Tyhjää tilaa

En ole ehtinyt bloggaamaan, enkä edes valoisaan aikaan ottamaan kuvia joka päivä askelta valmiimpana olevasta alakerrasta. Nyt sentään.  Olkaa hyvä, tältä meillä jatkossa näyttää:

Yritin ottaa kuvia vähän samoista vinkkeleistä kuin edellisessä postauksessa, koska ennen-jälkeen-kuvat ovat hauskoja. Yllä siis näkymä olohuoneesta keittiöön. Hammastahnanväriset listat saavat vielä uutta maalia pintaan ja lattia ei lopullisesti tule aaltoilemaan, se on nyt lepäämässä ja liimataan huomenna. Uusi komero tuli vanhan komeron paikalle, aiemminhan tuossa oikealla oli vain yksi, nyt on kaksi.

Tässä alla se kaikkein ihmeellisin asia: Suihkupömpelitön olohuone!

Ja seuraavana vielä kerran komerot. Karmit piti rakentaa uudestaan, seinä tehtiin suihkupömpelin päällä jostain syystä majailleesta paksusta vanerilevystä. Iso ovi oli oneksi vintissä, pieni ovi ostettiin kympillä Rantasalmelta Etelä-Savon rakennusperintöyhdistyksen varaosapankista. Pieni pulma on nyt se, mistä löytyisi samanlaista listaa kuin tuo talossa joka paikassa käytetty. En ole vielä ehtinyt selvittämään mutta jahka melko kaamea työputki tästä helpottaa, ryhdyn siihen toimeen. Saa vinkata, jos on hyviä listasahureita tai -höylääjiä tiedossa.

Onpa ne nätin näköiset, totta tosiaan.

Tässä olohuoneen toista nurkkaa. Uusi halltex-katto on ihana, tapetti on kaunis. Lattiaan en ole ihan tyytyväinen, koska se ei ole ihan samanlaista kuin alkuperäinen vaan linoleumissa on paljon voimakkaampi kuviointi. Tuo nyt oli kuitenkin tarjolla olevista vaihtoehdoista se kaikkein sopivin, joten tällä mennään. Eniten häiritsee se, että Panu sanoi tuon raitakuvioinnin muistuttavan sitä entistä mäntyjäljitelmäkovalevyä... enkä saa nyt sitä mielleyhtymää pois systeemistäni.

Tässä näkymää entisen suihkupömpelin paikalta ikkunaa kohti kuvattuna. Onpa meillä kaunis olohuone, tulee mieleen näitä kuvia katsellessa. Huomioikaa myös alkuperäinen, puukeskuslämmitykselle mitoitettu kohtuusuuri lämpöpatteri ikkunan alla.

Loikataan sitten keittiön puolelle. Täälläkin on tapahtunut. Katto on maalattu, samoin seinät. Seiniin en uskaltanut valita enää Uulan Intoa, koska se karisee jostain syystä alakerran vessassa pois saman maalin päältä, millä keittiökin oli maalattu. Pesin keittiön seinät huolella maalipesuaineella, erityisen huolella sähköhellan kohdalta ja muista sellaisista paikoista, joissa oli rasvaista likaa tai muita kökköjä. Antti maalasi keittiön lopulta aikamoisen pähkäilyn jälkeen Uulan sisäöljymaalilla, sävy Vanilja, jonka nyt ainakin pitäisi kestää ties millä maalatun ensopahvin päällä. Nyt ei ole mitään tulipalokiirettä saada remonttia valmiiksi, koska vernissapohjainen maali saa kuivua (ja ennen muuta haista kuivuessaan) kaikessa rauhassa ennen muuttoa takaisin alakertaan. 

Olen oikeastaan aika tyytyväinen tuohon värisävyyn. Se on kellertävä, kuten seinät ennenkin, mutta tuollainen huomattavasti vaaleamman keltainen eikä yhtään tunkkainen. Ja noin yleisesti ottaen on ihan kiva, että keittiön seinät eivät ole enää törkylikaiset ja tahraiset.

Muurista ei tullut keltainen vaan valkoinen. Se näyttää sillä tavalla jotenkin raikkaammalta.

Tässä vielä näkymä keittiöstä olohuoneen suuntaan. Jos jostain olen erityisen onnellinen niin siitä, että keittiön muovimatto on mennyttä. Jospa meillä jatkossa pystyisi kulkemaan valkoisissa sukissa sisätiloissa ilman sukanpohjien muuttumista mustiksi... Kun se "tämä likainen muovimatto ihan kohta vaihdetaan niin en viitsi nyt tätä ruveta puunaamaan ja vahaamaan" -ajatus muuttopäiviltä vähän venähti.

Keittiössä tuo lattiakin näyttää kiistatta minusta ihan sopivalta, ehkä siksi, että vertailukohta oli niin kamala.

Jatkossa sitten tosiaan linoleumin liimausta, vähän pitäisi noille listahommille uhrata ajatusta myös, eli listat on tarkoitus maalata ja hammastahnaväri peittää. Remontti-Antti tekee mattotöiden jälkeen meille vielä puuttuvat kaapit tuohon yllä olevassa kuvassa vasempaan reunaan. Putkimiestä tarvitaan kytkemään keittiöön huippuimuri ja peltiseppää tekemään sen ympärille huuva. Ja sitten vielä iso operaatio eli olohuoneen ja keittiön sähköistäminen, jonka yhteydessä nurkkakamariin lisätään pistorasioita koska sähköt vedetään joka tapauksessa sitä kautta olohuoneeseen.

Oisko se sitten siinä? Jos ei mennä ihan kokonaan konkurssiin tänä keväänä, niin oli muuten elämäni helpoin remontti.

Erikoista remontointia

Meidän äiti oli tänään hoitamassa yhtä sairasta ja yhtä ei vielä sairastunutta lasta sillä aikaa kun uraohjusvanhemmat singahtelivat ympäri itäistä Suomea työasioidensa perässä. Uraohjukset ovat onnistuneet vuoronperään hoitelemaan sairastupaa nyt parisen viikkoa, joten yksi mummopäivä välissä lienee sallittu.

Kävimme näyttämässä mummolle illansuussa remonttityömaata. Keittiössä näyttää tältä, muurista on jo viime viikolla rapsittu täysin kopo, halkeillut ja jollain eksoottisella kipsimassalla paikkailtu rappaus irti ja ahkeroitu uusi tilalle:

Olohuoneessa taas on nyt tämännäköistä, välillä siellä kerkesi olla myös raakalautakatto kun styrox-levyt ja niiden turmelemat alkuperäiset Halltexit oli revitty irti. 

Tässä vielä lähikuvaa Halltex-katosta. Nämä ovat siis niitä perinnelaattoja. Joku joskus juksasi, että näissä olisi joku folio joka tekisi niistä sopimattomat perinnehippeilyyn tai hengittävään rakenteeseen, mutta se ei kyllä pidä paikkaansa. Ehtaa puukuitulevyä ilman mitään nykyajan kotkotuksia.

Ainoa ero vanhoihin ja alkuperäisiin on se, että tuo laattojen viiste ei ole ihan niin jyrkkä. Mutta eipä se haittaa, kun näitä uusia on meillä koko olohuoneen katossa, muissa huoneissa on sitten ne alkuperäiset.

Niin joo, ehkä aiheellista julkaista myös kuva siitä, miksi emme toteuttaneet alkuperäistä suunnitelmaa ja ihan vaan kevyesti paklaamalla ja maalaamalla entisöineet styrox-katon alla olevaa alkuperäistä Halltex-kattoa:

Olisi saattanut tuossa pikku paklausoperaatiossa mennä sekä ikä että terveys. Turkasen styroxit. Ne ovat jo kaatopaikalla energiajaekasassa, enkä totisesti jäänyt niitä kaipaamaan.

Tässä vielä vähän kuvamateriaalia tältä illalta. Tuossa olohuoneen nurkassa, kuten arvata saattoi, oli siis alkuperäinen komeron paikka. Nyt siihen tulee minun vaatekaappini, pari kuvaa ylempänä olohuoneen seinään nojaa sen alkuperäisovi ja Vanahoo ossoo -varaosakaupasta kympillä hankittu yläkaapin ovi.

Mutta se tarina, mistä tämä postaus alkoi, ja miksi tämä on nimenomaan erikoista remontointia. Minä puuskahdin äitihahmolleni alakertaa katselmoidessamme, että me emme olisi IKINÄ saaneet tätä remonttia kahdestaan puolison kanssa tehtyä. Emme ikinä. (Ja se on totuus.) Puoliso säesti osuvasti toteamalla, että sen verran turnausväsymystä näistä kaikista tähänastisista remonteista on kertynyt, että on kyllä aikalailla takki tyhjä tämän remontin kanssa.

Eikä me olla kyllä juuri mitään tehtykään. Panu on nyppinyt siitä raakalautakatosta ziljoona naulaa ja purkanut olohuoneesta sähköt. Olemme kantaneet purkujätettä peräkärryyn ja vieneet kaatopaikkakuorman. Mitään siivoukseen viittaavaa ei tarvitse tehdä, nuo kaikki yllä olevat kuvat ovat remontti-Antin jäljiltä eli hän huolehtii kiitettävästi siitä, että työmaa jää päivän jälkeen siistiin kuntoon. Minä purin äsken itseni korkuisen pinon noita Halltexien tyhjiä pahvilaatikoita peräkärryn kaatiskuorma numero kakkoseen vietäväksi. Siinäpä se.

Ja siksi tämä remontointi on erikoista. Suorastaan ihmeellistä. Aamulla lähdet töihin, illalla tulet takaisin ja hellan muuri on rapattu. Tai aamulla lähdet, olohuoneessa on raakalautakatto, illalla tulet takaisin niin sinne on päivän aikana ilmestynyt valmis Halltex-katto. Käsittämättömän hienoa.

Varsinkin siksi, että me ei ikinä oltaisi jaksettu, ehditty, viitsitty tai avioeroamatta kyetty tekemään tuota remonttia. Mikä onni, että naapurista on löytynyt hyvä, osaava, luotettava ja asiakkaiden epäkonventionaalisia toiveita kuunteleva ja noudattava ammattilainen sitä remonttia tekemään.

Onnea on myös tuo sekä kuvissa että tosielämässä ihan valtavalta näyttävä olohuone. Ihmeen paljon onnistui pieni parin neliön suihkukoppi sitä kutistamaan. Nyt meillä on suorastaan sali. Jatkamme sen remontista raportointia taas pikimmiten, koska kuten näette, se remontti etenee perin sukkelaan.

Oodi maksullisille miehille

Pienenä välikommenttina ennen pidempää raportointia: on kuulkaa ihan superhuojentavaa kaiken itse tekemisen ja hitauden ja muun elämän ylijyräämän remonttiraukan jälkeen katsella, miten kahdessa (2) päivässä tämä

muuttuu täksi:

Älkää kertoko kenellekään, mutta me vähän niin kuin rakennettiin uusiksi tuo parveke. Sellaista ei saisi tehdä siksi, että alkuperäisen kopioksi tehty parveke ei ihan välttämättä täytä nykyisiä rakentamismääräyskokoelman vaatimuksia kaidekorkeudesta, vaikka muut vaateet täyttyvätkin. Parvekkeen korkeutta säätelee kuitenkin ennen muuta tuo rautaputkesta tehty kaide, joka on kiinni talon rungossa sillä tavalla, että sen irti saamiseksi osapuilleen puoli taloa olisi pitänyt purkaa. Emme halunneet purkaa puolta taloa, enkä myöskään halunnut että verannan ja parvekkeen mittasuhteet muuttuvat, koska nyt kokonaisuus on sopusuhtaisen näköinen. Jos parvekkeen laitaa olisi korottanut vaadittuun metriin, siitä olisi tullut pienen ja korkean tötterön näköinen, pelkään ma. Matalampaa kaidetta puoltaa myös se, että verannan takana ovat talon toisen pään palotikkaat, ja vähän matalamman kaiteen yli on helpompi heilauttaa itsensä parvekkeelta ensin verannan katolle ja siitä tikapuille, jos livakkaa poistumista vintiltä joskus tarvitaan. Veranta tarvitsi sitä paitsi uuden katon, ja kattohuopaa oli aika mahdoton vaihtaa sillä tavalla, että vanha, laho parveke tönötti siinä päällä.

(Minä nyt kirjoitan tämän tekosen avoimesti tähän blogiin siksi, että jos joku haluaa mennä kantelemaan meistä Mikkelin rakennusvalvontaan, ja Mikkelin rakennusvalvonta katsoo rikkeen niin suureksi, että alkaa sitä tutkia ja sitten meitä hutkia, voin mieluusti riidellä vaikka maailman tappiin asti siitä, onko järkevää a) ylipäänsä aina soveltaa rakentamismääräyskokoelmaa pilkulleen korjausrakentamisessa tai b) purkaa puolta taloa siksi, että saisi talon runkoon pultattua parvekkeen kaidetta hiissattua ylöspäin joitakin senttejä. Koska järjetön Niemen tehtaiden sänky -kiista on jälleen vuoden tauon jälkeen aktivoitunut, olen vakuuttunut siitä että joku raivopäinen kaheli bloginlukija soittanee heti huomenissa rakennusvalvontaan. Ei kun vaan, jos siltä tuntuu.)

Nyt vähän maalausta ja nurkkalautaa ja Ferrexiä tuohon kaiteeseen niin meillä on maailman nätein ja söpöin pikku parveke, jonne voin istuttaa ensi kesänä kukkia ilahduttamaan kaikkia Ristiinantietä ohi suhaavia matkaajia. Jonkun istuskelupaikankin sinne voisi kyhätä, kun vain keksisin, mikä olisi mukava ja mahtuisi noihin vaatimattomiin neliöihin.

Raportoin parvekkeesta vielä tarkemmin kuvien kanssa, kunhan saadaan se ihan valmiiksi. 

Kirje viherrakentajalle

Minä tilasin tammikuussa meidän alapihan luiskaan kiviset portaat.

Ihan ammattilaiselta viherrakentajalta tilasin, helkkarin kalliit kiviset portaat. Ajattelin, että ulkoistetaan nyt se mikä pystytään, maksoi mitä maksoi. Ja ammattilaisen rakentamat kiviportaat nyt olisivat suunnilleen ikuiset, tai kestäisivät ainakin meidän ajan.

Huhtikuussa viherrakentaja kävi tiluksilla, tarkisti paikan, sovimme yksityiskohdista, sain sähköpostiin tarjouksen ja lupauksen siitä, että portaat ilmiintyvät kesäkuun aikana.

Arvaako joku? Kesäkuun lopussa lähetin varovaisen kyselyn, jossa tiedustelin, mitenhän porrasasian kanssa maailma makaa. Sain vastauksen, että kiirettä on ollut ja huonot säätkin mutta heinäkuun aikana portaat valmistuvat.

Huomenna on elokuu. Meillä ei ole portaita.

Minä purin turhautumiseni tähän koko rakennus- ja remontointiyrittäjien toimintaan kirjoittamalla kirjeen viherrakentajalle. Se kuului näin:

Hei,

kalenteri kertoo, että portaat eivät valmistuneet heinäkuunkaan aikana. Kuten sanoin, meillä ei ole niiden kanssa niin kiire mutta minua ärsyttää niin paljon tämä perään kysely, että voidaan tällä päivämäärällä todeta että unohdetaan koko porrasprojekti.

Taustaksi sen verran, että tämä on nyt varmaan noin viidestoista kerta, kun yritän hankkia jonkinlaisia rakennus- tai remontointipalveluja täältä Mikkelistä. Tämä on myös noin kolmastoista kerta, kun tämä sama kaava toistuu - luvataan joku aikataulu, sitten tekijästä ei kuulu mitään, kysyn perään, luvataan toinen aikataulu, sekään ei pidä paikkansa mutta ei ole myöskään puhettakaan siitä, että aikataulun muuttumisesta ilmoitettaisiin tänne suuntaan. Olemme jostain kumman syystä onnistuneet löytämään putkimiehen ja sähkömiehen, jotka osaavat käyttää sekä kelloa että kalenteria, joten todistettavasti se ainakin joltain yrittäjältä onnistuu, mutta kaikissa muissa tapauksissa kuvio on aina tämä sama. Savolaissyntyinen puolisoni on ehkä paremmin sisällä tässä mikkeliläisessä mielenmaisemassa, koska hän totesi jo keväällä tämän porrasprojektin tarjousta esitellessäni melko lakonisesti, että "ei se tule kuitenkaan". Kun esittelin tuota edellistä viestinvaihtoani, hän totesi entistä lakonisemmin, että "Mitäs mä sanoin. Ei se tule."

Minulla on kaksi pientä lasta, työläs remonttiprojekti ja vaativa päivätyö. Olisin enemmän kuin iloinen, jos voisin maksua vastaan ulkoistaa tästä paketista edes joitakin osia. Nyt niiden saamarin portaiden kanssa käy samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin meidän remonttiviritysten - minä ja puoliso tehdään itse, öiseen aikaan lasten mentyä nukkumaan tai kauhealla kiireellä ja stressillä muksujen pyöriessä jaloissa. Se hyvä puoli tässä toki on, että meistä on muutamassa vuodessa kehkeytynyt melko osaavia korjausrakentajia, mutta on tämä jotenkin ihan käsittämättömän surkuhupaisaa.

Ja tästä on ihan turha vetää mitään "sinähän sanoit että teillä ei ollut kiire" -johtopäätöksiä. Minä tilasin portaat sinulta, sinä lupasit ne toimittaa ensin kesäkuussa ja sitten heinäkuussa. Huomenna on elokuu, meillä ei ole edelleenkään portaita eikä myöskään sinun taholtasi minkäänlaista oma-aloitteista ilmoitusta siitä, että portaita ei muuten tulekaan, ei kesä- eikä heinäkuussa. Ehkä tulevana vuonna tuohikuussa, mutta siihen mennessä me ollaan jo tehty ne itse.

Kovin turhautunein terveisin, 
Laurakaisa

 Minä olen ihan suunnattoman turhautunut tähän kuvioon. Miten tämä voi olla aina tällaista? Miksi likipitäen kaikki yrittäjät, joiden kanssa olen asioinut, toistavat tätä samaa kaavaa? Ja ennen muuta - millä ihmeen ajalla ja energialla me nyt kyhäämme jotkut portaat tuonne alapihalle? Argh.

Valoa tähän risukasaan tuo kuitenkin se, että meillä on naapurissa yhden miehen korjaus/rakentamisyritys, jolla sattui yllättäen olemaankin neljä päivää vapaata aikaa tällä viikolla. Naapurin Antin ansiosta meillä ei ole enää lahoa seinää eikä lahoa parveketta, vaan ehjä seinä, purettu parveke, uusi verannan huopakatto ja tämän ja huomisen aikana epäilemättä myös valmistuva uusi parveke lahon tilalle.

Ja se tekee tästä ulkoistamisvaikeudesta oikeastaan vielä lohduttomampaa. Kun tietää, että muutaman päivän ostopalvelun maksamisella saa hommia kertalaakista valmiiksi, kun itse niitä samoja hommia joutuisi nyhertämään pala kerrallaan  varmaan vielä viiden vuoden päästäkin. Minä olen väsynyt keskeneräisyyteen ja tekemättöminä roikkuviin projekteihin, ja meillä on nostamatonta remonttilainaa ja molemmilla tällä hetkellä sellaiset tulot, että näitä keskeneräisyyksiä voisi palkata jonkun toisen tekemään. On turhauttavaa, ärsyttävää ja käsittämätöntä, että niiden tekijöiden kanssa sopimukseen pääseminen on näin tuskaisen hankalaa.

Dream a Little Dream of Me

Minä pyrin yleensä olemaan pidättyväinen ja kevyen sarkastinen, mitä tulee erilaiseen materiaan kiintymiseen. En kovinkaan usein kiinny palavasti kenkiin, takkeihin, piironkeihin, kirjojen kansiin, auton oviin, mitä näitä nyt onkaan. Olen näemmä kahdesti blogissa käyttänyt verbiä "rakastan", ensimmäisellä kerralla ihan tukevan sarkastisesti verannan räystäiden alta kuoriutuvan lateksimaalin yhteydessä, toiseen otteeseen kun osasin ihan itse korjata taloni seinän.

Mutta nyt on fiilinki sellainen, että on kuulkaa keväisen rakkauslaulun paikka. Laittakaapa tästä Ella soimaan ja lukekaa eteenpäin.



Minullahan on ollut monesti sellainen tunne, että tämä meidän talo ei ole ulkoapäin kovinkaan kaunis, sanan varsinaisessa merkityksessä. Talo on kyllä vaikka mitä muuta positiivista, se on ryhdikäs ja komea ja arvokas, iso kunnon Talo. Mutta se ei ole ollut ikinä minusta mitenkään "oi, kaunis". Ja jollain hassulla tavalla olen ollut tästä tosiasiasta vähän surullinen. Haluaisin, että oma koti näyttäisi ja tuntuisi kauniilta - sisältä ja päältä.

Tämä kuva on ihan ensimmäiseltä kesältä, joka oli siis meidän ajanlaskumme mukaan kesä 2010. Harmaa aaltopeltikatto ja keltaiset seinät. Etupihakin oli vielä ihan kokonaan nurmikkoa. Talo on jotenkin tuollainen perus-. Ei kaunis. Enemmänkin ehkä vähän aneeminen.

Seuraava kuva on kesältä 2012, joka oli hullu kattoremonttikesä. Punaisella huopakatolla varustettu talo näyttää jo astetta esteettisemmältä. Ja seinien keltainen väri auringonpaisteessa hyvin erilaiselta kuin edellisessä kuvassa. (Pidän edelleen paljon siitä, miltä nuo valkoiset kapeat räystäslaudat näyttävät. Jostain syystä ne eivät ole edes näkyvästi homehtuneet.)

Olen kuitenkin varsinkin tuon huopakattovaiheen jälkeen ryhtynyt ajattelemaan entistä enemmän niin, että talossa on potentiaalia myös siihen kauneuteen. Sellaiseen fiilinkiin, että kotiin tullessaan mielessä läikähtää ja tuntuu että voi ihana. Olen surrut rapistuvaa ulkovuorausta ja miettinyt, että talo ansaitsisi pikimmiten uuden maalin ja loppuun fiksatut ikkunat ja ovet. Sitten se voisi ollakin kaunis, ilahduttaa sekä itseä että ohikulkijoita. Edustaa ylpeänä omaa aikakauttaan. Olen alkanut helliä ajatusta kauniin talon omistamisesta mielessäni ja se on ollut vähän niin kuin tuo Ella Fitzgeraldin laulama kappale - pieni, hassu unelma, joka on tuonut toivoa synkkiin rintamamiestalollisen päiviin.

Mikä on sinänsä ihan hassua, koska talon ulkovuorauksen maalaamisen sijasta normiarkeen toisi luultavasti paljon enemmän  hohtoa esimerkiksi keittiön remontoiminen. Irrationaalisuus on inhimillistä.

Kun sitten toissa iltana pyöräilin töistä kotiin ja pysähdyin postilaatikolle, tiesin olleeni oikeassa. Meidän talo ON kaunis, se on vain ollut piilossa ihan väärän värisen ja rapistuvan maalin alla. Se näky, jonka kohtasin, oli osapuilleen tämä:

Minun on vaikea olla kuvailematta tämän viikon fiiliksiä sortumatta pateettisiin ja ylitunteellisiin sanankäänteisiin, mutta olkoon nyt tämän kerran: Se helpotuksen, ilon ja onnen tunne, jonka pikavauhtia talon seinistä irti lähtenyt lateksimaali ja reippaasti ja vastoinkäymisittä edennyt maalinpoistoprojekti on tuonut, on ollut jotain ennenkokematonta. Minusta on uskomattoman hienoa, että kerrankin olemme onnistuneet rahalla ostamaan remonttipalvelua, joka ylittää kaikki odotukset. Minä olen aivan suun-nat-to-man helpottunut siitä, että meidän ei tarvitse itse neliösentti kerrallaan hinkuttaa talon seiniä puhtaiksi - meidän voimillamme ja aikaresursseillamme olisimme takuuvarmasti vielä kolmen kesän päästäkin samassa jamassa kuin tämän vuoden huhtikuussa.

Ja nyt, kun projekti on edennyt jo maalausvaiheeseen, minä olen ihan mykistyneen onnellinen siitä, kuinka KAUNIS talo meillä on!

Tuossa kuvassa on siis maalattu pihan puolen julkisivu ja verannan yläpuoli yhteen kertaan. Verannan päällä oleva parveke on edelleen vanhassa maalissa, koska se pitää purkaa - verannan kattoon pitää vaihtaa huopa (ja ehkä koko katto, jos se on laho) ja sitä ei voi tehdä, jos ei parveketta pura ensin päältä pois. Siitä minusta näkee hyvin eron - vanha keltainen on jotenkin paksu ja tunkkainen, uusi väri viiskytluvun keveä ja raikas. Talo näyttää minusta ihan uudelta - mutta siis ei uudelta 2010-luvun talolta vaan siltä, mille se on uutena näyttänyt.

Maali on siis Virtasen neljän öljyn maalia ja se on sävytetty Uulan värikartan sävyyn Olki. Täytyy kirjoittaa siitä sävyn valinnasta vaikka erillinen blogijuttu. Minusta sävy oli ihan oikea, ja se on todella lähellä keltaisen lateksin alta paljastunutta alkuperäistä öljymaalia:

Kuvassa siis tuo keskellä oikealla oleva paneeli on suoralta osalta maalattu uudella maalilla, kaikki muu maali kuvassa on alkuperäistä.

Minä olen entistä vakuuttuneeempi siitä, että jos hankkii minkä tahansa vanhemman talon, oli se sitten 70-luvun tasakattoinen punatiililinnoitus, viime vuosisadan alun hirsitalo tai joku Suomen 150 000 rintamamiestalosta, ei voi mennä vikaan jos pysyttelee ainakin talon ulkokuoren osalta mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle. Näkökulmani on toki täysin subjektiivinen, mutta minusta tuo meidän talo muuttui niin radikaalisti eri näköiseksi kun siihen palautettiin alkuperäisen katon lisäksi suhteellisen alkuperäinen maalityyppi ja värisävy, ja muutos oli niin selkeä parempaan suuntaan, että joku arkkitehtooninen viisaus tähän alkuperäiseen ulkomuotoon on sisältynyt.

Talosta puuttuvat nyt tietysti kokonaan vuorilaudat - ja ne ovat oikeastaan ainoa asia, joiden takia olen vähän murheellinen. Raaputus- ja maalaustyön kannalta vuorilautojen irrottaminen katsottiin tarpelliseksi. Pitkillä rautanauloilla 60 vuotta paikallaan olleiden lautojen irrottaminen telineiltä käsin oli kohtuuhankalaa. Lopulta oli pakko todeta, että ei auta muu kun antaa mennä - ja laudat ovat nyt aikalailla säpäleinä. Minä murehdin ehkä vähän tarpeettomankin paljon tällaisia alkuperäisosien menetyksiä, kun asian nyt suhteuttaa vaikka tähän maalinpoistorurakan kokonaisuuteen. Alkuperäisten vuorilautojen osittainen menettäminen on nyt vaan hinta, mikä pitää maksaa siitä että saimme talon kuorittua ja maalattua.

Ja no. Osan noista laudoistakin voi vielä käyttää uudestaan. Ja minä sain itse irrotettua portailla seisten ulko-oven vuorilaudat oikeaoppisesti, joten ne ainakin voi laittaa paikalleen maalinpoiston ja uudelleenmaalauksen jälkeen.

Ai niin, ja vuorilautojen, kunnostamattomien ikkunanpokien ja muiden yksityiskohtien lisäksi meillä on vielä yksi lisäprojekti: laho seinä. Siitä lisää vaikka ensi kerralla.

Riskinottoa

Olen miettinyt koko illan, mitä tekisin. Jättäisinkö tämän päivän raportoimatta blogiin, säästelisinkö myöhemmäksi. Pitäisi kirjoittaa tarinaan ne välistä puuttuvat luvutkin. Taikauskoinen kauhu valtaa mielen - jos nyt menen liikaa toitottamaan hyvää tuuriamme, kaikki voikin mennä kertalaakista pieleen.

Mutta no. Uskallan nyt kuitenkin ottaa riskin, ja julkaista kuvan siitä, mikä meitä odotti kun tänään palasimme töistä kotiin.

Kyllä, se on meidän talo. Ja kyllä, kuten kuvasta näkyy, siitä on poistettu aika paljon maalia - aamulla töihin lähtiessä kaikki maali oli vielä talon seinässä kiinni. Ja kyllä, luitte oikein - me olimme töissä, ja tämä kaikki tapahtui poissaollessamme.

Tässähän kävi siis niin, että epäonnisen sooda- ja lasinpuhalluskokeen jälkeen kaivoimme samana iltana autotallista viiden litran tonkan blogin kautta useitakin suosituksia saanutta ja Antiikkiverstas Wilmasta koekäyttöön tilattua Fluxaf Pro -nimistä maalinpoistoainetta. Puoliso suti ainetta masennuksen vallassa testiseinään ja puolen tunnin kuluttua kokeili pintaa skraballa.

Ja katso, maali irtosi. Kaikki lateksi lähti irti kevyesti supertylsällä kaapimella työntämällä. Minulle ei sattunut käteen muuta työvälinettä siihen hätään kuin kittilasta, mutta silläkin maali lähti kuin leikiten. "Kato, kato!", "Kato, tästäkin irtoaa!" -hihkunta kaikui alkukevään illassa.

Ja sitten soitimme uudelleen pintakäsittelijöiden opettajalle, joka sanoi, että testituloksemme olivat riittävän luotettavia siihen, että hän uskaltaisi ohjelmoida talon kuorinnan muutaman opiskelijan porukalle vielä tänä keväänä. Myöhemmin jengiin sovittiin liittyvän vielä yksi vastavalmistunut maalari ihan palkkatyöläisenä, joka maksua vastaan toimisi opiskelijoiden piällysmiehenä ja myös maalaisi lopulta kuoritun talon.

Maalinpoistourakka alkoi tänään siis kaiken kaikkiaan kolmen nuoren miehen voimin. Ja kuten kuvista näkyy, jälkeä tosiaan rupesi syntymään saman tien. Maaliroska onneksi näyttäisi putoavan aika tarkasti talon seinän viereen, täytyy huomisiltana suorittaa työmaasiivousta varmuuden vuoksi ettei tuo mömmö lähde tuosta enempiä leviämään.

Läheltä katsottuna työn jälki on aivan priimaa - tuo näkyvissä oleva maali on alkuperäistä öljymaalia, jonka voi tuollaisena hentoisena kerroksena aivan mainiosti jättää uuden maalikerroksen alle.

Paikoin maali oli kyllä irronnut kokonaan. Mitä pidempi vaikutusaika ja paksumpi maalinpoistoainekerros, sen helpompaa ja joutuisampaa on työskentely.

Kaksi aihetta onneen - maalinpoistoaine ja Pikä eli pintakäsittelijät. Hommasimme tuon maalinpoistoaineen lisäksi työmiehille skraboja, teloja ja suteja, telineet tulivat koulun puolesta ja niiltä yltää neljään metriin. Päätykolmiot otetaan sitten vuokrattavalla henkilönostimella.

Eikä tässä vielä kaikki. Meinasin pillahtaa ilosta itkemään kun kurkistin talon nurkan taakse - käytännössä tuossa on yhden kokonaisen seinän verran valmista jälkeä yhden vielä vähän vajaan työpäivän aikana, kun aamulla meni aikaa opastukseen, telineiden kasaamiseen ynnä muihin alkulämmittelyihin! Neljännes pystysuorasta seinäpinta-alasta siis osapuilleen valmiina.



Toki nuo nyt poistetut alueet ovat varmasti olleet ne kaikkein nopeimmat työstää, suoraa seinää suoraan maasta käsin, mutta yhtä kaikki tästä "monen kesän ikuisuusprojektista" taitaa nyt tällä menolla tulla "muutaman viikon keväthomma". En saata ihan vielä käsittää, että tämä on edes mahdollista. Toki työ tuosta hidastuun kun päästään talon toiselle puolelle, jossa pitää kikkailla autotallin luiskan montun kanssa, tai aletaan työstää räystäiden alusia. Mutta kuitenkin - kutsuisin tätä kunnioitettavaksi päivätyöksi.

Olen kokenut näissä remonttiostopalveluissa niin monta pettymystä, että en oikein vielä uskalla edes unelmoida valmiiksi maalatusta talosta. Toki noiden seinien ja räystään alusten maalaamisen jälkeenkin jää vielä ihan kiitettävästi puuhaa - ikkunoista on kunnostettu vasta pokat, karmit odottavat vielä maalausta ja osin, ainakin tippalistojen osalta, myös puukorjauksiakin. Sokkeli pitäisi myös maalata, ja sitä ennen tuo melko hurjan näköiseksi mennyt vuokralaisen porras kunnostaa tai luultavasti rakentaa kokonaan uusiksi, sen verran isoja palasia siitä tipahtelee. Ja ennen sokkelin maalaamista pitäisi miettiä, mitä tuolle yllä olevassa kuvassa näkyvän kadun puolen julkisivun vasemanpuoleisen ikkunan edustalle tehdään - siinä on kuoppa, joka kerää sulamisvesiä, ja sokkelissa on sillä kohtaa reikä, jonka paikkaaminen ei ole kokonaan poistanut pyykkituvan seinän kostumisongelmaa keväisin ja syksyisin.

Mutta että maalattu talo, voi pojat. Nuo kaikki muut hommat ovat sellaisia, että ne jollakin ulkoistusprosentilla saattaisivat valmistua jo tänä kesänä tai sitten tulevien parin kesän aikana omin voimin. Talon maalaus taas - no, lienee tarpeetonta enää edes toistella, miten ylivoimaiselta se on tuntunut. Ja nyt se näyttäisi olevan ihan realistinen, suorastaan kovaa vauhtia toteutumassa oleva saavutus, ilman mitään muuta omaa eforttia kuin kukkaron kaiveleminen. Käsittämätöntä.

Tämä kertoo ehkä eniten siitä, miten suunnattoman vaikeaa tällaiseen perinnehinkkausprojektiin on löytää tekijöitä. Meidänkin tekijämme ovat siis opiskelijoita, joille tämä maalinpoistourakka on opintoihin kuuluvaa työssäoppimista. Kun on jo ainakin kolmen vuoden ajan asennoitunut siihen, että kaikki pitää kuitenkin tehdä aina itse, ja kun itsellä on perin vähän ajallisia tai muitakaan resursseja siihen tekemiseen, on tällainen yllättävä ostopalvelu kuin taivaan lahja. Okei, talon ulkovuorauksen maalinpoisto ja uudelleenmaalaus tulevat reilusti kalliimmaksi kuin vaikkapa meidän kattoremontti - budjetti on tällä hetkellä kymppitonnin luokkaa kaikkine kuluineen, ja voin siitä kyllä esittää projektin valmistuttua blogissakin tarkan laskelman - mutta on meillä nyt ihan eri elämäntilannekin, kun molemmat olemme hienosti sanottuna koulutusta vastaavassa työssä ja nostamattomaan remonttilainaan voi suhtautua "tämähän se alkuperäinen ajatus olikin" -tyylillä. En usko, että tämän ulkoistetun projektin vuoksi tulemme menemään konkurssiin, enkä usko, että tätä helpotuksen määrää voi edes euroissa mitata.

Kunpa nyt kaikki sujuisi tämän ensimmäisen päivän lailla loppuun asti.

Puh pah pelistä pois

Palatkaamme taas tämän kevään ikuisuusasiaan nimeltä kuinka kuoria lateksi rintamamiestalon seinästä.

Tarinan edelliset osat voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Minä, kuten niin moni muukin tämän samaisen lateksoidun taloprobleeman äärellä oleva kiinteistönomistaja, olen kahlannut netistä aika paljon informaatiota kaikenlaisten kätevien puhallustoimenpiteiden sopivuudesta käsillä olevan ongelman ratkaisemiseksi. Museovirasto ei suosita mitään puhaltamista, hiekkapuhallus taitaa olla jo yleisen mielipiteenkin mukaan vähän turhan järeä konsti puuverhoukselle - ainakin jos sitä puuverhousta on tarkoitus jollain tavalla säästellä jälkipolville - ja soodapuhaltajat kehuvat estottomasti niin kirjallisessa kuin videomuodossa omia palveluksiaan kaikille kuviteltavissa oleville pinnoille.

Meillä tosiaan kävi soodapuhaltaja toteamassa, että se homma ei toimi. Toiselta firmalta nimeltä Saimaan soodapuhallus olimme saaneet puhelimessa arvion, että soodalla ei tosiaan kannattaisi lähteä edes yrittämään paksua lateksikerrosta, mutta lasimurskalla puhaltaminen voisi toimia.

Ja tämä firma tarjosi myös ilmaisen koeajon, jonka toki otimme mielellämme vastaan. Saapui ystävällinen sooda/lasimurskapuhaltaja, saapui yllä mainittu auto ja alla mainittu pömpeli.

Pömpeliin kaadettiin lasimurskaa ja auton perässä kulkenut kompura alkoi hurisemaan. Minä olin tulisilla hiilillä Peltoreilla varustettujen lasten kanssa turvaetäisyyden päässä ja toivoin, että voiku voiku voiku...

Mutta lopputulos oli noin vartin hurinan päästä sittenkin pelkkä eiku. Ja ihan äkkiä en muista, milloin olisin edellisen kerran ollut niin pettynyt kuin lasimurskapuhalluskokeen päätyttyä kirvelevään tappioon. (Tässä alla olevassa kuvassa on lasimurska kerrostunut sen uuden salaattilavan päälle.)

Näitä puhallusjuttuja tosiaan tunnutaan markkinoivan aika aukottomina menetelminä ja siksi kai minäkin olin niin toiveikas. Noin ihan peruskoulufysiikalla ajatellen voisi kuitenkin tulla siihen johtopäätökseen, että tuollainen mekaaniseen kulutukseen perustuva toimenpide riippuu aika paljon siitä, mitä pintaa kulutetaan. Ja jos nyt yhtään on lateksia yrittänyt miltään pinnalta poistaa, voi todeta, että aika veemäistä se venyvä ja paukkuva ja paksu ja nahkea kerrostuma on irrotella, millä tahansa menetelmällä.

Meidän talon osalta siis tuolla lasinpuhallusmenetelmällä maali ei hellävaraisesti yrittämällä vaan yksinkertaisesti lähtenyt irti. Soodapuhallus on vielä hellävaraisempi, eli puhaltajan mukaan sillä ei olisi tullut edes tämänmoista jälkeä.

Kun sitten maali on jostain kohtaa tiukasti kiinni ja jostain kohtaa ei ollenkaan, haukkaa lasimurska sitä paljasta puuta tietysti ihan eri tavalla - siitä näkyy jälkiä tämän alla olevan kuvan vasemmassa alareunassa. 

Kun puhallukseen lisättiin tehoja, rupesi kyllä maali kiistatta irtoamaan. Mutta samalla rupesi irtoamaan myös puu. Tästä alta näkynee hyvin, miten pehmeä kevätpuu on lähtenyt irti lasimurskan mukana ja kovempi kesäpuu jäänyt jäljelle. Seinä oli testilaudan osalta siis jos ei nyt ihan yhtä hurja kuin hiekkapuhalluksen jäljiltä niin ei paljon muutakaan. 

Tässä tuo maalinpoiston tekemä raidoitus näkyy ehkä kaikkein selvimmin, vaikka kuvasta ei kolmiulotteisuus juuri käykään ilmi.

Puhaltaja otti tässä vaiheessa Ebola-virustorjujan näköiset työvarusteensa pois yltään ja totesi, että teidän talon ulkoverhous on niin hyvässä kunnossa että hän ei kyllä rupeaisi sitä tällä tavalla enempiä raapimaan. Jäimme vielä pitkäksi aikaa jutustelemaan puhaltajan kanssa ja tämä osoittautui aivan oivalliseksi hepuksi, suorastaan perinnerakentajan parhaaksi ystäväksi. Kovasti pahoiteltiin puolin ja toisin ettei saatu yhteistä urakkaa aikaan ja puhaltaja vielä pyysi, että ilmoittaisimme, millä konstilla lateksi lopulta irtosi seinästä. Kuulemma mikä tahansa öljymaali tai kuultava puunsuoja tai muu vastaava pintakäsittelyaine olisi lähtenyt helposti ja vaivatta, mutta lateksiin ei oikein tahdo purra mikään. Greit.

Mieliala oli kyllä kiistatta aika pakkasella, kun puhallusauto ajoi pois pihasta. Mietimme, että nyt alkaa olla se aika, jolloin otetaan vain lusikka kauniiseen käteen ja todetaan, että mitään helppoa ja nopeaa konstia ei ole olemassa. Talo pitää tosiaan raapia käsipelissä esiin sen turkasen lateksikerrostuman alta, ja sille urakalle ei löydy ketään maksullistakaan tekijää.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aika monta ulkoverhousta nähnyt puhallusasiantuntija oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että alkuperäinen ulkoverhous on kaiken sen vaivan ja säilyttämisen arvoinen. Lisäksi tämä kokemus tietysti vahvisti omaa kyynistä suhtautumista markkinointiin - niin monta "soodapuhallus ratkaisee kaikki ongelmasi" -tyyppistä maalinpoistomainosta on eteen parin viime vuoden aikana sattunut. Tosiasiassa ne talot, joiden maalinpoistossa nuo puhallusmenetelmät ovat mahdollisia käyttää, ovat ilmeisesti todella harvassa.

Summa summarum, vinkiksi muille sanoisin tästä viisastuneena sen, että kannattaa asioida vain sellaisten puhallusfirmojen kanssa, jotka suostuvat tekemään kotikäyntejä ja testaamaan, miten oman talon seinästä maali lähtee irtoamaan. Meidän tapauksessamme tämä kotikäynti oli ihan ilmainen, josta olemme Saimaan soodapuhallukselle kiitollisia.

Mutta maalinpoistotarina ei pääty tähän... Lisää ensi kerralla. 

Vastatuulta

Olen lukenut viime aikoina tyttärille iltakirjaksi pelkästään kirjastosta lainattua Tove Janssonin fantastista Kuinkas sitten kävikään -teosta, joten ihan pakko kirjoittaa tähän alkuun:

Vaan kuinkas sitten kävikään? 

Kuva nyysitty Wikipediasta

Olin jo niin huojentunut siitä, että talon maalinpoistourakan ulkoistaminen onnistuisi meidän koulun pintakäsittelijöiden toimesta. No, ei se sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Urakka oli tälle keväälle ja ehkä millekään keväälle liian iso, työläs ja hankalasti järjestettävä. Ymmärrän sen hyvin, siksi mekin tätä savottaa olemme ulkoistamassa. Mutta harmittaa silti ihan tolkuttomasti.

Sain blogin kautta taannoin yhteydenoton rakennusalan ammattilaiselta, joka kehui Antiikkiverstas Wilmasta saatavaa ekologista maalinpoistoainetta. Tilasin sitä kokeilupöntöllisen ja sellainen oljenkorsi tässä nyt vielä on, että JOS tuo aine toimii kuten on luvattu, ja sillä maalin poistaminen on nopeaa ja näppärää, voisi ainakin osan talosta saada kuorittua tuon ihmeaineen ja opiskelijatyövoiman avulla. Pitäisi uskaltaa kokeilla.

Lisäksi nöyrryimme soittamaan uudestaan sille soodapuhaltajalle, jonka piti tulla tammikuussa käymään ja tarkistamaan, voisiko talon kuoria jonkinlaisella lasimurskalla (???) tai vastaavalla. Nyt hän on tulossa uudelleen käymään, tällä kertaa ensi viikolla. En ole kovinkaan toiveikas.

Nyt on jotakuinkin sellainen olo, että jos tuo maalinpoistourakan ulkoistaminen ei onnistu, saa olla koko talomaalaus tältä kesältä. Ei meillä ole mitään ajallisia resursseja itse siihen hommaan ruveta, kun niitä jo valmiiksi hyvin rajallisia aikayksiköitä on jo budjetoitu kaikkeen muuhun pakolliseen. Olokoon, vaikka seuraavaan kesään asti.

No mutta, jotain positiivistakin: Meille ilmestyi tänään salaattiomavaraisuuden takaava, lasitettu kasvulava tuohon keittiön ikkunan alle. Pitkään suunniteltu ja haikailtu lava syntyi lopulta perheen pääpuusepältä niin rivakasti, että minä en kerennyt ottaa prosessista yhtään valokuvaa. Otan huomenna valmiista lopputuloksesta, siitä tuli hieno ja se mätsää sitä paitsi vieressä olevan hiekkalaatikon kanssa. 

Laurakaisa maalasi taloa

Uutisia sekä henkistä tuskaa että runsaita kommentteja kirvoittaneelta maalinpoistorintamalta:

Olen käynyt alustavia keskusteluja meidän koulun eli Etelä-Savon ammattiopiston pintakäsittelyalan opettajan kanssa. Näyttää tällä hetkellä vahvasti siltä, että meidän onneton taloparkamme pääsee ensi huhtikuussa maalariopiskelijoiden opetusmateriaaliksi hintaan 60e + alv/päivä, eli mitä siitä nyt tulee, jotain 73 euroa työpäivältä. Talon ulkomaalausprojektiin on budjetoitu sen verran omia ja lainaeuroja, että tuolla päiväkustannuksella pitää opiskelijat työmaalla vaikka useamman viikon. 

Tekniset yksityiskohdat kuten telineet ja muut sellaiset ovat vielä kysymysmerkkejä, mutta ajatuksena on, että useamman opiskelijan porukka tulisi kuorimaan talon lateksista. Käytössä olisivat luultavasti tällöin lämpö ja skrabaus sekä maalijyrsin.

(Kuva on varastettu meidän koulun nettisivuilta, www.esedu.fi)

Lienee sanomattakin selvää, että olen tästä asiasta varovaisen huojentunut ja totaalisen huojentunut sitten, kun kevät vähän etenee ja saamme kaikki yksityiskohdat sovittua kuntoon. Samaisen maalinpoistourakan kanssa painivia kohtalotovereita kehotan myös ottamaan yhteyttä lähimpään ammattikouluun - nuo oppilastöiden hinnat ovat käsittääkseni ainakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella suunnilleen samoja, alan opiskelijat tekevät yleensä parempaa jälkeä kuin kaikenkarvaiset talkooporukat ja lisäksi meidän opiskelijoille on ensiarvoisen tärkeää päästä työssäoppimaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa koulun seinien ulkopuolelle. Ja pakollinen asenteenmuokkauslausunto: ne amiksen opiskelijat ovat 2010-luvulla keskimäärin hyvin fiksuja, ammattiylpeitä ja oppimaan innokkaita nuoria.

(Tämä kuva puolestaan on varastettu meidän koulun Facebook-sivuilta.)

Kun nyt näyttää siltä, että talo saadaan kuorittua tämän kevään aikana, on pitänyt ryhtyä miettimään myös maalausasioita. Samalla olen jo useampana päivänä katsellut koko rotiskoa ihan uusin silmin - jotenkin tuntuisi siltä, että kun talo on uudessa maalissa, siitä tulee nykyisen vähän elähtäneen ja kulahtaneen mörskän sijasta tosi kaunis ja komea ilmestys. Ja se tuntuu nyt vallan mukavalle asialle, kun estetiikan kaipuu on alati läsnä. Sitten ehkä täytyy tuohon banneriinkin vaihtaa uusi kuva...

Mutta maaleihin: Kalliokadun keltainen talo tulee jatkossakin itsestäänselvästi olemaan Kalliokadun keltainen talo, siitä ei ole epäilystäkään. En osaisi edes ajatella kotia muunvärisenä. Samalla kuitenkin ehdottomasti haluan, että talosta tulee nykyistä Hyvin Keltaista huomattavasti Vähemmän Keltainen - eli sellainen viiskytluvun hailakka, haaleankeltainen sävy. Se sopii paremmin koko kadun värimaailmaan, joka on yhtä suoraan sanottuna ihan kamalan kirkkaansiniseksi vähän aikaa sitten ulkoverhousremontoitua naapuritaloa lukuunottamatta tuollainen aikakaudelle tyypillisen vaalea.

(Tämän kuvan otti naapurin Ville joskus monta kesää sitten.)

Naputan tätä tekstiä työkoneella, ja kaikki kuvat ovat kotikoneella. Kuvittele tähän kuva kadusta, jolla näkyy vaaleansävyisiä, puuverhoiltuja tai rapattuja rintamamiestaloja.

En oikein tiedä, miten sellaisen sävyn sitten maaliin saa - tiedän täältä lähistöltä kaksi taloa, joissa on kiva sävy, toinen on rapattu rintamamiestalo Selännekadulla ja toinen vanhempi puutalo ehkä Suur-Savonkadulla, jos en ihan väärin muista. Mutta menenkö nyt muina perinnehippeinä anomaan niiden seinistä sitten mallilastuja vai miten näiden kanssa oikein menetellään? "Hei, teillä on kivan värinen talo, voinko raapia hieman seinäänne?"

Olen todella surkea kaikenlaisissa värien sävyvalinnoissa, kuten vessan seinät -problematiikasta ehkä muistatte. Siksi olin äskettäin suunnattoman helpottunut, kun tavailin pitkästä aikaa Panu Kailan Talotohtoria ja törmäsin tähän luultavasti paikkansa pitävään lausuntoon:

"Koska väri on valon heijastusta, silmä ei näe rakennuksen väriä todellisena vaan valon tulkitsemana. Kesällä valossa on mukana puiden vihreyttä, talvella hangesta heijastuvaa taivaan sineä ja illalla iltaruskon punaista. Kirkkaassa valossa värit haalistuvat ja illalla syvenevät. Näin talo näyttää eri aikoina eri väriseltä."

Huojentavaa. Näin ollen voinen siis hyvillä mielin jättää nämä hankalat sävyasiat tyystin pohtimatta ja valita maalitehtaan valmiista sävyistä sen kaikkein vaaleimman keltaisen. Problem solved.

Talon muu väritys on myös jo selvillä. Nurkka- ja vuorilaudoista tulee valkoiset (no valkoisessakin on toki eri sävyjä, mutta ehkä luotan vessanseinä-casesta viisastuneena ihan siihen valmiiseen maalarinvalkoiseen), sokkelista tulee vihreä (se Uulan entinen Oliivi, joka on nyt kadonnut värikartalta) ja ikkunoiden karmien näkyviin jäävästä osasta tulee punainen. Tosin ikkunankarmit maalataan vasta sitten joskus tulevana vuonna tuohikuussa, kun nyt saisi seinät maaliin ensi kesän aikana. Mutta siis tällä tavalla. Värivalinnat ovat aika pitkälti ne, millaisessa maalissa talo on alunperinkin ollut, ja viimeinen värivarmistus on peräisin Kotini kauniiksi maalaten -kirjasesta vuodelta 1951.

Minä erityisesti pidän noista punaisista ikkunankarmiraidoista. Talot, joissa on sellaiset, ovat näpsäkän ja kauniin näköisiä.

No, talonmaalausasioissa värin lisäksi pitää pohtia aika paljon muutakin. Ostin TM:n Rakennusmaailman taannoisen perinnemaalivertailun netistä ja osin sen ansiosta, osin mökin kesäkeittiön positiivisista maalauskokemuksista viisastuneina olemme kaiketi päätyneet Virtasen 4 öljyn maaliin. Minä olen aiemmin vannonut aina ja kaikessa Uulan nimiin, mutta sen verran olen heidän pellavaöljymaalillaan ulkotiloissa maalannut, että hiukkasen hirvittää koko talon maalaaminen tai vaihtoehtoisesti maalauttaminen sillä tavaralla - Uulan pellavaöljymaalin kanssa pitää olla tosi tarkka siitä, ettei maalia tule vedetyksi liian paksua kerrosta ja siksi maalaaminen on kiistatta sekä raskasta, hidasta että vaatii ainakin minun käsialallani kolme kerrosta ennen kuin jälki on kelvollista. Kun pyrkimyksenä on ulkoistaa urakka muualle, tuo maalattavuusasiakin pitää nyt ottaa huomioon.

Nyt meillä on siis maali, ja on väri. Pitää käydä vielä maalikaupassa vakoilemassa Virtasen Oljenkeltainen-sävyä, ja jos se ei ole ihan kamala, niin talosta tulee sitten sen värinen. Maalin valinta seilaa sikäli turvallisilla vesillä, että aiomme suorittaa testin - meillehän tulee toukokuun alussa leikkimökki. Maalaamme ensin sen, ja jos valittu maali tai väri osoittautuvat ihan kamaliksi, niitä voi sitten varsinaiseen talomaalaukseen vielä vaihtaa. Hitsin kätsää.

(Tämän kuvan puolestani nyysin Virtasen maalitehtaan sivuilta, mutta tuskin ne pahastuvat kun tämähän on vähän niin kuin ilmaista mainosta.)


Mutta ei tämä projekti vielä tässä ole. Pitää miettiä telineasiat ja henkilönostinasiat ja pensseliasiat ja pensselinpesuasiat ja ja ja. Sitten on vielä tietysti se yksi asiaan liittyvä muuttuja, joka vähän ahistaa jo tässä vaiheessa  - SÄÄ.

Viime kesä oli optimaalinen ulkomaalauskesä. Rutikuiva ja sateeton. No, viime kesänä ei ulkomaalattu. Toivottavasti ensi kesä ei ole samanlainen kuin kahden vuoden takainen kattoremonttikesä, jolloin ihan koko ajan satoi vähän vettä. Henkisesti kannattaa ehkä valmistautua pahimpaan ja kaivella nettiselaimen suosikkilistoille taas kaikkien saatavilla olevien sadetutkien linkit. Huokailuttaa jo valmiiksi. 

Kaikki projektit liittyvät yleensä vähintään kahteen tai kolmeen ala- tai osaprojektiin ja niin tämäkin. Siksi seuraavaksi päätän aprikoida verantaa, sen kattoa ja katon päällä olevaa lahoa parveketta. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

 

 (Tämäpä kuva on ihan oma!)

Kuinka kuoria rintamamiestalo vaivattomasti?

Kas siinä kysymys, joka valvottaa taas meitä. Suorastaan kuplii mielessä, moinen operaatio.

Yritin etsiä aikaisempia kirjoituksiani asiasta, mutta ilmeisesti niitä ei juurikaan ole tätä kaukaista raporttia lukuunottamassa. Juttu oli itsellekin ihan valaisevaa luettavaa kun osa arkkitehti Kirsti Kovasen kanssa käymästäni keskustelusta oli jo onnistunut painumaan unholaan.

Mutta se kuoriminen. Oih ja voih sentään.

Talomme on joskus ollut hailakan vaaleankeltainen. Sellainen ihan aidon viiskytluvunkeltainen, öljymaalilla maalattu. Alkuperäinen väri on kaunis.

Sitten ovatkin alkaneet uudistusten tuulet puhaltaa ja talo on kahteen kertaan maalattu jollain muovimaalilla ja sen jälkeen vielä kertaalleen paikkamaalattu uutta keltaista hieman vaaleammalla sävyllä. Nyt talo on sellainen ysärikeltainen - sen todellista väriä on tosi vaikea saada valokuviin, koska kesäkuvissa se on liian vaalea ja talvikuvissa liian tumma - ja lisäksi muovimaali käyttäytyy juuri siten kun se pahimmillaan käyttäytyy, eli korkkaa rumasti irti ja irtoilee lämpäreinä jättäen alleen harmaantuneen paneelin. 

Paitsi että sitten se onneton muovipussimaalikerros taas paikoin on kiinni tiukasti kuin tauti. Tuota yläpuolen kuvassa näkyvää verannan seinää olen lasten ulkotouhuja valvoskellessani kynsinyt maalista vapaaksi ihan paljain käsin, eli osittain maali irtoaa tosiaan hyvinkin vaivattomasti. Mutta vain osittain.

Näitä ulkomaalaustarpeen hajamielisiä kynsiskelymuistutuksia on meillä useampikin. Tämä on sisäänkäyntiä lähinnä oleva nurkkalista. Hehkeä yksityiskohta joka toivottaa niin oman väen kuin vieraatkin tervetulleiksi meille. Yleensä tuota aina joku vähän rapsuttelee ohi kulkiessaan lisää, että tiedä vaikka koko nurkka on vielä joku kaunis päivä maalista putsattu.

Sisäänkäyntiähän meillä komistaa muutenkin tuo lahoava parveke, jossa ilmiö "lateksi irtoaa kosteasta puusta" on hienosti havaittavissa...

... kuten myös verannan räystään alla tässä jo aiemmin blogissa nähdyssä kuvassa. Tämän tyylipuhtaampaa esimerkkiä saa kyllä asiasta hakea. Kohde on päässyt koristamaan myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjaa.

En mahda sille mitään, että itku meinaa ihan aikuisten oikeasti päästä joka kerta kun vähänkin enemmän ajattelen tuota ulkoverhouksen maalitilannetta. Miettikää, jos kukaan ei olisi koskaan keksinyt moisia muovimaalitököttejä. Tai jos olisi aina ollut sellainen ymmärrys, että niitä ei pidä mennä sutimaan tuuletusraottomaan rintamamiestalon seinään. Sen kun rapsuteltaisiin teräsharjalla kevyesti eniten irtoava osa alkuperäisestä öljymaalikerroksesta irti ja alettaisiin maalaamaan uutta päälle.

Nyt koko arviolta noin 210 neliömetriä kattava talomme ulkokuori on jollain meille tällä hetkellä vielä tuntemattomalla konstilla saatava kaavittua, suihkutettua, liuotettua tai raaputettua esiin tuon muovimaalikerroksen alta. Urakka tuntuu luvalla sanoen ihan toivottomalta. Toisaalta nykylankun paksuinen ulkoverhouspaneeli on varmasti kaiken konservoinnin arvoinen. Mutta millä ihmeellä me tuosta urakasta oikein selviämme?

Meillä on verannan kyljessä testiseinä, johon on kokeiltu toistaiseksi kolmea eri konstia.

1) Skrabaus pelkällä skraballa. Irrottaa maalin helposti kun maali on jo valmiiksi irti. Ei irrota maalia yhtään niistä paikoista, joista se on tiukasti kiinni.

3) Skrabaus avustettuna lämmöllä. Vaihdoimme toissavuonna toimivan öljypolttimemme ystäviltä samaisen rintamamiestalokuorintaprojektin jälkeen ylimääräiseksi jääneeseen Speedheateriin, joka on siis maalinpoistoon puupinnoilta kehitetty infrapunalämmitin. Muovimaalikerrostumat lähtivät sillä hyvin, mutta öljymaali jäi pohjalle. Menetelmä on sinänsä ihan nettisivujen lupauksen mukainen - helppo, vaivaton, nopea ja tehokas - mutta siinä on vain yksi vika, joka liittyy mittayksiköihin: Meidän talossa on tosiaan se reilu parisataa neliötä ulkokuorta, joka on paikoin perin ikävällä korkeudella maanpinnasta. Speedheater-laitteen pinta-ala on sellainen reilu puolikas aanelonen. Koko talon kuoriminen sillä ja skraballa tilanteessa, jossa puoliso on luultavasti/toivottavasti/oletettavasti töissä taas koko ensi kesän, on täysin irrealistinen. Kaksi- ja kolmevuotiaiden lasten kanssa ei paljon telineillä tai henkilönostimen nokassa keikuta.

3) Metabon maalijyrsin. Saimme sellaisen lainaan rintamamiestalofoorumitutulta ja testasimme toki sitäkin. Se oli ihan hyvä peli, mutta siinäkin oli niitä muttia. Ensinnäkin koko talo pitäisi käydä läpi tuurnan kanssa ja takoa kaikki näkyvissä olevat naulankannat piiloon, ettei jyrsimen terä osu niihin. Toiseksi jyrsin jyrsii vain tasaista pintaa, ja meidän keilaponttipaneelissamme on myös se kaareva osuus. Jollain nekin pitäisi saada maalista puhtaiksi. Kolmanneksi laite oli niin painava, että minä en jaksanut kannatella sitä oikeastaan ollenkaan. Ja neljänneksi sen kanssa pitää olla hyvin osaava ja varovainen, koska sillä saa muuten jyrsittyä paneeleihin tosi komeat pyöreät jäljet. Maali kyllä lähtee äkäisesti ja harmaantunut puukin!

Toistaiseksi olemme siis testiseininemme tässä vaiheessa.

Lisäksi meillä on käynyt maakunnasta soodapuhallusta tarjoava yrittäjä tekemässä kartoituksen. Hänen mukaansa soodalla ei voi puhaltaa meidän olosuhteissamme, koska sooda pöllyää niin että naapurit häiriintyvät. Hän ehdotti varovaista hiekkapuhallusta. Minä olen toistaiseksi sillä kannalla, että vain kuolleen ruumiini yli, ja meinaan lyödä Talotohtorilla päähän kaikkia jotka uskaltavat edes lausua hiekka-alkuisia sanoja kallisarvoisen alkuperäispaneelini äärellä. Puoliso on vähemmän kategorinen, mutta suhtautuu myöskin varauksella.

Seuraava askel kartoitustyössämme on se, että otamme jälleen kerran nöyrinä lusikan kauniisiin kätösiimme ja soitamme jälleen yhden "Hei, meillä oli puhetta että tulisit tammikuussa katsomaan tätä meidän taloprojektia ja ajattelimme nyt kysellä että koska olet tulossa kun ensi viikolla on jo helmikuu" -puhelun. Oikeasti, joka kerta kun joudun näiden rakennus- ja remonttialan yrittäjien luvalla sanoen letkeiden aikakäsitysten kanssa tekemisiin, meinaan saada verenpainetaudin. Ostakaa kalenteri ja kynä ja opetelkaa käyttämään niitä, niin me tavalliset kuolevaisetkin teemme kun emme voi sataprosenttisesti luottaa ylivertaiseen muistiimme. Nih. Joka halvatun puhelimessakin on nykyään kalenteri ja netti on täynnä ilmaisia sähköisiä kalentereja. Luulisi että potentiaalisen asiakkaan luona käynnit voisi melko maalaisjärkisellä yrittäjäasenteella merkitä johonkin ajanhallintajärjestelmään muistiin. Tai sitten sanoa että en tule kun ei kiinnosta, pitäkää lateksoitu tönönne.

Nojoo, siis, mutta sitähän minun piti että piti tulla käymään myös toisen soodapuhaltajan ihan vaan toisen mielipiteen saamiseksi. Häntäkin arvelutti maalinpoisto soodalla puhaltaen, eikö meitä kaikkia, mutta tarjosi puolisolle puhelimessa vaihtoehdoksi jonkinlaisella lasimurskeella (??) puhallusta, jonka pitäisi olla hyvin-hyvin hellävarainen. Odotamme mielenkiinnolla, jos tämä lasinpuhaltaja vielä ilmestyisi kertomaan asiasta lisää.

Naapurista kerrottiin myös lähietäisyydellä sijaitsevasta rintamamiestalosta, jonka seinistä ei-toivotut maalikerrokset oli lähdetetty käsittääksemme hölväämällä talo kauttaaltaan maalinpoistoaineella ja kaapimalla kemiallisesti irronnut maali sitten irti. Tämä menetelmä on nostanut orastavaa päätään siksi, että käytimme viime viikonloppuna tovin jos toisenkin pohtimalla tätä maalinpoistoasiaa ja opiskelimme aihetta myös museoviraston korjauskortistosta, jossa näitä myrkkyjä pidettiin kuitenkin yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona väärien maalikerrosten poistoon. Tähänkin liittyy toki kysymysmerkkejä, kuten millä saada mömmöt pois seinistä (haihtumalla, huikkaa puoliso) ja kuinka paljon maksaa uima-altaallinen Nitromorsia. Mutta luulen, että etsiydymme audienssille tähän legendan mukaan olemassa olevaan maalinpoistotalouteen ja kartoitamme vaihtoehtoa lisää.

(Tämä on se testiseinä ennen testien aloitusta. Kuva on kattoremonttikesältä 2012. Oli muutakin puuhaa kuin talvivarusteiden poiskorjaus.)

Summa summarum: Maalia voi poistaa skrabaamalla. Skrabausta voi helpottaa lämmöllä tai kemiallisin ainein. Joka tapauksessa urakka on tällöin suunnaton ja täytyy ratkaista mm. se, miten vaikkapa talon yläkolmioita pääsee raapimaan - henkilönostin lienee ainoa tolkullinen vaihtoehto. Maalia voi poistaa myös puhaltamalla. Puhaltaminen on nopeudessaan ja ulkoistettavuudessaan suunnattoman houkuttelevaa, mutta miten kauheaa jälkeä se tekee paneeleille irrotettavan maalipinnan alla? Minä pahoin pelkään, ettei mitään oikotietä onneen taida olla, perheemme insinööri ainakin vielä toistaiseksi luottaa ihmisrodun ylivertaiseen kykyyn ratkaista arkisia ongelmia tekniikan avulla. Jatkamme siis tutkimuksia.

Jos tästä kurjuudesta jotain positiivista haluaa sanoa, niin ainakin naapurin Paulin muistitiedon mukaan muovimaalikerrokset on molemmilla kerroilla maalattu ruiskuttamalla. Maali ei ole siksi niin tiukassa kuin se pensselityönä olisi. Ja ehkä sekin on ihan positiivinen asia, että tuleepa taas todella perinpohjaisesti perehdyttyä yhteen elämän osa-alueeseen eli maalinpoistoon 50-lukulaisesta keilaponttipaneelista.

Seuraavassa osassa tarkastelemme sitä, millaiseksi talo on tarkoitus maalata sitten kun tuo nykyinen maali on häipynyt kuvioista.