Perinnerakentajan märkä uni

Uhuhuhuhuhuhuhuhuhuuu, ulvaisi puoliso äsken ekstaattisesti kun näytin hänelle netistä löytämääni kuvaa.

Kuva oli ihan lapsille sopiva, nimittäin tämä:



Löysin kuvan Metsäkylän navetan uusien rakennustarvikkeiden verkkokaupasta Domus Classicasta. Kuvahan siis esittää bakeliitista valmistettua pistorasiaa, joka on malliltaan suunnilleen identtinen niiden meidän jokaisen huoneen ikkunapenkin vieressä majailevien alkuperäisrasioiden kanssa. Eikä maksa paljon - 21 euroa kappale. Tässä lisätietoja muille mahdollisesti nautintoa bakeliittisista pistorasioista saaville.

Kävimme pari päivää sitten meidän koulun sähköosastolla hiippailemassa, koska siellä sijaitsee taulu, jossa on esillä eri valmistajien eri mallisia sähkötarvikkeita. Tutustumisretken tarkoituksena oli ennen muuta fiilistellä Renovan retropistorasioiden äärellä. Onhan ne, nimenomaan retroja sanan huonossa merkityksessä. Vaikutelmaksi jäi "ihan kiva", sillä kaikesta yrityksestä huolimatta niistä tulee jotenkin heppoinen ja muovinen fiilis. Torx-kantainen ruuvi vain korostaa vaikutelmaa. Tässä vertailun vuoksi kuva valmistajan eli Strömforsin sivuilta:



Luulen, että meidän kellariin tulee noita bakeliittisia. Ja keittiöön ehkä samanlaisia, muovisia valkoisia, joita saa samasta kaupasta. Makso mitä makso.

Estetiikka on kallista.

A Whiter Shade of Pale

Taustamusiikiksi tälle postaukselle sopii seuraava klassikko paremmin kuin nyrkki viilipurkkiin. Ei kun play-namiskaa klikkaamaan ja lukemaan, kansalaiset.



Kellarin pyykkitupaprojekti etenee hitaasti mutta varmasti. Puoliso on hipsinyt illan tullen ahkeroimaan ja lukuisia kalkkivesi- ja kalkkimaalikäsittelyjä myöhemmin kellari on jo selkeästi valkoinen.



Oli se vähän aikaa sitten vielä aika eri näköinen:



Olisikohan tuossa nyt sitten vähän seinästä riippuen kaksi tai kolme maalikerrosta, ikkunaseinällä ehkä neljäkin, ja välissä aina kalkkivesikäsittely. Punainen koristepöly johtuu siitä, että valu aukaistiin saumoista rälläkällä vasta kalkkimaalauksen jälkeen ja rälläkkä pyyhki osin myös punatiilistä rivinteerausta ja väliseiniä. Uuden valun ja vanhan seinän välinen sauma on nyt käsitelty akryylimassalla tiiviiksi mutta joustavaksi, ja seuraava vaihe on lattian maalaus.

(Tästä lattian käsittelystä täytyy tehdä ihan oma tarinansa, jossa pääroolia näyttelee rakentamismääräyskokoelma ja Mikkelin rakennusvalvonta. Palaan tähän, jahka saaga on saanut tavalla tai toisella päätöksensä.)

Kalkkimaalauksesta sananen: Hattua on nostettava puolisolle, joka jaksoi iloisesti läträtä kalkkimaalien ja -hakkureitten ja -vesien kanssa ilta toisensa jälkeen. Kerran meni kattoa kalkitessa maalia silmiin niin, että kirveli kuulemma ihan kunnolla ja piti syöksyä saunassa valmiudessa olevalle huuhteluasemalle. Pienistä maaliroiskeista norsunnahkainen siippa ei ollut niin moksiskaan, mutta oli toki suojautunut normaalin remppavarustuksen lisäksi suojalaseilla ja lippiksellä - kalkkimaali on aika emäksistä.

Hattua täytyy nostaa myös Panun palavalle rakkaudelle talomme alkuperäisiä sähköjä kohtaan - kas näin suurella hellyydellä suojattiin kellarin 50-lukulaiset sähköjohdot maalauksen ajaksi:



Kamera on taas kadoksissa, joten nokialaisen varassa ollaan, pahoittelut siis näiden kuvien laadusta tai lähinnä laaduttomuudesta. Tässä kuitenkin kellarin moderni, tosin suihkukaapin taakse jäävä yksityiskohta eli öljysäiliön syöttöputkien jättämään reikään tehty ylimääräinen korvausilmaventtiili. Tämä kuva näytti ainakin kännykän näytöllä varsin realistiselta myös tuon valkoisen, paksuhkon ja mattaisen kalkkimaalipinnan osalta.



Olen tässä fiilistellyt jo pyykkituvan kalustusasioilla. Yritin etsiä netistä kuvia 50-luvun pyykkituvista tai pesuloista mutta sellaisia oli kovin vähän. Ja googlaamalla hakusanaa "kodinhoitohuone" tulee saaliiksi aika erilaisia näkymiä kuin se, jota itse haluaisin tuolla kellarissa katsella. Ilmeisesti nykyajan kodinhoitohuoneessa kuuluu olla valkoiset kaapit siinä missä kaiken muunkin nykyhuusholleissa on oltava raivostuttavuuteen asti tasapaksun ja mielikuvituksettoman valkoista.

Kaikki maalaisromanttisen tyylin ihailijat, luokaa viimeinen silmäys kellariimme joka on pelkästään valkoinen ja varustettu shabby chic -ovella. Tuollaiseksi se ei nimittäin jää.



Ähäkutti.

Trendien aallonharjalla

Olen viettänyt tänään eksoottista iltaa - perhe poistui jo aamulla uutta vuotta viettämään, minä bussilla perästä vasta huomenna työpäivän jälkeen. Eksotiikkaan kuului muun muassa alennusmyyntishoppailua, kahvilassa lorvehtimista ja laatuaikaa itselle -ajatuksella hankittu aikakauslehti.

Lehteä en ole kyllä ehtinyt kuin vähän selailla, koska naapurit pyysivät yksinäisen naisen luokseen texmex-illalliselle. Sen verran kuitenkin, että tuo lehden kannessa houkutellut otsikko tuli tarkastettua:



Mitään kovin maata mullistavaa kyseinen artikkeli ei sisältänyt, mutta onpahan nyt ihan painetussa sanassa todistettu, että mummolat ovat ensi vuonna hip ja pop. Jatkamme siis trendsettereinä valitsemallamme linjalla ja toivotamme kaikille ah niin muodikasta uutta vuotta!

Rauhallista joulua sotaisissa tunnelmissa

Blogi on viettänyt joulukuun hiljaiseloa ja syynä siihen on ollut pääosin tämä kaunis 30-luvun pelkistettyä funkista edustava, alun perin Mikkelin suojeluskunnan taloksi valmistunut rakennus.



Nykyisin rakennuksessa, tuon sisäänkäynnin vieressä olevan pyöreän ikkunan takana, sijaitsee nimittäin työhuoneeni.

Kun on onni asua 50-luvun puhdaspiirteisessä rintamamiestalossa, on suoranainen tuplaonni päästä työskentelemään tällaiseen 30-luvun arkkitehtuurin helmeen kaupungissamme. Olen kaivellut netistä tietoja uuden konttorini vaiheista ja löytänyt niitä ainakin sen verran, että nyt kirkasta lasia oleva pyöreä ikkuna on alunperin kantanut näinkin voimakasta symbolia:




(Kuva: Mikkeli sotien aikana -sivusto)

Vuonna 1944 lakkautetun suojeluskunnan kaupungille lahjoittama toimitalo luovutettiin tyttöjen valmistavan ammattikoulun käyttöön, ja samaisen oppilaitoksen nykyversio majailee rakennuksessa edelleen. Pyöreän ikkunan lasimaalaus on mitä ilmeisemmin edelleen varastoituna museoon ja minun poliittisen katsantokantani mukaan voi siellä pysyäkin - meillä kun pyritään tällä hetkellä voimakkaasti edistämään muunlaista kuin aseellista kanssakäymistä ko. järjestön arkkivihollisen kanssa.

Joulun jälkeen on toivottavasti enemmän aikaa ja energiaa keskittyä 30-luvun funkiksen sijasta jälleenrakennuskauden arkkitehtuuriin. Blogi siis toivoo palaavansa vuonna 2013 uusin voimin, ja silloin raportoidaan ainakin kalkkimaalauksen saloista ja väsytystaistelusta rakennusvalvontaa vastaan.

Sitä ennen haluan kuitenkin toivottaa kaikille lukijoille oikein hyvää, rauhallista ja levollista joulun aikaa! Kiitokset tästä vuodesta, remontoidaan ja pohditaan asumisen filosofiaa yhdessä taas ensi vuonna.

Haastehassuttelua

Oho, oli täysin mennyt ohi että olin saanut tällaisen haastehommelin Kylä-Laurilasta. Tosin olen niin laiska, etten jaksa paiskata tätä eteenpäin, vastaan vaan näihin kysymyksiin. Vähän noin niin kuin blogin hengissä pitämiseksi, meillä kun ei ole lähiaikoina oikein tapahtunut mitään. Kellari on kalkkimaalissa ja näyttää varsin fiiniltä, yksi kerros ja kalkkivesikäsittely niin se on sitten siinä.

Mutta nämä haastekysymykset siis:

1. Lempiruoka: Varmaan kaikista lempiruuista lempiruuin on paistettu maksa ja perunamuussi. Mutta syön kyllä miltei kaikkea hyvällä ruokahalulla.

2. Lempimakeiseni: TV-sekoituspussi. Sopivasti kaikkea, vain ne siniset nonparellipäällysteiset voisi heivata ulos.

3. Lempiluettavani: Tällä hetkellä varmaan Tuuma-lehdet. Ylipäänsä elämäntilanne on sellainen, että tuntuu vaikealta keskittyä mihinkään pitkään proosaan. Tosin kiikutin äsken naapurista lainaan Virpi Hämeen-Anttilan uusimman kirjan, katsotaan miten sen kanssa käy. Tätini ostaa minulle nimipäivälahjaksi joka vuosi Finlandia-palkintokirjan ja Rosa Liksomin voittajaopusta odotan kyllä kovasti.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: En osaa tehdä mitään lankoihin ja kankaisiin liittyviä käsitöitä, olin koulussakin ainoana tai melkein ainoana tyttönä puukäsitöissä. Kaikki maalaushommelit on kivoja ja muukin nikkarointi. Mieluisin tapa olisi se, että joskus olisi aikaa...

5. Lempielokuvani: Vastaan aina tähän The Reflecting Skin eli suomennettuna Lapsuuden loppu. En tiedä, onko se varsinaisesti lempielokuva, mutta se on ainoa leffa, joka on tehnyt niin suuren vaikutuksen että kävelin elokuvateatterista poistuessani päin liikennemerkkiä.

Puuhasunnuntai

Koska tavallinen työ- ja opiskeluarkemme vaatii joka toinen viikko pyöriäkseen mummotyövoimaa, hennomme harvoin vaivata mummoja viikonloppuisin. Tämän vuoksi yhteiset remonttihetket ovat perin harvassa. Tänään toinen mummoista sattui kuitenkin olemaan ohikulkumatkalla ja pysähtyi iltapäiväksi viettämään laatuaikaa lapsenlapsen kanssa, joten meillä oli kerrankin mahdollisuus viettää pyhäpäivä maan alla raataen.

"Yhteinen" remonttihetki oli tosin tälläkin kertaa pääosin sitä, että puoliso hioi sementtiliimaa pyykkituvan lattiasta ja minä kyykötin saunassa ja nyhersin Porin Mainion ruosteenpunaisiksi pätkähtäneitä luukkuja grafiittipastalla siistimmiksi.



Koska työtilaisuus tuli yllättäen, olivat työvälineet melko köppäiset, mutta kyllä ne luukut lopulta mustiksi muuttuivat. Vähän jyrkän mustiksi tällä erää, itse asiassa, mutta kylläpä ne tuosta tasaantuvat. Ja kiuas ja muuripata näyttävät nyt jotenkin enemmän yhteenkuuluvilta kuin ennen.



Pyykkituvan osalta työnjako on se, että puoliso ja appiukko vastaavat siitä varsinaisesta remontista ja minä sorvailen yksityiskohtien kanssa. Ostin taannoin huuto.netistä seitsemällä eurolla vanhan, puisen lääkekaapin ja olen pusaamassa siitä kaappia kellarin vessaan. Maalit olikin jo poistettu joidenkin päiväunien aikaan, tänään sain kaapin hiottua ja vanerioven kastuneet kulmat puristettua Erikeeperin avulla takaisin ruotuun. Huomenna pitää ostaa pensseli ja maalata kaappi itsenäisyyspäivän kunniaksi, komerosta löytyi joku Helmi-kalustemaalin valkoinen jämä joka saa nyt luvan kelvata kun perinnerakentamishengen mukaista valkoista öljymaalia ei ole valikoimissa. Kellarin vessaan on näillä näkymin tulossa mustavalkoista Enso-levyä lavuaarin ympärille joten kaapinkin lienee soveliasta olla valkoinen.



Loppuiltapäivän vietin pyykkitupatyömaalla rakennussiivoojana. Hiontahomman jäljiltä kellarin rappu oli taas, ties kuinka monennen kerran, betonipölyn peitossa vaikka tällä kertaa ovetkin oli asianmukaisesti teipattu. Se pöly siirtyy todistettavasti siis jopa seinien läpi. Kellarissa tuli taas kerran mieleen, että olisi pitänyt ostaa a) teollisuusimuri ja b) kunnollinen työmaavalaisin jo toissa kesänä, nyt on tuherrettu jo monta omaa ja kavereittenkin pikkuvikaista varaimuria imureitten hautausmaalle tuon betonipölysaasteen takia. Ja puolihämärässä kellarissa on vähemmän mieltäylentävää työskennellä. Työmaavalona meillä toimii ensimmäiseen omaan kotiini Joensuun Anttilasta vuonna 1994 hankkimani jalkalamppu, jonka nimi on Mats Golvlampa. Hän ei ole parhaimmillaan remontti-olosuhteissa, mutta joutuu tahtomattaan niissä loppuelämänsä viettämään.



Ja ei, meillä ei ole taas kellarin ikkunaremonttia - kunnostetut ikkunat on vain suojattu kalkkimaaliroiskeilta pahvilla.

Pyykkitupa on nyt valmis kalkkimaalausta varten ja puoliso tekikin parin seinän testikastelun ja - maalauksen jo tänä iltana. Lopputulos ei näyttänyt maailmaa mullistavalta, mutta tuo olikin vasta ensimmäinen kerros. Välineurheilua olemme sentään sen verran harrastaneet, että kalkkihakkuri on hankittu. Juuttaan kallis peli sekin, mutta kokeneempien kalkkimaalareitten mukaan hintansa hankkiva.

Kävin lauantaina kellarissa kiikuttamassa pihalle unohtuneen tuulilasinpesunestepönikän autotalliin. Kun avasin oven käytävästä pyykkitupaan, tuli wau-olo. Vaikka pyykkitupa on vielä varsin kaukana siitä hetkestä, jolloin ensimmäinen pyykkikoneellinen pyörähtää siellä käyntiin, on tuo kellaritila silti jo jotain aivan muuta kuin se maapohjainen öljysäiliövarasto, josta tämän remontin aloitimme.



Kiistatonta edistystä.

Tilapäivitys: Reikiä nolla

Huojentuneena ilmoitamme, että kellarin seinissä ei ole enää reikiä.



Paitsi yksi, joka jäi sinne ihan tarkoituksella ja varustettiin ritilällä ja korvausilmaventtiilillä.



Kuten arvon kommentaattorit jo lohduttivat, taannoinen ikävä yllätys eli sokkelin reikä ei ollut lopulta kauhean iso vika korjattavaksi. Rivinteerausta ei tarvinnut lopulta purkaa juurikaan, koska maa-aines ei ollut täyttänyt ilmarakoa vaan rakoon pudonneet saumauslaastit olivat tukkineet raon ja estäneet multien leviämisen yltympäriinsä.

Muurarimestari-appiukko ja hänen uskollinen hanslankarinsa päätyivät paikkaamaan sokkelinkin reijän muuraamalla. Alkuvaiheen työasento oli mielenkiintoinen, tässä muurari operoi sokkelia kädet kyynärpäitä myöten seinässä olevassa reijässä.



Reikä sokkelissa on nyt paikattu vaakaan muuratuilla tiilillä. Muurari ja hanslankari olivat päätelleet, että pinta-ala on kohtalaisen pieni, ja muurauksen pitäisi kestää maanpaine. Toivottavasti ovat oikeassa.



Rivinteeraus taas paikattiin samalla tavalla kuin se on tehtykin, eli pystyyn muuratuilla tiilillä. Lopputulos näkyy tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa.

Sokkeliin oli tehty aikoinaan reikä öljysäiliön täyttöputkia varten. Ilmanvaihtoa ei voi kai koskaan olla liikaa ja niinpä keksin, että reikää voisi hyödyntää ylimääräisen korvausilmaröörin asentamiseksi. Ja katso, nyt siinä on se rööri. Ritilän ulkoasusta käytiin perinnehenkinen fiilaus- ja höyläyskeskustelu kunnes todettiin, että sokkelin värisellä maalilla yli sudittu ritilä tuskin erottuu kenenkään silmään niin pahasti, että juuri tässä yksityiskohdassa pitäisi alkaa erityisesti säätämään. Rautakauppaan mars, tuollainen siitä tuli:



Tämän jälkeen pedantti muurari on viettänyt kellarissa laastipöntön ja -kauhan kanssa tovin jos toisenkin siloittelemalla seinien ja laipion koloja. Siloittelu-urakka on nyt tehty ja muurari siivosi vielä pedanttiin tyyliinsä kellarin kaupan päälle. Seuraavat askelet on jo määritetty: Betoniliiman hionta lattialaatasta, pölyjen siivous, lattian suojaus uudestaan, katon ja seinien kalkkivedellä kostuttelu ja sitten ko. kohteiden kalkkimaalaus. Näillä mennään. En tiedä, mikä on aikataulu.

Ja ennen näitä työvaiheita se ovien teippaaminen, joka unohtui edellisen lattianhiontatuokion alussa. Virheissä on se hyvä puoli, että niistä tosiaan oppii.

Karu, karumpi, todellisuus

Katselin tässä päivänä muutamana vanhoja blogijuttuja. Eivät ne itse asiassa niin kovin vanhoja edes ole, reilun puolentoista vuoden takaa. Huomio kiinnittyi kuvaan silloisen vuokrakasarmin olohuoneesta. Muistin virkistykseksi, se on tässä:



Meillä on joskus ollut tyylikäs, krääsävapaa olohuone 50-luvun henkeen. Ei siitäkään niin kauhean kauaa ole. Nykyisin meillä on tällainen olohuone:



Karvatapetteja ryydittävät sisustuselementit kuten Aku Ankan auto, vihreä-valkoraidallinen rantapallo, kilpikonnan muotoinen vauvaduplojen säilytysjärjestelmä sekä DVD-laatikossa istuva, levyjä lajitteleva tytär. Panostuksesta kodinhoitoon kertoo ehkä tuo nörttiäidin viereen huomaamatta noussut paperi- ja kirjaröykkiö. Sen päällä keikkuu neljä rullaa ikkunaliimapaperia, joka ei ole jostain syystä löytänyt vielä tietään ikkunoihin.

O tempora, o mores. Tulee vielä aika, jolloin olohuonetta ei tarvittane enää Aku Ankan autolla huristeluun ja sohvapöytä voidaan hakea alas vintiltä. Silloin karvatapetitkin ovat toivottavasti yhtä historian kerrosta alempana olohuoneen seinissä ja tilassa vallitsee taas krääsätön 50-luvun henki.

Siihen asti, istukaamme DVD-laatikossa ja nauttikaamme sydämemme kyllydestä.