paikkaan, vessanurkkaukseen lampun yläpuolelle. Melko näkymättömiin, mutta silti. Ääh.



Ja itse asiassa kolmanteenkin, mutta tuo jää piiloon pyykkikoneen ja kuivurin taakse.



No, asiat tärkeysjärjestykseen. Minut pysähdytti tässä taannoin 30-vuotias pariskunta, joka oli neljä vuotta remontoinut täydellisesti aikakauden tyyliin vanhaa taloa. Arjet ja pyhät, illat ja viikonloput. Tunnustivat olleensa välillä henkisesti ja fyysisesti aivan poikki, ja lopulta puoli vuotta remontoidussa talossaan asuneina päätyivät koko roskan myymiseen velkavankeudesta vapautuakseen. Tämä tarina asettaa ainakin omalla kohdallani jotkut rumat kellarin pyykkituvan jakorasiat aika hyvin sille paikalle, jolle ne ihan oikeasti kuuluvatkin - mitättömiä nippeleitä joiden merkitys asujaimiston hyvinvoinnille on täysin merkityksetön. En tiedä, kuuluisiko oikean perinnehipin tällä tavalla mennä siitä, mistä aita on matalin, mutta tässä nyt ollaan eikä muuta voida. Neliön mallisine jakorasioinemme.

Keittiön ja muiden asuintilojen osalta täytyy kyllä pyrkiä esteettisesti ehjempään lopputulokseen. Kyllä perinteet sen verran velvoittavat.

Perinnerakentajan märkä uni

Uhuhuhuhuhuhuhuhuhuuu, ulvaisi puoliso äsken ekstaattisesti kun näytin hänelle netistä löytämääni kuvaa.

Kuva oli ihan lapsille sopiva, nimittäin tämä:



Löysin kuvan Metsäkylän navetan uusien rakennustarvikkeiden verkkokaupasta Domus Classicasta. Kuvahan siis esittää bakeliitista valmistettua pistorasiaa, joka on malliltaan suunnilleen identtinen niiden meidän jokaisen huoneen ikkunapenkin vieressä majailevien alkuperäisrasioiden kanssa. Eikä maksa paljon - 21 euroa kappale. Tässä lisätietoja muille mahdollisesti nautintoa bakeliittisista pistorasioista saaville.

Kävimme pari päivää sitten meidän koulun sähköosastolla hiippailemassa, koska siellä sijaitsee taulu, jossa on esillä eri valmistajien eri mallisia sähkötarvikkeita. Tutustumisretken tarkoituksena oli ennen muuta fiilistellä Renovan retropistorasioiden äärellä. Onhan ne, nimenomaan retroja sanan huonossa merkityksessä. Vaikutelmaksi jäi "ihan kiva", sillä kaikesta yrityksestä huolimatta niistä tulee jotenkin heppoinen ja muovinen fiilis. Torx-kantainen ruuvi vain korostaa vaikutelmaa. Tässä vertailun vuoksi kuva valmistajan eli Strömforsin sivuilta:



Luulen, että meidän kellariin tulee noita bakeliittisia. Ja keittiöön ehkä samanlaisia, muovisia valkoisia, joita saa samasta kaupasta. Makso mitä makso.

Estetiikka on kallista.