My precious....

Muut menevät rautakauppaan, me menemme Toijalaan.

Kaikille elokuvasivistyneille lienevät tuttuja ne Taru Sormusten herrasta -leffan kohtaukset, jossa Klonkku höpäjää "my precious" -juttujaan. Näyte tässä alla.



Sunnuntaina oli synkkä ja myrskyinen yö, vettä tuli kuin aisaa ja Pirkanmaa oli pilkkopimeä. Eksyimme, ajoimme varsinaisen eksymisenkin jälkeen vielä kaksi kertaa harhaan. Lopulta päädyimme rintamamiestalon pihaan keskellä läpimärkää peltoa - vissiin. Talo olisi voinut sijaita vaikka keskellä Shangri-Lata, koska oli tosiaan erittäin, erittäin pimeää. Pysähdyimmme toviksi. Puoliso syöksyi pimeyteen, pakkasi peräkärryn, suoritti erittäin kohtuullisen maksutoimituksen ja hyppäsi takaisin rattiin. Ajoimme kotiin. Lapsi nukkui, mies kuunteli Kjell Westön Missä kuljimme kerran -äänikirjaa. Minä haaveilin uudesta keittiöstä ja tunsin olevani Klonkku.

Sillä peräkärrissä matkasi sateisen Suomen halki aarteiden aarre:



Toverit rintamamiestaloissaan tietävät, että punaraidallinen Enso-levy ei ole mikä tahansa menneisyyden materiaali, vaan kuuminta hottia oleva niukkuushyödyke, jonka vuoksi eräät ovat valmiit keksimään jos jonkinlaisia kikkailuja. Köh. Mutta katsokaapa nyt vaikka tätä keittiötä - jos tuon raidallisen levyn tilalla olisi vaikka punainen kaakeli valkoisilla saumoilla, olisi lopputulos kuitenkin ihan eri. (Kiitos TeemuHL:lle kuvan lainaamisesta ilman lupaa...tästä löytyy lisätietoja tuosta kaikin puolin erittäin ansiokkaasta keittiöremontista.)



Peräkärrikuvasta ei ehkä ihan erotu, että levyjä on monta monituista palaa ja suuri osa niistä on vielä ehjiä ja reijättömiä. Levy on täysin samaa sävyä kuin meidän jo olemassa oleva Enso-levymme tiskinurkkauksessa. Ja sitä on ehkä sen verran runsaasti, että siitä saattaisi saada kikkailtua levytyksen myös vessan lavuaarin ympärille sitten kun vessaremontin aika koittaa.

Voimme pyyhkiä yli yhden kohteen etsintälistalla. Seuraavaksi pitäisi löytää jostain 50-lukulainen lattialamppu olohuoneeseen. Saa vinkata. Voidaan ajaa toiselle puolelle Suomea täydellistä yksilöä noutamaan.

Kellarin ikkunoiden uusi tuleminen

Remontissa vallitsee suvantovaihe. Tai ehkä jopa akanvirta - kellarin seinässä on edelleen puolen neliön reikä, rakennusvalvonta esittää kaiken maailman pöljiä vaatimuksia pyykkituvan vesieristyksestä, yläkerran ikkunat pitäisi tiivistää ja osapuilleen kaikki muukin on kesken ja vaipunut unholaan. Keskitymme työntekoon, opiskeluun, lapsen kanssa puuhasteluun ja nukkumiseen. Kaamos vallalla.

Siispä on hyvä esitellä valmiita aikaansaannoksia. Talomme vietti syys-lokakuuta vähemmän aistikkaasti appiukon vanhat saunan kattopaneelit kellarin ikkunoiden edessä. Kellarin ikkunat viettivät syys-lokakuuta Rantasalmella puusepän hellässä huomassa.



Meillä on toki pyrkimys tehdä talossa niin paljon itse kuin mahdollista. Kellarin pikkuikkunoiden kunnostus oli projekti, joka noin periaatteessa innosti minua - mutta kolmenkymmenenkahden pikkupokan fiksaaminen olisi vaatinut niin paljon aikaa, ettei sitä tässä nykyisessä todellisuudessa yksinkertaisesti ollut tarjolla. Sen lisäksi osa pokista kaipasi kipeästi muutakin kuin pelkkää maalausta ja lasituslistojen vaihtoa. Homma oli siis suotavaa toteuttaa kohtuullisen ripeästi, ei sitten-joskus-kun-on-enemmän-aikaa. Tässä kohtaa totesimme, että meillä on ELY-keskuksen myöntämä rakennusperinnön kunnostusavustus, käyttäkäämme sitä.

Pohjoisen puolen ikkunat olivat periaatteessa ihan ok kunnossa. Lievästi kärsineitä vain:



Etelän puolella kuluma oli jo vähän roisimman näköistä:



Autotallin lännen puoleinen ikkuna oli lisäksi rikki:



Muutamaa tippalistaa ja aika montaa lasituslistaa lukuunottamatta ulkopokat olivat kuitenkin aivan napakassa kunnossa, sisäpokat puolestaan kaipasivat vain uutta maalia. Loppujen lopuksi ikkunankunnostusprojekti oli sekä paljon halvempi, nopeampi että simppelimpi kuin osasimme kuvitellakaan - luulen, että ulkoistamme ensi keväänä myös asuinkerrosten ikkunoiden kunnostuksen samalle puusepälle.

Koska jälkikin oli hyvää. Tässä sama ikkuna kuin ensimmäisessä akkunakuvassa, ryhtiliikettä on tapahtunut myös pihamaan heinikon suhteen. Pokat on maalattu Uulan Oliivi-sävyn pellavaöljymaalilla, joka on ihan yksi yhteen alkuperäisen värin kanssa. Sokkeli tulee suunnitelmien mukaan kesällä 2013 saamaan saman vihreän värisävyn.



Tässä tuo autotallin kärsinyt ikkuna puukorjauksen ja uuden lasin vaihtamisen jälkeen. Korvaava lasi on poimittu Etelä-Savon rakennusperintöyhdistyksen Vanahoo Ossoo -myymälän valikoimista, ja se on luonnollisesti samanlaista vedettyä lasia kuin muutkin talon ikkunat.



Takapihaosastokin näyttää nyt edustuskelpoiselta kunnostettujen ikkunoiden sekä ryhtiliikkeen kokeneen penkereen ansiosta. Kallistus on ainakin kohdallaan, ensi kesänä tuohon vielä nurmikko ja keinu auringossa kellotteluun. (Ja kansi maalämpökaivon tarkistuskaivolle. Tytär yrittää könytä kaivoon aina kun silmä välttää.)



Ensi kesän projekti on myös kellarin ikkunoiden karmien skrabaus ja maalaus. Olen salaa elätellyt kuvitelmaa siitä, että ehtisin sen itse tehdä - noita ikkuna-aukkoja on kellarissa kaiken kaikkiaan seitsemän, joten suunnitelma ei ole aivan yltiöpäinen. Pyykkituvan ikkunaan on tosin rakennettava ainakin puolikas uusi karmi - tila on nimensä veroisesti ilmeisesti todellakin palvellut puuliiterinä niin, että karmista on viskottu halkoja sisään. Tai ainakin jotain siitä on viskottu - karmi on melko hurjassa kunnossa ja kuopalla.

Minä edustan, kuten jokainen varmaan arvaa, sitä katsantokantaa, jonka mukaan uudet ikkunat vanhoissa taloissa näyttävät yleensä masentavilta. Jos saa valita kaikkein masentavimmat uudet ikkunat vanhassa talossa, niin ne ovat ehdottomasti niitä valkoisia alumiini- tai puu-alumiini-ikkunoita tummassa sokkelissa - ne kirkuvat väärää vuosikymmentä ja esteettistä itsemurhaa satojen metrien päähän. Tässä pettämätöntä tyylitajua Suomela-lehden malliin - näin muutat 50-luvun talosi irvokkaaksi wannabe-asuntomessupytingiksi:



Kuva: www.suomela.fi

Onneksi aika moni rintamamiestalollinen on joko köyhä tai nuuka, ja monissa taloissa muuten hävitetyt vanhat ikkunat on jätetty kellarikerroksen osalta paikoilleen. Meillä kellarin ikkunoiden vaihtaminen ei tullut missään vaiheessa edes mieleen - vartin verran kestänyt kierros sokkelin ympäri puukon ja ruuvimeisselin kanssa paljastivat alkuperäiset ikkunat tosiaan niitä muutamaa tippalistaa lukuunottamatta täysin lujiksi ja lahosta vapaiksi. Ikkunat istuvat sokkeliin nätisti ja niiden energiataloutta voi parantaa sillä millä asuinkerroksen ikkunoitakin - tiivistämällä talven ajaksi.

Ja nyt ne on maalattu pellavaöljymaalilla, joten seuraava kunnostustyö sujuu vielä helpommin kuin tällä kertaa. Huoltohommia voi jatkossa tehdä tarpeen mukaan, veikkaisin nimittäin, että pohjoisen puolen ikkunat säilyvät kuosissaan paljon eteläikkunoita pidempään.

Ja piipun päällä oli hattu

Hattu piippuun ja kipinäpelti keittiön hellan eteen olivat suunnilleen ensimmäiset hankinnat, joita taloon teimme. Tai siis tässä tapauksessa tilasimme. Toimitusaika oli reilu vuosi mutta ei ollut hintakaan päätä huimaava. Kipinäpelti möllöttää paikoillaan ja odottaa muun keittiön remontointia, piipun hattu oli huomaamattani heilahtanut katolle jo viime viikolla. Mitä tässä marraskuisessa pimeydessä muka erottaa.

Tässä talo ennen:



Ja tässä jälkeen. Ei tuo nyt niin maata mullistava uudistus taida olla.



Semminkin kun koko piippu, tai edes hattu, eivät näy kadun ja kulkuväylien puolelle.

Tuntuu kyllä jotenkin uskomattomalta katsella tuota tänään otettua alempaa kuvaa, ja verrata sitä vuoden takaiseen. Tämä alla oleva julkaistiin Länsi-Savossa 21.11.2010 ja kuva otettiin muistaakseni juurikin marraskuun 19. päivä. Viime vuonna oli selvästi enemmän talvi, vaikka tänäänkin kellarin vessan tulevan kaapin maalinpoistourakka keskeytyi pieneen räntäsateeseen.



Noilla matoilla muuten eristettiin kellarin autotallin ovi. Ja koska ovi on edelleen alkuperäisessä kuosissaan, on eristys käytössä myös tulevana talvena.

Saunan lumoissa

Löysin kummallisesti joulukuun päiväyksellä tietokoneen syövereihin tallennettuja valokuvia viime vuoden elokuulta, jolloin saunaremontti oli alkutekijöissään. Tässä pari otosta maistiaisiksi:



Tuossa yllä puoliso kuorii muovimattoa saunaan rakennetun kylpyläosaston lattiasta. Huomatkaa brasilialaiset turvakengät.

Tässä puolestaan aimo kasa purkujätettä, joka tuli lähinnä löylyhuoneen ja tuon kylpyosaston välisestä seinästä:



Ja tässä otos, jossa ikkunan alta irronneet tiilet on muurattu takaisin paikoilleen sen jälkeen kun niitä oli irrotettu pari varvia ja todettu, että enempi purkaminen ei ole tarpeen kun seinät olivat ihan kunnossa:



Meillä on muotoutunut tavaksi käydä saunassa keskiviikkoisin ja lauantaisin. Tänään saunapäivä oli tosin tiistai, koska huomenna olen menossa saunaan työpaikan naisten kanssa.

Mietin äsken löylyissä lötkötellessäni, että sauna on kyllä noin viiden kuukauden testijakson perusteella osoittautunut juuri niin hyväksi kuin alussa aavistelimmekin. Löylyt ovat hyvät ja pehmeät ja sauna lämpiää ainakin näin muutamalla pakkasasteellakin rivakasti. Toisaalta saunan eteinen on mukavan viileä vilvoitteluun. Sauna kuivuu nopeasti saunomisen loputtua, kun muistaa lisätä pesään puita viimeisten löylyjen jälkeen. "Vanhanaikainen" saunamalli, jossa pesutila on samassa kiukaan kanssa, on tuon kuivumisen kannalta järkevä ratkaisu kun pesutilan kuivumista ei tarvitse erikseen murehtia. Lattia ei ole ainakaan vielä ollut jääkylmä paljaaltaankaan, mutta puurallit lisäävät toki saunomismukavuutta. Räsymatto riittää jalan alle pukuhuoneen puolella. Rallien nostaminen pystyyn ja lattian lanaaminen kuivaksi sekä räppänöiden avaaminen eivät ole ainkaan vielä tuntuneet ylivoimaisilta toimenpiteiltä saunomisen jälkeen. Sauna ja pukuhuone pysyvät saunapäivien välillä peruslämpiminä patterien avulla.

Sitten ovat tietysti ne tunnelma-asiat. Saunapuhtaan, kylpytakkiin käärityn punaposkisen lapsen kantaminen ylös viileitä kellarin portaita on juuri niin mukavaa kuin arvelinkin. Moderni kiuas lasiluukkuineen on kiva, koska saunassa ei tarvitse kattovaloa. Pukuhuoneen puolelta ikkunan kautta tuleva valo yhdistettynä liekkien loimotukseen luovat leppoisan saunatunnelman. Ja jostain syystä se vaan on ihan eri tavalla rentouttavaa istua penkillä ja kaataa kauhasta vettä päähän kuin seisoa suihkun alla - suihku on siis melko vähällä käytöllä, vaikka vettä tulee kieltämättä melko harvoin lämmitettyä vesipadassa. Pata on silti yksi saunan ehdoton tunnelmanluoja, sitä on mukava lauteilta katsella.

Sauna tuntuu edelleen jotenkin käsittämättömältä luksukselta - kannattaa siis asua vuosikausia askeettisissa oloissa niin osaa arvostaa elämän pieniä mukavuuksia. Aprikoin äsken puolisolle, mahtaako tuleva kellarin pyykkitupakin aiheuttaa jatkossa samanlaista käsittämättömän luksuksen tuntemusta, remontin jälkeisestä keittiötilanteesta puhumattakaan.

Jää nähtäväksi, mutta ainakin nuo tässä postauksessa esitellyt ennen-kuvat luovat uskoa siihen, että kyllä sitä valmistakin tulee kun jaksaa vain olla riittävän pitkämielinen.

Onnea isille!

Tietoteknisten fasiliteettien niukkuudesta johtuen tämä postaus jäi eilen lähettämättä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siis:

Hyvää isänpäivää kaikille niille vielä keskuudessamme oleville vaareille ja isoisille, jotka aikoinaan rintamamiestalomme rakensivat.

Ja erityisen hyvää isänpäivää kaikille niille tämän päivän isille, jotka niitä rintamamiestaloja vaimojensa ja lastensa iloksi remontoivat.



(Ja ehkä on paikallaan toivottaa hyvää isänpäivää myös kaikille niille ukeille, jotka ovat auliisti valmiita auttamaan niissä poikiensa remonteissa.)

Tuliko yllätyksiä...

Rintamamiestalofoorumilla on tuon otsikon mukainen osio. Toistaiseksi meidän talomme on kätkenyt oikeastaan pelkkiä iloisia yllätyksiä, mutta tänään paljastui yksi vähemmän iloinen.

Kuten tiedämme, talomme asukkaat pitivät kauppaa ensin naapuritalossa ja sitten vastapäätä varta vasten rakennetussa kaupparakennuksessa. Tämä on johtanut melko mielenkiintoisiin LVIS-ratkaisuihin, kuten siihen, että naapuritaloon on tullut sähkö meidän talosta ja kauppakiinteistöön vesi- ja lämmitysputket on myös alun perin vedetty meidän pannuhuoneesta. Muistona tästä jälkimmäisestä järjestelystä kellarin seinästä törrötti tuollainen vähemmän esteettinen putkenpätkä.



Seinä oli selkeästi ottanut hieman osumaa tuossa putken kohdalla ja sen kunto askarrutti, mutta ajatus oli varmaankin jotenkin sen suuntainen, että asiaintila selvinnee kunhan päästään projektissa putken poistamiseen asti.

Kuva kertoo ehkä tässä tapauksessa enemmän kuin tuhat sanaa. Tänään se putki nimittäin poistettiin. Jäljelle jäi melko kunnioitettava reikä seinässä ja jonkin verran kauemmas tulevaisuuteen siirtynyt pyykkituvan valmistumispäivä.



(Puoliso on tavoilleen uskollisena kadottanut tänään lapsen kaikkien lapasten, kuivahiivapussin, minun työpaikan avainteni ja muiden lukemattomien esineiden lisäksi myös perheemme ainoan kunnollisen kameran, joten blogissa esiintyy Nokian E7:lla taltioituja otoksia kunnes ihana Ixus taas jostain esille putkahtaa.)

Operaatio kaupan vesi- ja lämmitysputket oli toteutettu aikoinaan ilmeisesti niin, että kaupan ja meidän talon välille oli kaivettu oja, jonne putket oli sitten mätkäisty pohjalle. Sokkeliin ja rivinteeraukseen oli tehty läpivientiä varten reikä. Tämän jälkeen rivinteeraus eli kellarin seinän sisimmäinen osa oli muurattu uudelleen kiinni, mutta kun putken purkua varten pari rivinteeraustiiltä joutui irrottamaan, oli vastassa, yllätys yllätys, maaemo - eli sokkeliapa ei oltu enää reijän kohdalla paikattukaan. Seinän rakenne on siis tuosta reijän kohdalta seuraava: Tiilimuurattu rivinteeraus - hiekkamaa. Tuota simppelimpää kellarin seinän rakennetta saa kyllä hakea.

Jännittäväksi tämän putkioperaation tekee se, että nuo lämmitysputket ja kuparinen käyttövesiputki oli sullottu betonisen viemäriputken sisään. Sen jälkeen tähän betoniputkeen oli survottu eristeeksi lasivillaa. Tehokas eristystiimi oli vielä varmuuden vuoksi vuorannut tämän maassa makaavan betonitötterönkin lasivillalla. Lienee tarpeetonta sanoa, että villa putken sisällä oli märkää. Lienee vielä tarpeettomampaa sanoa, että maassa pötköttelevä villa oli vielä märempää.



Ainakin löytyi selitys sille, minkä vuoksi tuo kellarin seinä oli putkihässäkän ympäriltä jonkun verran kärsineen näköinen.

J.K. Paasikiven mukaan tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Toteamme siis, että kellarin seinää koristaa noin puolen neliön mentävä reikä.

Toteamme myös, että vihaan lasivillaa.

Sitten alamme miettiä, mitä seuraavaksi. Reikä on paikattava, se on selvä. Miten, se ei ole. Puoliso nyhti kaiken irtoavan, vettyneen villan pois sekä putkesta että maasta ja putki on saatu katkaistua niin, että se jää noin viisi senttiä sokkelista pihamaan puolelle. Miten paljon tuhoa sokkelissa ja rivinteerauksessa tämä nerokas ja luultavasti todella kustannustehokas LVI-ratkaisu ja erityisesti tuo sokkelin puuttuminen on vuosikymmenten kuluessa aiheuttanut, lienee seuraava selvitettävä asia. Rivinteerausta on siis purettava lisää ja saatava sokkelia enemmän näkyville. Sinänsä voisi toiveikkaasti kuvitella, että mitään kauhean mittavaa ei ole tapahtunut, kun maa talon ympärillä ei ole erityisen märkää ja pelkkä maapohjakin oli pysynyt kuivana. Tällöin riittäisi ehkä se, että purkaisi rivinteerauksen osittain, paikkaisi sokkelin reijän ja muuraisi rivinteerauksen takaisin.

Lienee taas aika ottaa puhelu Pekalle. (Pekka on se meidän vastaava mestari ja armoitettu vanhojen talojen erikoisasiantuntija.) Lienee ehkä viisasta myös nukkua yön yli. Lienee tarpeetonta sanoa, että lukijoiden valistuneet korjausehdotukset ja muut lohdun sanat ovat tervetulleita.

Sata kilometriä Ouluun

Kävin työmatkalla Oulussa.

Junan ikkunasta näkyi aika paljon pöpelikköä, aika paljon vanhoja VR:n hirsitaloja (Senaatti myy muuten taas asemia täällä päin Suomea, ja joskus vieläkin kutkuttaa ajatus että asuttaisiinkin täällä) ja vielä enemmän tietysti rintamamiestaloja.

Rumia rintamamiestaloja ja nättejä rintamamiestaloja. Maatilan päärakennus -rintamamiestaloja ja taajamarintamamiestaloja. Melkein tunnistamattomaksi kunnostettuja ja alkuperäisessä asussaan olevia rintamamiestaloja. Ruskeita, vihreitä, punaisia, keltaisia ja sinisiä rintamamiestaloja, muun muassa. Kylläpä onkin rintamamiestaloja, tuumin. Ehkä niihin kiinnittää nyt enemmän huomiota kun teema on itselle akuutti. Erityisesti kävi silmään se, että kaikki taajama-alueen ulkopuolella sijaitsevat rintamamiestalot oli järjestään rakennettu mäkien ja töyssyjen päälle. Vanhaa viisautta.

 Olen käynyt Oulussa joskus vuosia sitten, eikä siitä ollut mitään mielikuvia. Ensikontakti Oulun keskustaan oli melko tyylipuhdas "wau" - Oulussa näytti olevan aivan tolkuttomasti kauniita, vanhoja rakennuksia. Kuulin vierailun aikana runsaasti kertomuksia tervaporvarikaudesta ja tämä vaurauden aika tietysti selittää sen, miksi kaupunkiin on aikoinaan rakennettu niin paljon varsin fiinejä 1800-luvun taloja. Käsittämättömältä tuntui lähinnä se, että niistä niin suuri osa oli edelleen pystyssä, arvonsa mukaisesti kunnostettuina ja hyvänä pidettyinä.

Kotiin palattua löysin selityksenkin. Oulussa on arkkitehtuuripoliittinen ohjelma:


"Oulussa on jo pitkään tehty työtä arvokkaan rakennusperinnön turvaamiseksi. Työn perimmäisenä tavoitteena on vaalia ja kehittää rakennetun ympäristön ja rakennusperinnön omaleimaisuutta ja tukea näin kaupungin kulttuuri-identiteettiä. Rakennusperintöä ei voida korvata rakentamalla uutta. Se on uusiutumatonta omaisuutta, jonka ylläpitoon tarvitaan henkisiä ja aineellisia resursseja. 


Aikaansa juurtunut, aito eli autenttinen rakennuskulttuuri on tärkeä historiallinen todiste esivanhempiemme elämästä, heidän elintavoistaan, osaamisestaan ja arvostuksistaan. Arvokas rakennusperintö on esimerkillisesti toteutettua ja ajallisesti kerrostunutta. Myös uuden rakentamisen rakennustaiteellisena tavoitteena on luoda tällainen perintö tuleville sukupolville. 


Oulussa ei pureta eikä revitä holtittomasti. Oulussa kunnioitetaan edellisten sukupolvien työtä, ponnistuksia, kätten taitoa, arvoja ja ajatuksia. Kun oululainen korjaa tai laajentaa, hän tekee sen taiten ja huomaamattomasti, aiemmin rakennettua hyödyntäen ja kunnioittaen. Oulusta löytyy tieto ja taito oikeiden työtapojen soveltamiseen."

Ja kumma kyllä, tämä ohjelma ja sen toteutus myös näkyi Oulun keskustassa. Moni muu kaupunki voisi ottaa tuosta oppia, myös tämä omani, jossa vanhojen rakennusten mädättäminen ja vaivihkaa purkaminen on se surullisenkuuluisa maan tapa.

Kuva: kaleva.fi