Näytetään tekstit, joissa on tunniste Remonttiromantiikkaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Remonttiromantiikkaa. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. toukokuuta 2018

Julkkisremontoijat vauhdissa jälleen

Taannoin Kaakon viestinnän sanomalehtien viikonloppuliitteen lukijoita ilahdutti ah niin epäromanttinen tarina siitä, kuinka kaksi ihmistä löysi toisensa ja remontoi sitten rintamamiestalon. Jaan tarinan nyt täälläkin, käyköön se myös kuulumisista tähän hetkeen.

Nyt me tehdään piharemonttia ja siitä riittäisi raportoitavaa tännekin.

Laura ja Panu Jouhkimo entisöivät rintamamiestalon Mikkelissä: "Pienten lasten kanssa remontointi ei ole mitään herkkua"

Kuva: Vesa Vuorela

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Sohvan paikka

Täällä ollaan varkain luikahdettu siihen tilanteeseen, että remontti on melkein-valmis ja remonttisiivoustakin on harrastettu sen verran, että pääsiäisvieraat saatiin majoitettua säällisesti. Muutama juttu on vielä kesken, kuten komeroitten hyllyt ja keittiön kaapin ovien uudelleenmaalaus - ne maalattiin yli neljä vuotta sitten ja ovat häiritsevän paljon eri väriset kuin tänä keväänä maalatut kaappien rungot. Mutta noin muuten, valmista.

Ja täytyy todeta, että varsinkin keittiön osalta visio muuttui todellisuudeksi aikalailla täydellisesti.


Hellan päältä puuttuu vielä huuva, mutta muuten ollaan jo melko lähellä valmista. 

Olohuoneesta taas ei ollut oikein mitään visiota, ja siksi se tuntuu edelleen lähinnä käsittämättömältä. Että meidän karvatapettiolkkarista tuli yks kaks kaunis, iso, avara, vaalea tila, jossa ei mikään särje silmää. 


Paitsi ehkä jotakuta silmää nuo pääsiäisvieraiden patjat, itselle ne tuovat mieleen vain lämpimän ailahduksen siitä, että on olemassa ystäviä, jotka voivat tulla kyläilemään myös kirjaimellisesti remontin keskelle. Olipa meillä mukava pääsiäinen. 

Tällä erää remonttitunnelmien kuuminta hottia on kaiken maailman komeron hyllyjen ja puuhellan peltikuoren vaihtoehtoisten puhdistusmenetelmien sijasta pohdiskella käsi poskella sohvan paikkaa. Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että tuo nyt olohuoneessa töröttävä sohva ei ole edes se, joka on olohuoneeseen jäämässä, mutta esittääpä vain muina sohvina sitä varsinaista kalustetta, joka on vielä lakanalla peitettynä varastoituna makuuhuoneen puolelle. Onko sohva hyvä keskellä lattiaa? Tulisiko se kuitenkin tällätä ikkunan eteen? Kuinka hankalaa voi olla lukuisten piironkien sijoittelu olohuoneeseen, jossa on perin vähän ehjää seinäpintaa? Kuinka paljon ihminen ylipäänsä tarvitsee piironkeja? Pianon ihminen nyt ainakin tarvitsee, vaikka siihen menisi sitten se viimeinenkin ehjä seinänpätkä. 


Ensi viikonloppuna lapset on neuvoteltu mummolaan ja tavoitteena on remonttiviimeistelysiperrysten loppuunsaattaminen. Sitten pitäisikin olla vuorossa jo muutto alakertaan, ei yhtään liian aikaisin, koska pihamaalla alkaa vaikuttaa siltä, että kevät on saapunut myös eteläiseen Savoon. 

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Tyhjää tilaa

En ole ehtinyt bloggaamaan, enkä edes valoisaan aikaan ottamaan kuvia joka päivä askelta valmiimpana olevasta alakerrasta. Nyt sentään.  Olkaa hyvä, tältä meillä jatkossa näyttää:


Yritin ottaa kuvia vähän samoista vinkkeleistä kuin edellisessä postauksessa, koska ennen-jälkeen-kuvat ovat hauskoja. Yllä siis näkymä olohuoneesta keittiöön. Hammastahnanväriset listat saavat vielä uutta maalia pintaan ja lattia ei lopullisesti tule aaltoilemaan, se on nyt lepäämässä ja liimataan huomenna. Uusi komero tuli vanhan komeron paikalle, aiemminhan tuossa oikealla oli vain yksi, nyt on kaksi.

Tässä alla se kaikkein ihmeellisin asia: Suihkupömpelitön olohuone!


Ja seuraavana vielä kerran komerot. Karmit piti rakentaa uudestaan, seinä tehtiin suihkupömpelin päällä jostain syystä majailleesta paksusta vanerilevystä. Iso ovi oli oneksi vintissä, pieni ovi ostettiin kympillä Rantasalmelta Etelä-Savon rakennusperintöyhdistyksen varaosapankista. Pieni pulma on nyt se, mistä löytyisi samanlaista listaa kuin tuo talossa joka paikassa käytetty. En ole vielä ehtinyt selvittämään mutta jahka melko kaamea työputki tästä helpottaa, ryhdyn siihen toimeen. Saa vinkata, jos on hyviä listasahureita tai -höylääjiä tiedossa.


Onpa ne nätin näköiset, totta tosiaan.

Tässä olohuoneen toista nurkkaa. Uusi halltex-katto on ihana, tapetti on kaunis. Lattiaan en ole ihan tyytyväinen, koska se ei ole ihan samanlaista kuin alkuperäinen vaan linoleumissa on paljon voimakkaampi kuviointi. Tuo nyt oli kuitenkin tarjolla olevista vaihtoehdoista se kaikkein sopivin, joten tällä mennään. Eniten häiritsee se, että Panu sanoi tuon raitakuvioinnin muistuttavan sitä entistä mäntyjäljitelmäkovalevyä... enkä saa nyt sitä mielleyhtymää pois systeemistäni.


Tässä näkymää entisen suihkupömpelin paikalta ikkunaa kohti kuvattuna. Onpa meillä kaunis olohuone, tulee mieleen näitä kuvia katsellessa. Huomioikaa myös alkuperäinen, puukeskuslämmitykselle mitoitettu kohtuusuuri lämpöpatteri ikkunan alla.


Loikataan sitten keittiön puolelle. Täälläkin on tapahtunut. Katto on maalattu, samoin seinät. Seiniin en uskaltanut valita enää Uulan Intoa, koska se karisee jostain syystä alakerran vessassa pois saman maalin päältä, millä keittiökin oli maalattu. Pesin keittiön seinät huolella maalipesuaineella, erityisen huolella sähköhellan kohdalta ja muista sellaisista paikoista, joissa oli rasvaista likaa tai muita kökköjä. Antti maalasi keittiön lopulta aikamoisen pähkäilyn jälkeen Uulan sisäöljymaalilla, sävy Vanilja, jonka nyt ainakin pitäisi kestää ties millä maalatun ensopahvin päällä. Nyt ei ole mitään tulipalokiirettä saada remonttia valmiiksi, koska vernissapohjainen maali saa kuivua (ja ennen muuta haista kuivuessaan) kaikessa rauhassa ennen muuttoa takaisin alakertaan. 


Olen oikeastaan aika tyytyväinen tuohon värisävyyn. Se on kellertävä, kuten seinät ennenkin, mutta tuollainen huomattavasti vaaleamman keltainen eikä yhtään tunkkainen. Ja noin yleisesti ottaen on ihan kiva, että keittiön seinät eivät ole enää törkylikaiset ja tahraiset.


Muurista ei tullut keltainen vaan valkoinen. Se näyttää sillä tavalla jotenkin raikkaammalta.


Tässä vielä näkymä keittiöstä olohuoneen suuntaan. Jos jostain olen erityisen onnellinen niin siitä, että keittiön muovimatto on mennyttä. Jospa meillä jatkossa pystyisi kulkemaan valkoisissa sukissa sisätiloissa ilman sukanpohjien muuttumista mustiksi... Kun se "tämä likainen muovimatto ihan kohta vaihdetaan niin en viitsi nyt tätä ruveta puunaamaan ja vahaamaan" -ajatus muuttopäiviltä vähän venähti.


Keittiössä tuo lattiakin näyttää kiistatta minusta ihan sopivalta, ehkä siksi, että vertailukohta oli niin kamala.

Jatkossa sitten tosiaan linoleumin liimausta, vähän pitäisi noille listahommille uhrata ajatusta myös, eli listat on tarkoitus maalata ja hammastahnaväri peittää. Remontti-Antti tekee mattotöiden jälkeen meille vielä puuttuvat kaapit tuohon yllä olevassa kuvassa vasempaan reunaan. Putkimiestä tarvitaan kytkemään keittiöön huippuimuri ja peltiseppää tekemään sen ympärille huuva. Ja sitten vielä iso operaatio eli olohuoneen ja keittiön sähköistäminen, jonka yhteydessä nurkkakamariin lisätään pistorasioita koska sähköt vedetään joka tapauksessa sitä kautta olohuoneeseen.

Oisko se sitten siinä? Jos ei mennä ihan kokonaan konkurssiin tänä keväänä, niin oli muuten elämäni helpoin remontti.

torstai 12. helmikuuta 2015

Erikoista remontointia

Meidän äiti oli tänään hoitamassa yhtä sairasta ja yhtä ei vielä sairastunutta lasta sillä aikaa kun uraohjusvanhemmat singahtelivat ympäri itäistä Suomea työasioidensa perässä. Uraohjukset ovat onnistuneet vuoronperään hoitelemaan sairastupaa nyt parisen viikkoa, joten yksi mummopäivä välissä lienee sallittu.

Kävimme näyttämässä mummolle illansuussa remonttityömaata. Keittiössä näyttää tältä, muurista on jo viime viikolla rapsittu täysin kopo, halkeillut ja jollain eksoottisella kipsimassalla paikkailtu rappaus irti ja ahkeroitu uusi tilalle:


Olohuoneessa taas on nyt tämännäköistä, välillä siellä kerkesi olla myös raakalautakatto kun styrox-levyt ja niiden turmelemat alkuperäiset Halltexit oli revitty irti. 


Tässä vielä lähikuvaa Halltex-katosta. Nämä ovat siis niitä perinnelaattoja. Joku joskus juksasi, että näissä olisi joku folio joka tekisi niistä sopimattomat perinnehippeilyyn tai hengittävään rakenteeseen, mutta se ei kyllä pidä paikkaansa. Ehtaa puukuitulevyä ilman mitään nykyajan kotkotuksia.


Ainoa ero vanhoihin ja alkuperäisiin on se, että tuo laattojen viiste ei ole ihan niin jyrkkä. Mutta eipä se haittaa, kun näitä uusia on meillä koko olohuoneen katossa, muissa huoneissa on sitten ne alkuperäiset.

Niin joo, ehkä aiheellista julkaista myös kuva siitä, miksi emme toteuttaneet alkuperäistä suunnitelmaa ja ihan vaan kevyesti paklaamalla ja maalaamalla entisöineet styrox-katon alla olevaa alkuperäistä Halltex-kattoa:



Olisi saattanut tuossa pikku paklausoperaatiossa mennä sekä ikä että terveys. Turkasen styroxit. Ne ovat jo kaatopaikalla energiajaekasassa, enkä totisesti jäänyt niitä kaipaamaan.

Tässä vielä vähän kuvamateriaalia tältä illalta. Tuossa olohuoneen nurkassa, kuten arvata saattoi, oli siis alkuperäinen komeron paikka. Nyt siihen tulee minun vaatekaappini, pari kuvaa ylempänä olohuoneen seinään nojaa sen alkuperäisovi ja Vanahoo ossoo -varaosakaupasta kympillä hankittu yläkaapin ovi.


Mutta se tarina, mistä tämä postaus alkoi, ja miksi tämä on nimenomaan erikoista remontointia. Minä puuskahdin äitihahmolleni alakertaa katselmoidessamme, että me emme olisi IKINÄ saaneet tätä remonttia kahdestaan puolison kanssa tehtyä. Emme ikinä. (Ja se on totuus.) Puoliso säesti osuvasti toteamalla, että sen verran turnausväsymystä näistä kaikista tähänastisista remonteista on kertynyt, että on kyllä aikalailla takki tyhjä tämän remontin kanssa.

Eikä me olla kyllä juuri mitään tehtykään. Panu on nyppinyt siitä raakalautakatosta ziljoona naulaa ja purkanut olohuoneesta sähköt. Olemme kantaneet purkujätettä peräkärryyn ja vieneet kaatopaikkakuorman. Mitään siivoukseen viittaavaa ei tarvitse tehdä, nuo kaikki yllä olevat kuvat ovat remontti-Antin jäljiltä eli hän huolehtii kiitettävästi siitä, että työmaa jää päivän jälkeen siistiin kuntoon. Minä purin äsken itseni korkuisen pinon noita Halltexien tyhjiä pahvilaatikoita peräkärryn kaatiskuorma numero kakkoseen vietäväksi. Siinäpä se.

Ja siksi tämä remontointi on erikoista. Suorastaan ihmeellistä. Aamulla lähdet töihin, illalla tulet takaisin ja hellan muuri on rapattu. Tai aamulla lähdet, olohuoneessa on raakalautakatto, illalla tulet takaisin niin sinne on päivän aikana ilmestynyt valmis Halltex-katto. Käsittämättömän hienoa.


Varsinkin siksi, että me ei ikinä oltaisi jaksettu, ehditty, viitsitty tai avioeroamatta kyetty tekemään tuota remonttia. Mikä onni, että naapurista on löytynyt hyvä, osaava, luotettava ja asiakkaiden epäkonventionaalisia toiveita kuunteleva ja noudattava ammattilainen sitä remonttia tekemään.

Onnea on myös tuo sekä kuvissa että tosielämässä ihan valtavalta näyttävä olohuone. Ihmeen paljon onnistui pieni parin neliön suihkukoppi sitä kutistamaan. Nyt meillä on suorastaan sali. Jatkamme sen remontista raportointia taas pikimmiten, koska kuten näette, se remontti etenee perin sukkelaan.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Muutto.

Olen saanut koko syksyn ajan eri kanavia pitkin paljon viestejä teiltä, rakkaat lukijat. Viesteissä on toivottu, että päivittäisin useammin, tai että ylipäänsä edes joskus päivittäisin. Kiitos kaikista niistä viesteistä, on ollut häkellyttävää huomata, että tätä blogia kaipaa niin moni.

Blogin pitäminen on vähän niin kuin hampaiden... no, ei harjaus sentään, mutta ehkä lankaus. Jos sen ottaa ilta- tai aamurutiineihinsa, siitä on helppo pitää kiinni. Jos sen unohtaa kerran, unohtaa helposti toisenkin kerran. Päivä päivältä hammaslankaan tarttuminen muuttuu vaikeammaksi ja koko operaatio saa mielessä megalomaaniset mittasuhteet. Sehän vie aikaa. Tai hammaslanka on hukassa tai peräti lopussa. Tai ientä kolottaa. Tai. Moninaiset ovat selitykset, mutta lopputulos sama - hampaat jäävät lankaamatta, ja samalla tavalla jää myös blogi päivittämättä. Kun edellisestä päivityksestä alkaa olla kuukausi tai toinenkin, kynnys uuden postauksen naputtelemiseen on kasvanut ainakin puolen metrin korkuiseksi. Ja sitten sekin jää kirjoittamatta. Kuukaudeksi, toiseksikin.

Mutta nyt minä kirjoitan, ja aion tämän julkaistakin. Istun yksin olohuoneen lattialla ja katselen tätä näkymää:


Neljä ja puoli vuotta sitten muutimme keltaiseen taloon. Mietin silloin, että olohuone on ainakin niin ruma että se pitää aika pian remontoida omannäköiseksi. Karvatapetti ja mäntyviilukuvioinen kovalevy eivät sen neljän ja puolen vuoden aikana varsinaisesti tulleet esteettisiksi suosikeiksini, mutta yllättävän pitkämielisesti niitä on silti jaksanut tuossa katsella. 

Ja nyt on tyhjä olohuone, ja sen nurkassa kirpputorikasa. 

Olen ollut viime syksyn ja alkuvuoden poissa blogistani siksi, että olen käyttänyt nettiaikaani toisaalla. Kyllästyin jo viime kesänä totaalisesti keltaisen talon remonttien keskeneräisyyteen, sotkuun ja kaaokseen, koko kodin ja elämän sitku-vaiheeseen. Yhtenä iltana googlailin aihetta "valokuvien säilyttäminen", ja siitä alkoi suuri muutos. Suuri, mutta pienin ja varmoin askelin etenevä. 


Löysin nimittäin ensin ammattijärjestäjä ja life coach Sandy Talarmon (klik). Sandyyn tutustumisen jälkeen päädyin hänen Unelmien koti -verkkokurssilleen  ja sitä kautta kyseisen kurssin suljettuun Facebook-ryhmään. Siellä olen aikaani viettänyt silloin, kun tietokoneen kanssa olen nokakkain ehtinyt. 

Kirjoitan tästä nyt vähän arastellen ja ujona. Kaiken maailman life coachit ja elämäntapavalmentajat ja muut postmodernin yhteiskunnan uudet palveluammatit ovat tuntuneet minusta(kin) jotenkin vierailta. Että osataanhan tässä elellä ihan itsekin, maalaisjärjen ja mummon neuvojen varassa. Enää en ole sitä mieltä. Olen oikeastaan koko ajan vähän häkeltynyt siitä, miten pari-kolme oikeaa kysymystä kysynyt ihminen ja hänen kehittelemänsä kurssi ja perustamansa uskomattoman loistavia ihmisiä yhteen koonnut vertaistukiryhmä ovat aikaansaaneet meidän kotona todella ison muutoksen. Ei se muutos vielä ulotu kaikkialle, eikä se ole kääntänyt elämää sormien napsautuksella kaikin osin autuaaksi ja ihmeellisen ihanaksi. Mutta jotain se on kyllä kiistatta tehnyt. Jotain ihan näkyvää ja konkreettista.

Kuluneen syksyn ja talven aikana meidän yläkerran remontti on nimittäin kokonaan valmistunut. Sillä tavalla kokonaan että IHAN kokonaan. Kuuluisaa viimeistä listaa myöten. 


Jopa yläkerran vessa, joka aiheutti puolentoista vuoden ajan masennusta ja eripuraa, on nyt valmis. Siinä tosin auttoi aika paljon naapurin maksullinen remonttimies. Mutta ehkä se onkin osa sitä kaikkea oppimaani - viisautta on tunnistaa omien voimien ja ehtimisen rajat ja mahdollisuuksien mukaan hankkia apua niihin tilanteisiin. 


Tähän samaan jatkumoon kuuluu myös tuo otsikko: Muutto. Nyt on nimittäin niin, että kun tätä kirjoitan, on puoliso hakemassa lapsia mummolasta. Me olemme riehuneet täällä kahdestaan viikonlopun, ja tätä ennen vielä loppiaisviikonlopun, ja sen riehumisen tuloksena olemme virallisesti muuttaneet yläkertaan asumaan. Alakerrassa on olohuoneen kirpputorikasa, remppaimuri ja, no, se pakollinen jokaiseen muuttoon liittyvä viimeisten tavaroiden epämääräissotku keittiön hellan päällä. 


Olemme nukkuneet yläkerrassa jo melkein koko tammikuun ajan ja tästä päivästä eteenpäin muutamme sinne kokonaan asumaan. Tammikuussa teemme purkuhommia - hyvästi jää, mäntyviilukovalevy ja sen takana oleva suihkupömpeli - ja helmikuun alussa samainen naapurin remonttireiska tulee tekemään keittiön ja olohuoneen remontit. Niihin liittyy toki paljon muutakin kuin pintojen maalaamista, tapetointia ja uusia lattiapäällysteitä - sähkötöitä, huippuimuria, puhallinkonvektoria olohuoneen kattoon ja sen sellaista, monimutkaistakin. Jossain vaiheessa kuluvan kevään aikana muutamme yläkerrasta takaisin remontoituun alakertaan. 

Ja sitten ne kaikkein suurimmat on tässä talossa tehty. Toki kaikenlaista pienempää ja vähemmän tärkeää on vielä jäljellä, kellarin viimeistelyä ja ensi keväänä loppujen ikkunanpuitteiden nyhertämistä, mutta mitään remonttirintamalla suuria tekosia ei meillä ole enää tällä kierroksella jäljellä. Putkiremontit, lämmitykset, pyykkituvat kellariin, saunat, ulkomaalaukset, ikkunaremontit, ja sitten vielä nämä sisätilat ylhäällä ja alhaalla - ne ovat kaikki valmiina. 


Vaikea sitä on todeksi uskoa. Ja vähän pelottavaakin ajatella, mihin sen kaiken ajatusenergian ja nämä viikonloput sitten käyttää, kun ei tarvitsekaan enää miettiä keskeneräisyyksiä koko aikaa. No, sitten vaikka se väitöskirja seuraavaksi. Höm.

En tiedä, millä aikataululla raportoin blogiin valokuvien kanssa kaiken sen, mitä tapahtui viime syksynä. Raportoin kuitenkin, sen lupaan. Nyt olen päässyt sen suurimman kynnyksen yli ja osaan räpsiä kuvia pädillä ja pienentää niitä Bloggeriin sopivaksi - sikäli päivityksiä voisi olla luvassa piankin. Jos pyrkisin ensin johonkin säännöllisyyteen ja yrittäisin kirjoitella vaikka kerran viikossa? 

Nyt kuitenkin sen keittiön hellan päällisen ja loppujen muuttosotkujen kimppuun. Seuraavaksi lienee asiallista esitellä meidän uusi koti, väistötila tuolla vintissä!

Ai niin, ps. Meille kuuluu noin muuten ihan semmoista tavallista hyvää. Töitä ja päivähoitoa ja maksalaatikkoa ja jauhelihakastiketta. Pikku kakkosta ja lumiukkoja ja vähän jo lasten harrastusrumbaakin. Välillä riidellään, välillä ollaan sovussa keskenämme. Ja välillä käydään Urpolanlammen jäällä luistelemassa. 


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Remontoija heittäytyy runolliseksi

Maalasin eilen illalla leikkimökkiä. Töiden jälkeen, kurkkukipuisena, epäluuloisesti pilviä keräävälle taivaalle tähyillen. Aloin sommitella mielessäni puolihuolimattomasti runomittaa koko ankeudesta - eli ikuisesti valmistumattomasta remontista - ja kun nyt olen jakanut runoa sekä Facebookissa että sähköpostilla kanssasisarille remonttilamaannuksen kurimuksessa, lienee paikallaan julkaista tämä kaunokirjallinen saavutus myös täällä:

On remontoijina tää perhe jotensakin hupa,
ei valmistu ees leikkimökki, saati sitten tupa.
Mä vihaan remontointia, mä tahdon vetää lonkkaa
ja koko perhe mua tässä toiveessani komppaa.

Ne toisenlaiset perheet osaavat kai elää niin,
et' tärväydy ei heillä kaikki aika remonttiin.
Vaan tämä äiti remontoi, hän skrabaa, maalaa, naulaa
ja lapsipolot äiditönnä itkuvirttä laulaa.

Mä tänään mökin maalasin ja siitä olen ylpee,
vaan tuolla se nyt kaatosateen syleilyssä kylpee.


Että näin. Miksi en ikinä usko, että aina alkaa sataa kun minä nappaan maalipensselin käteeni? Ulkomaalaustöitä ylipäänsä pitäisi suorittaa vain ja ainoastaan toukokuussa. Ja ensi kesänä ei muuten remontoida mitään, paitsi näitä tänä kesänä kesken jääneitä.

torstai 28. elokuuta 2014

Lastenhuoneen tapetti

Tämä on nyt sikäli merkittävä blogiteksti, että kirjoitan tätä iPadilla. Se on oikeasti uusi työvälineeni, mutta koska työvälineellä on tarkoitus ryhtyä pitämään myös työblogia, ja minä olen tässä koko tablettiskenessä, omppuskenestä puhumattakaan, vielä perin noviisi, otan nyt itselleni vapauden harjoitella työvälineen käyttöä niin kutsutuissa vapaa-ajan projekteissa ennen kuin ryhdyn bloggaamaan Vakavista Asioista. Olen muun muassa äsken kuvannut puolisosta videon, josta tein hauskan 89 sentin hintaisen appsin avulla mykkäfilmin, joka hihitytti sekä kuvaajaa että kuvattavaa melko perustavanlaatuisesti. Ihan hauska vehje tämä on. 

Kuvata en tällä sen sijaan oikein osaa, mutta aion nyt tässä harjoittelupostauksessa kertoa teille aiheesta lastenhuoneen tapetti.  


Lastenhuoneessa on siis tällainen hassunhauska järjestely. Yksi seinä on tapetoitu samalla kuuskytlukulaisella tapetilla kuin nurkkakamarikin. Muut seinät ovat keltaiseksi jollain vettä pitävällä maalilla maalattua sitä edellistä viiskytlukulaista tapettia. Keltainen on sitä samaa mitä meidän vessassa oli ennen ja eteisessä ja keittiössä on edelleen. Olen täten tullut siihen lopputulokseen, että se on masentava ja pimentävä väri, josta haluan päästä eroon. 

No, sitten nousi työpaikalla kirjaimellisesti tapetille se, että pintakäsittelyn opiskelijat kaipaisivat tapetointikohteita tämän syksyn aikana. Ja koska lastenhuoneen kellertävä nykytila ynnä revenneet tapetit minua lievästi ärsyttivät, ajattelin luovuttaa tapetointihomman opiskelijoiden käsiin. kiireellisyyslistalla lastenhuoneen tapetointi oli jossain kohdassa "sadanviidenkymmenen tuolla puolen", mutta kun kerran opiskelijat tarvitsivat nimenomaan paperitapetointikohdetta... Oikeasti syynä tähän intoutumiseen oli se, että olen nyt ihan perustavanlaatuisesti lopen kyllästynyt tähän ikuiseen remonttia odotellessa -tilanteeseen ja kaipaan ympärilleni kaunista lebensraumia nuhjakan ja kulahtaneen tilalle.

Ja kyllä se tapetti oikeasti repsottaakin monesta kohtaa, vaikka tästä kuvasta sitä ei ehkä aivan pysty havaitsemaan...


Kun kerran olin päättänyt, että syksyllä tapetoidaan, en voinut hillitä itseäni vaan menin nykäisemään yhdestä repsotuskohdasta ihan vaan kokeillakseni, mitä tuon keltaiseksi maalatun tapetin alla on. No, siellä oli vanhempaa tapettia, ja puukuitulevyä. Ei ylläri.


Noin periaatteessa tämäkin huone pitäisi tapetoida konservointimielessä niin, että tapettikerrokset jätettäisiin uuden tapetin alle. Koska olen jo alakerran vessan osalta (hitsin hitsi, sekin remontti on loppuun raportoimatta...) kokenut karvaasti, että tuohon keltaiseen maaliin ei tartu mikään mahti maailmassa (en osaa näemmä upottaa tätä linkkiä tekstiin tällä laitteella, mutta tässä niistä maaliongelmista vessassa http://laurakaisatalo.blogspot.fi/2013/07/maalimurheita.html), epäilen, ettei siihen tarttuisi myöskään minkään valtakunnan tapettiliisteri. Näin ollen olen päättänyt, että lastenhuoneesta revitään kokonaan pois nuo maalatut tapetit ja tapetoidaan uusi kerros neitseelliselle pohjalle. Vanhat tapetit jätetään muistoksi vain tuolle paperitapetoidulle ja maalaamattomalle seinälle. 

Huone on tapetoitu aikaisemminkin niin, että listoja ei ole irrotettu vaan tapetin reuna on nostettu listoja vasten kuten alla saattaa näkyä, jos on oikein tarkat silmät ja kyky lukea huonolaatuisia kuvia. Ajattelen, että samalla tavalla tehdään nytkin - jos listoja lähtee repimään irti, ne pitäisi maalata uusiksi ja se taas on niin iso työ, etten siihen nyt jaksa ruveta kun on paljon muutakin työn alla. Saavat opiskelijat kokeilla ihan oikeita vanhan kunnon pula-ajan menetelmiä. Höm.


Minua nyt sivumennen sanoen hiukkasen ahdistaa tuo keltainen maali eteisen ja keittiön seinissä. Se on  ties mitä, taatusti epähengittävää. Ei paljon auta sutia sitä jollain perinnemaalilla, jos alle jää tiivis pinta, luulen ma. Mutta en mieti sitä nyt, mietin sitä joskus myöhemmin kun on keittiön ja eteisen miettimisen vuoro.

Ai niin, yksi olennainen asia jäi vielä kertomatta: lastenhuoneeseen ei tule lastenhuoneen tapettia, koska  minusta lastentapetit ovat pääosin ääliömäisiä ja meillä ei ole tarkoitusta tapetoida huonetta uudelleen muutaman vuoden kuluttua, kun lapset ovat kasvaneet ohi lastentapettivaiheesta. Tämä huolimatta siitä, että tytär vanhempi ihastui ikihyviksi Maaria Wirkkalan lapsena piirtämään, ylläripylläri vaaleanpunaiseen Enkeli-tapettiin. 

Lastenhuoneeseen tulee proosallisesti Yki Nummen Calypso. Eleetön, vaalea, viiskytlukulainen. En tiedä, miten tällä laitteella saisi sen kuvan tähän suoraan, joten saatte käydä linkin takaa kurkistamassa Pihlgren&Ritolan sivuilta: http://www.tapettitehdas.fi/fi/tyylit/50-luku/63348

Opiskelijat saapuvat joskus kuluvan syksyn aikana. Odotan innolla, millainen onnen tunne valtaa mielen kun sitten on yksi huone kokonaan valmis. Muuta muutosta ei ole tulossa, tapettioperaation jälkeen on vain syväpuhdistettava ja vahattava lattian linoleummatto ja siinä se. 

Kas näin, ensimmäinen bloggaus iPadilla suoritettu. Vähän kökköä, mutta tällä tavoin saan ainakin selätettyä sen suurimman bloggausesteen eli laiskuuden pienennellä järkkärillä otettuja kuvia blogiin sopivaksi. Täytynee etsiä seuraavaksi joku valokuvausopas pädille, luulen ma. 

maanantai 4. elokuuta 2014

Hankoon

Olemme viettäneet tänä kesänä kolme supertehokasta remonttiviikonloppua. Supertehokkaiksi ne on tehnyt se, että lapset ovat olleet ko. viikonloppujen ajan isovanhempiensa hellässä huomassa. Lämmin kiitos isovanhemmille (ja kaino toive siitä, että jos yksi viikonloppu vielä jompaan kumpaan mummolaan elokuun loppupuolella...).

Ensimmäinen viikonloppu toukokuussa meni alapihaa myllätessä. Kaksi muuta ovat sujuneet ikuisuusprojektilta tuntuvan talon ulkomaalausprojektin viimeistelyssä. Minä kitisin sen keskimmäisen viikonlopun sitä, että tämä homma sujuisi paljon letkeämmin jos olisi radio. Viime viikonloppuna puoliso osti minulle radion.


Radio on Sangeanin malli WR12 ja se on ihana. Siinä on jykevä ääni, sellainen josta olisi hyvä kuunnella iltaisin merisäätä valtakunnassa kaikki hyvin -tunnelmissa. Se painaa todella paljon, mikä on harvinaista nykyisten heppoisien muovista kasattujen pienelektroniikkarempuloiden maailmassa. Ja se on niin kaunis.

(Meillä oli Joensuusta Romuritarilta ostettu tsekkoslovakialainen vanha radio, mutta se meni rikki. Siitä ei myöskään kuulunut kuin yksi kanava kunnolla, joten en ole vaivautunut viemään sitä edes korjattavaksi. Nyt on retroradio, josta kuuluu monta kanavaa. Aion pidättäytyä tässä kohtaa modernissa teknologiassa. Kohta meillä on varmaan laminaattia ja lasikuitutapettia yltympäriinsä.)

No, jo kaksi intensiivistä aamusta puolilleöin -viikonloppua vaatinut urakka tosiaan sujui paljon letkeämmin radion tahdissa. Suomipop soittaa aika paljon Leevi and the Leavingsia, huomasimme. Lisäksi tuli päivitettyä kesän 2014 musiikkitrendit. Aika paljon soi se Arttu Wiskarin Avaimet käteen -kauhistus - ihan käypää terapiaa henkilöille, joille uusi talopaketti näyttäytyy toisinaan varsin houkuttelevana skenaariona. Ja sitten soittavat runsain mitoin myös sitä Vadelmavenepakolaiskappaletta, tätä näin:



Panun serkku se sitten kommentoi Facebookissa, että savolaisnäkökulmastahan tuo teos sopii meidän tämänhetkiseen remonttiprojektiin numero yksi suorastaan loistavasti. Ihan ihmetytti, ettei sitä itse keksitty.


Kun nimittäin toista viikonloppua hankoo ja hankoo maaleja irti ikkunanpokista ja verannan ikkunoiden sisarpaneelista tehdyistä alkuperäisistä listoista, tietää hanganneensa. Iljettävää, venyvää, käryävää muovimaalia. Yäk.


Minä en osaa olla niin tarkka kuumailmapuhaltimen kanssa, että saisin nämä mahtavat ajalliset kerrostumat säilymään - tömäkkä muovimaalikerros on saatava irti ja saman pesuveden mukana lentävät sitten nämä varhaisemmatkin, perin mielenkiintoiset sävyt. Talo ei ole seinien kuorinnan perusteella ollut koskaan muu kuin keltainen, joten kokonaisuus on ollut varmasti melko säpäkkä näky tällä sanoisinko neonturkoosilla sävyllä maalatuilla ikkunatehosteilla!


Kuten taisin jo aiemmin mainita, meillä oli joskus kaunis ajatus siitä, että ikkunoiden vuorilaudat säästettäisiin, kuorittaisiin maalista ja maalattaisiin uudelleen. No, ei se purkaminen meiltä sitten onnistunut aikataulullisesti mitenkään ja maalaripojat purkivat laudat lopulta vähän ronskein ottein, joten niistä ei juuri jäänyt jälkipolville säilyteltävää.

Jälkikäteen ajatellen uudesta tavarasta vuorilautojen tekeminen on tässä konkurssissa ihan helpottavaa, koska noissa maalinpoisto-uudelleenmaalaus-touhuissa menee ihan hirveästi aikaa. Nuo verannan listat kuitenkin halusin ehdottomasti säilyttää, koska niissä on ihan oma ulkonäöllinen juttunsa eikä pelkästään satasta höylälautaa lyöty jiiriin akkunan ympärille.

Mutta kyllä niiden verannan listojenkin kanssa sai töitä tehdä. Ja lisäksi ovat karmit, nekin paksun muovitöhkän peitossa. Karmeista olen nyt tässä vaiheessa ottanut maalin pois vain siltä sivulta, joka näkyy ulospäin eli seinän ja ikkunanpokan väliseltä alueelta:


Kas näin. Tömäkkä turkoosi täälläkin, mutta myös punaruskean sävy: 


Myös ikkunoiden rimat, jotka nostavat karmin samalle tasolle paneloinnin kanssa, vaihdettiin uusiin koska niitä ei saanut ehjinä irti. Ja kun ensin olin hangannut sen vanhan maalin irti, seuraavaksi tuli Vadelmavenekappale taas ajankohtaiseksi - hankoon ja hankoon puolukanpunaista pellavaöljymaalia ranneohennuksella karmiin:


Niin, se unohtui sanoa että meidän tapauksessamme tämä ikkunaprojekti edellyttää aina kaikkien ikkunoiden irroitusta, koska isoissa ruuduissa ei ole ollenkaan saranoita ja ulkopokat ovat kiinni ruuveilla. Avoimien ovien viikonloput, siis:



Karmien maalinpoistossa käytin pelkkää fyysistä voimaa ja terävää skrabaa. Maali lähti niin ihan hyvin. Kuumailmapuhaltimella en uskaltanut sohia tuonne pölyisiin karmin ja seinän rakoihin, Speedheaterilla on minusta kamalan hidasta tehdä töitä ja maalinpoistoaineen kanssa pusaaminen oli myös työlästä ja kuumuudessa mahdotonta, kun olisi pitänyt vetää paksut suojavarusteet ylle. Voimaa ja skrabaa -menetelmän miinuksena tosin se, että tikkailta käsin minulla loppui välillä fysiikka kesken, kun olisi pitänyt yhtä aikaa keikkua tikapuiden nokassa ja painaa koko kehon voimalla skrabaa karmia vasten siistin jäljen aikaansaamiseksi.


Silloin apuun tuli suuremmalla massalla varustettu toveri remontin tuoksinnassa:


Ai niin joo ja tuleville sukupolville tiedoksi, että puoliso korjasi samassa rytäkässä myös lahonneen olohuoneen pikkuikkunan karmin. Lopputuloksesta en muistanut ottaa kuvaa, mutta siihen on siis suoritettu pienimuotoinen puukorjaus heinäkuussa 2014. Karmin nurkkaan oli jostain syystä valunut vettä ja nurkka oli lahonnut, ihan ei nyt saatu kiinni että mistä moinen vaurio kun kaikki muut talon karmit ovat olleet ihan ehjiä. Tuokin paikka toki huomattiin kesällä 2012 silloin kun ikkunanpokat olivat vuorotellen remontissa Rantasalmella, mutta arvatkaa muistettiinko sitä enää kun kunnostetut ikkunanpokat oli laitettu paikalleen. No, nyt ei ole enää laho sekään karmi. Feinillä lahot pois ja uutta puuta tilalle.


Sinänsä tämä koko ikkunaoperaatio ei vaikuta kovinkaan suuritöiseltä ainakaan pinta-alojen puolesta - maalataan karmista näkyviin jäävä kapea osa tehostevärillä ja kiinnitetään uudesta, valmiiksi maalatusta tavarasta uudet vuorilaudat ikkunoihin.

Kun sen sitten tekee työvaihe työvaiheelta alkaen verannan ja sen ulko-oven listojen ja lautojen maalinpoistosta ja uudelleenmaalaamisesta homesuojakäsittelyineen (arvatkaa unohdinko taas vaihteeksi oksalakan...), ikkunoiden irrottamisesta, tikkaiden nokasta käsin rimojen irrottamisesta, karmien maalinpoistosta, rimojen mittaamisesta, sahaamisesta ja uudelleennaulaamisesta, karmien ja rimojen maalaamisesta, ikkunoiden pesemisestä ja takaisin paikoilleen asettamisesta, parin viikon odottelusta pellavaöljymaalin kuivumisen takia ja päätyen ikunoiden irrottamiseen taas kertaalleen uudelleen maalausta varten ja niiden kiinnittämiseen takaisin odottamaan punaisen maalin kuivumista niin, ettei vuorilautojen asetteluussa tuhriudu koko tienoo punamaaliin, on vähän sellainen olo että vaikka minä miten hankoon ja hankoon niin valmista ei tule koskaan. Että pitäisikö soutaa pakoon.

Ja vähän pienesti olen ehkä alkanut ymmärtää, miksi markkinamies keksi kiireiselle nykyihmiselle vesiohenteiset maalit ja muut alkydihässäkät, joiden kuivumisaika mitataan tunneissa. En toki niitä omiin seiniini lätkisi, mutta sanottakoon vaikka niin, että ymmärrän ehkä, mistä lähtökohdasta noita pintakäsittelytuotteita on ryhdytty kehittelemään...

Vähän masentaa sekin, että vaikka ne lapset saisi vielä torpattua yhdeksi viikonlopuksi mummolaan, niin ei me tätä projektia varmaan vielä tänä kesänä saada valmiiksi. Meillä on nimittäin kolme ikkunaa, joihin ei pääse käsiksi tikapuilla ja joita varten pitää rakentaa telineet. Yksi on vintin ison huoneen ikkuna, toinen vintin portaiden pikkuikkuna ja kolmas tässä kuvassa takimmaisena näkyvä, autotallin oven päällä oleva olohuoneen ikkuna. Noille ei ole vielä tehty yhtikäs mitään ja niiden valmiiksi saattaminen edellyttäisi ties ainakin neljättä jos ei viidettä lapsivapaata viikonloppua. Hohhoijaa. Muualta paitsi vuokralaisen oven ympäriltä puuttuu lisäksi vielä ne vuorilaudat, ja vuokralaisen oven yläpuoleltakin kapea pikkuikkuna - paikalla on tällä haavaa esteettinen filmivaneri, koska kuvittelen pystyväni kunnostamaan ikkunan ennen pakkasten tuloa. Vuorilautojen sahaus jiiriin on luku sinänsä, kun sahuri vaatii itseltään millintarkkaa jälkeä, ja kääntöpöytäsahasta hajosi vielä ohjuri pahimmoilleen, onneksi siihen saa tilaamalla varaosia. Nopeaa valmistumista ei edesauta myöskään se, että ikkunoihin on askarreltava laudasta ja kahtia sahatusta paneelista vielä tippalista alalaitaan. Ne laudat ja puolikkaat paneelit ovat sentään jo valmiina ja odottavat toista maalauskertaa. Niistäkin unohdin oksalakan. Greit.


Tämän maratonpostauksen kauniiksi lopuksi lienee paikallaan esitellä, miksi minä näin kamalasti hankoon ja hankoon. Tässä keskeneräistä verantaa:


Noiden punaisten ympärille vielä siis valkoiset vuorilaudat tai tässä tapauksessa tosiaan koristelistat, niin a vot. Näyttää minun silmääni tosi nätiltä ja raikkaalta, vaalean keltaisen seinän ja valkoisten nurkkalautojen yhdistelmä olisi vähän lätky mutta punainen raikastaa todella paljon. Väriyhdistelmä ei ole minun keksimäni, talossa on ollut tosiaan jossain vaiheessa nuo karmien näkyvät osat punaruskeita, ja tämä kokonaisuus ulko-ovien ja katon väritystä myöten esitellään myös Kotini kauniiksi maalaten -kirjasessa, tässä kuva viime kesäisestä postauksesta:


Tämän talon ulkoisia kauneusarvoja aivan uuteen sfääriin kohottavan nysväyksen lisäksi meillä olisi esiteltävänä lahon ulkoseinän korjaus betonirappusten vierestä sekä uudelleenrakennettu parveke. Jos jaksan iltaisin valvoa, niistä pitäisi seurata raporttia jollakin aikajänteellä. 

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kuinka kuoria rintamamiestalo vaivattomasti?

Kas siinä kysymys, joka valvottaa taas meitä. Suorastaan kuplii mielessä, moinen operaatio.


Yritin etsiä aikaisempia kirjoituksiani asiasta, mutta ilmeisesti niitä ei juurikaan ole tätä kaukaista raporttia lukuunottamassa. Juttu oli itsellekin ihan valaisevaa luettavaa kun osa arkkitehti Kirsti Kovasen kanssa käymästäni keskustelusta oli jo onnistunut painumaan unholaan.

Mutta se kuoriminen. Oih ja voih sentään.

Talomme on joskus ollut hailakan vaaleankeltainen. Sellainen ihan aidon viiskytluvunkeltainen, öljymaalilla maalattu. Alkuperäinen väri on kaunis.


Sitten ovatkin alkaneet uudistusten tuulet puhaltaa ja talo on kahteen kertaan maalattu jollain muovimaalilla ja sen jälkeen vielä kertaalleen paikkamaalattu uutta keltaista hieman vaaleammalla sävyllä. Nyt talo on sellainen ysärikeltainen - sen todellista väriä on tosi vaikea saada valokuviin, koska kesäkuvissa se on liian vaalea ja talvikuvissa liian tumma - ja lisäksi muovimaali käyttäytyy juuri siten kun se pahimmillaan käyttäytyy, eli korkkaa rumasti irti ja irtoilee lämpäreinä jättäen alleen harmaantuneen paneelin. 


Paitsi että sitten se onneton muovipussimaalikerros taas paikoin on kiinni tiukasti kuin tauti. Tuota yläpuolen kuvassa näkyvää verannan seinää olen lasten ulkotouhuja valvoskellessani kynsinyt maalista vapaaksi ihan paljain käsin, eli osittain maali irtoaa tosiaan hyvinkin vaivattomasti. Mutta vain osittain.

Näitä ulkomaalaustarpeen hajamielisiä kynsiskelymuistutuksia on meillä useampikin. Tämä on sisäänkäyntiä lähinnä oleva nurkkalista. Hehkeä yksityiskohta joka toivottaa niin oman väen kuin vieraatkin tervetulleiksi meille. Yleensä tuota aina joku vähän rapsuttelee ohi kulkiessaan lisää, että tiedä vaikka koko nurkka on vielä joku kaunis päivä maalista putsattu.


Sisäänkäyntiähän meillä komistaa muutenkin tuo lahoava parveke, jossa ilmiö "lateksi irtoaa kosteasta puusta" on hienosti havaittavissa...


... kuten myös verannan räystään alla tässä jo aiemmin blogissa nähdyssä kuvassa. Tämän tyylipuhtaampaa esimerkkiä saa kyllä asiasta hakea. Kohde on päässyt koristamaan myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjaa.


En mahda sille mitään, että itku meinaa ihan aikuisten oikeasti päästä joka kerta kun vähänkin enemmän ajattelen tuota ulkoverhouksen maalitilannetta. Miettikää, jos kukaan ei olisi koskaan keksinyt moisia muovimaalitököttejä. Tai jos olisi aina ollut sellainen ymmärrys, että niitä ei pidä mennä sutimaan tuuletusraottomaan rintamamiestalon seinään. Sen kun rapsuteltaisiin teräsharjalla kevyesti eniten irtoava osa alkuperäisestä öljymaalikerroksesta irti ja alettaisiin maalaamaan uutta päälle.

Nyt koko arviolta noin 210 neliömetriä kattava talomme ulkokuori on jollain meille tällä hetkellä vielä tuntemattomalla konstilla saatava kaavittua, suihkutettua, liuotettua tai raaputettua esiin tuon muovimaalikerroksen alta. Urakka tuntuu luvalla sanoen ihan toivottomalta. Toisaalta nykylankun paksuinen ulkoverhouspaneeli on varmasti kaiken konservoinnin arvoinen. Mutta millä ihmeellä me tuosta urakasta oikein selviämme?


Meillä on verannan kyljessä testiseinä, johon on kokeiltu toistaiseksi kolmea eri konstia.

1) Skrabaus pelkällä skraballa. Irrottaa maalin helposti kun maali on jo valmiiksi irti. Ei irrota maalia yhtään niistä paikoista, joista se on tiukasti kiinni.

3) Skrabaus avustettuna lämmöllä. Vaihdoimme toissavuonna toimivan öljypolttimemme ystäviltä samaisen rintamamiestalokuorintaprojektin jälkeen ylimääräiseksi jääneeseen Speedheateriin, joka on siis maalinpoistoon puupinnoilta kehitetty infrapunalämmitin. Muovimaalikerrostumat lähtivät sillä hyvin, mutta öljymaali jäi pohjalle. Menetelmä on sinänsä ihan nettisivujen lupauksen mukainen - helppo, vaivaton, nopea ja tehokas - mutta siinä on vain yksi vika, joka liittyy mittayksiköihin: Meidän talossa on tosiaan se reilu parisataa neliötä ulkokuorta, joka on paikoin perin ikävällä korkeudella maanpinnasta. Speedheater-laitteen pinta-ala on sellainen reilu puolikas aanelonen. Koko talon kuoriminen sillä ja skraballa tilanteessa, jossa puoliso on luultavasti/toivottavasti/oletettavasti töissä taas koko ensi kesän, on täysin irrealistinen. Kaksi- ja kolmevuotiaiden lasten kanssa ei paljon telineillä tai henkilönostimen nokassa keikuta.

3) Metabon maalijyrsin. Saimme sellaisen lainaan rintamamiestalofoorumitutulta ja testasimme toki sitäkin. Se oli ihan hyvä peli, mutta siinäkin oli niitä muttia. Ensinnäkin koko talo pitäisi käydä läpi tuurnan kanssa ja takoa kaikki näkyvissä olevat naulankannat piiloon, ettei jyrsimen terä osu niihin. Toiseksi jyrsin jyrsii vain tasaista pintaa, ja meidän keilaponttipaneelissamme on myös se kaareva osuus. Jollain nekin pitäisi saada maalista puhtaiksi. Kolmanneksi laite oli niin painava, että minä en jaksanut kannatella sitä oikeastaan ollenkaan. Ja neljänneksi sen kanssa pitää olla hyvin osaava ja varovainen, koska sillä saa muuten jyrsittyä paneeleihin tosi komeat pyöreät jäljet. Maali kyllä lähtee äkäisesti ja harmaantunut puukin!


Toistaiseksi olemme siis testiseininemme tässä vaiheessa.

Lisäksi meillä on käynyt maakunnasta soodapuhallusta tarjoava yrittäjä tekemässä kartoituksen. Hänen mukaansa soodalla ei voi puhaltaa meidän olosuhteissamme, koska sooda pöllyää niin että naapurit häiriintyvät. Hän ehdotti varovaista hiekkapuhallusta. Minä olen toistaiseksi sillä kannalla, että vain kuolleen ruumiini yli, ja meinaan lyödä Talotohtorilla päähän kaikkia jotka uskaltavat edes lausua hiekka-alkuisia sanoja kallisarvoisen alkuperäispaneelini äärellä. Puoliso on vähemmän kategorinen, mutta suhtautuu myöskin varauksella.



Seuraava askel kartoitustyössämme on se, että otamme jälleen kerran nöyrinä lusikan kauniisiin kätösiimme ja soitamme jälleen yhden "Hei, meillä oli puhetta että tulisit tammikuussa katsomaan tätä meidän taloprojektia ja ajattelimme nyt kysellä että koska olet tulossa kun ensi viikolla on jo helmikuu" -puhelun. Oikeasti, joka kerta kun joudun näiden rakennus- ja remonttialan yrittäjien luvalla sanoen letkeiden aikakäsitysten kanssa tekemisiin, meinaan saada verenpainetaudin. Ostakaa kalenteri ja kynä ja opetelkaa käyttämään niitä, niin me tavalliset kuolevaisetkin teemme kun emme voi sataprosenttisesti luottaa ylivertaiseen muistiimme. Nih. Joka halvatun puhelimessakin on nykyään kalenteri ja netti on täynnä ilmaisia sähköisiä kalentereja. Luulisi että potentiaalisen asiakkaan luona käynnit voisi melko maalaisjärkisellä yrittäjäasenteella merkitä johonkin ajanhallintajärjestelmään muistiin. Tai sitten sanoa että en tule kun ei kiinnosta, pitäkää lateksoitu tönönne.

Nojoo, siis, mutta sitähän minun piti että piti tulla käymään myös toisen soodapuhaltajan ihan vaan toisen mielipiteen saamiseksi. Häntäkin arvelutti maalinpoisto soodalla puhaltaen, eikö meitä kaikkia, mutta tarjosi puolisolle puhelimessa vaihtoehdoksi jonkinlaisella lasimurskeella (??) puhallusta, jonka pitäisi olla hyvin-hyvin hellävarainen. Odotamme mielenkiinnolla, jos tämä lasinpuhaltaja vielä ilmestyisi kertomaan asiasta lisää.

Naapurista kerrottiin myös lähietäisyydellä sijaitsevasta rintamamiestalosta, jonka seinistä ei-toivotut maalikerrokset oli lähdetetty käsittääksemme hölväämällä talo kauttaaltaan maalinpoistoaineella ja kaapimalla kemiallisesti irronnut maali sitten irti. Tämä menetelmä on nostanut orastavaa päätään siksi, että käytimme viime viikonloppuna tovin jos toisenkin pohtimalla tätä maalinpoistoasiaa ja opiskelimme aihetta myös museoviraston korjauskortistosta, jossa näitä myrkkyjä pidettiin kuitenkin yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona väärien maalikerrosten poistoon. Tähänkin liittyy toki kysymysmerkkejä, kuten millä saada mömmöt pois seinistä (haihtumalla, huikkaa puoliso) ja kuinka paljon maksaa uima-altaallinen Nitromorsia. Mutta luulen, että etsiydymme audienssille tähän legendan mukaan olemassa olevaan maalinpoistotalouteen ja kartoitamme vaihtoehtoa lisää.


(Tämä on se testiseinä ennen testien aloitusta. Kuva on kattoremonttikesältä 2012. Oli muutakin puuhaa kuin talvivarusteiden poiskorjaus.)

Summa summarum: Maalia voi poistaa skrabaamalla. Skrabausta voi helpottaa lämmöllä tai kemiallisin ainein. Joka tapauksessa urakka on tällöin suunnaton ja täytyy ratkaista mm. se, miten vaikkapa talon yläkolmioita pääsee raapimaan - henkilönostin lienee ainoa tolkullinen vaihtoehto. Maalia voi poistaa myös puhaltamalla. Puhaltaminen on nopeudessaan ja ulkoistettavuudessaan suunnattoman houkuttelevaa, mutta miten kauheaa jälkeä se tekee paneeleille irrotettavan maalipinnan alla? Minä pahoin pelkään, ettei mitään oikotietä onneen taida olla, perheemme insinööri ainakin vielä toistaiseksi luottaa ihmisrodun ylivertaiseen kykyyn ratkaista arkisia ongelmia tekniikan avulla. Jatkamme siis tutkimuksia.

Jos tästä kurjuudesta jotain positiivista haluaa sanoa, niin ainakin naapurin Paulin muistitiedon mukaan muovimaalikerrokset on molemmilla kerroilla maalattu ruiskuttamalla. Maali ei ole siksi niin tiukassa kuin se pensselityönä olisi. Ja ehkä sekin on ihan positiivinen asia, että tuleepa taas todella perinpohjaisesti perehdyttyä yhteen elämän osa-alueeseen eli maalinpoistoon 50-lukulaisesta keilaponttipaneelista.

Seuraavassa osassa tarkastelemme sitä, millaiseksi talo on tarkoitus maalata sitten kun tuo nykyinen maali on häipynyt kuvioista.