Pääteasema tuntematon

Aamulla ensitöikseni lähetin eteenpäin novellin, jonka sain eilen kirjoitettua valmiiksi. Se on tarjokas URS:in tulevaan rillumapunk-antologiaan, mutta vielä en tiedä soveltuuko se kokoelmaan. Annoin tarinan muheutua mielessäni pitkään, ennen kuin sain sanaakaan tiedostoon. Novellin nimi kirkastui mieleeni oikeastaan heti, kun tiesin elementit, joille tarina rakentuu. Kirjoitin sen lopulta muutamassa päivässä -- taustatyöhön käytin paljon enemmän aikaa.

Paras tunne on saada tarina kerrottua.

Kesken olevista romaanisarjoista johtuva keskeneräisyyden tunne on osoittautunut kutkuttavaksi, mutta myös kuluttavaksi: tarinat eivät ole valmiita, ne ovat kuin pysäytettyjä kuvia, näytöksiä, ja henkilöhahmot näyttelijöitä, jotka odottavat ohjaajan seuraavaa merkkiä. Niissä ollaan vielä matkalla -- pääteasema on tuntematon.

Novellit toimivat haukkauksena raitista ilmaa. Voi vierailla eri aikakaudessa, eri vuodenajassa, eri henkilöiden elämissä. Kun sitten palaa takaisin vuosikausia työstämänsä pariin, on virkeäsilmäinen ja piristynyt olo. Kun saa jotain valmiiksi, se kannustaa.

Nyt on pirun hyvä fiilis Pirunkeuhkosta. (Se on novellin nimi.) Ja koska tunnelmoin yhä kirjoittamispakahtumisen aallonharjalla, haluan jakaa alun kanssanne:

"Olavin erilaisuuden näki heti hänen synnyttyään. Olen minä sitä monta kertaa miettinyt, että johtuiko pojan outous hänen isänsä teoista, väkivaltaisesta tavasta, jolla hänet maailmaan luotiin. Sitä miestä en nähnyt sen illan jälkeen ja hyvä niin. Puukkoni minä olisin häneen upottanut.  

Auneksi minua täällä kutsutaan. Kotikyläni jäi rajan toiselle puolelle, mutta en minä siellä olisi pysynyt, vaikka sodat olisivatkin jääneet sotimatta. Jo silloin kun olin pieni äitini sanoi, että juureni olivat taivaassa, eivät maassa. Kulkemaan minut oli luotu, etsimään kunnes tulen löydetyksi. "

                                                                                     -- J.S. Meresmaa, Pirunkeuhko

Merkillisen hyvä päivä

Kyllästyin eilen blogin punaiseen ulkoasuun ja tempaisin jotain vaaleampaa ja selkeämpää tilalle. Varma kevään merkki, kun tekee mieli järjestellä ja uudistaa. Pöllyttää talven pölyt pois.

Tänään on ollut merkillisen hyvä päivä.

Ensinnäkin koin taas eilen illalla nukkumaan mennessä valaistumisen siitä, miten kiihkeästi työn alla ollut novelli tulee huipentumaan ja loppumaan. Kuinka kaikki palaset liukuvat paikoilleen. On villiä ja hienoa, kun tarkkoja sanoja virtaa mieleen dialogin ja kerronnan muodossa. Ne on saatava merkittyä ylös mahdollisimman uskollisesti, koska usein sanajärjestyksessä ja nimenomaisessa sanavalinnassa piilee tärkein ydin. Kyse on kuin melodiasta: jos sen kadottaa, sitä on vaikea uudestaan tavoittaa, vaikka musiikin syntyrakenne olisikin tuttu.

Tänä aamuna minulla oli siis kasa koukeroisia merkintöjä käsissäni ja kahvilla karkotettava väsymys silmissäni. Mutta lisäksi oli varmuus siitä, että novelli paitsi valmistuu ajallaan, myös toimii!

Toiseksi sain yllättävän yhteydenoton toimittajalta (itse asiassa jo eilen), ja niinpä ensi perjantaina Aamulehden Valo-liitteessä saattaa olla meikäläisestä pieni juttu. Tänään sain jutun tarkistettavakseni, ja kiva juttu se olikin!

Kolmanneksi, tattadataadaa, Ritarin ansion käsikirjoitus palasi kustannustoimittajalta kommenttien kera. Esilukijoiltakin on palaute jo tullut, joten pääsen huhkimaan tämän parissa ensi viikolla. Minähän olin aivan rikki siitä, että jouduin lähettämään ensimmäisen version lukijoille niin raakana, hyväset sentään, ihan oikeasti kuumotin häpeästä kotona, raastoin kaksin käsin hiuksiani, kiskoin paitani rintamusta ja menin nurkkaan istumaan ja seinää tuijottamaan. (Miten niin draamakuningatar?)

Ihme ja kumma, esilukijat ja kusti olivatkin lukeneet ihan eri tekstiä kuin olin kuvitellut kirjoittaneeni. Jotenkin kun kässäri tuli heiltä takaisin kommentteineen, se oli muuttunut höyryävästä lantakasasta istutuskelpoiseksi multamaaksi. Hämmästyttävä on esilukijoiden katseen voima.

Hyvä siitä tulee.

Ja neljänneksi -- kyllä, neljäskin hieno asia tapahtui tänään -- Osuuskumman aaveantologia Ruumiittomat on saapunut painosta ja on nyt jokaisen halukkaan ostettavissa! Mukana on minunkin novellini, Kielolinna. Oolalaa, julkaisuvuosi on korkattu!

Mutta... ei hemmetti, oli viideskin hyvä asia tässä päivässä! Kirjoitin nimittäin raapaleen. Idea tuli vessassa -- kuinkas ollakaan-- ja täytyi heti kirjoittaa. Raapaleideat tuntuvat nimittäin olevan erityisen aikaliukoisia. Jos se on kelpo, se ilmestyy jossain vaiheessa Osuuskumman raapalepalvelussa (joka on ihan uutta ja parasta jokaiselle tarinannälkäiselle, mutta kiireiselle digi-ihmiselle).

Fantasian vähemmistöistä ja oletusarvoista

Sivusimme alunperin Risingshadow'n keskustelupalstalta ponnahtanutta aihetta Magdalena Hain kanssa Vanhan kirjan talven esiintymisessämme. Keskustelufoorumilla etsittiin kirjoja, joissa esiintyy jotain muuta kuin "heterovaniljavanukasta", vai miten se nyt meni.

Aihe on oman postauksensa arvoinen. Jäin nimittäin miettimään, mikä vähemmistön merkitys fantasiamaailmassa on verrattuna realistisen kirjallisuuden vähemmistöihin, ja mikä sen arvo on. Sekä nuortenkirjallisuudessa että spekulatiivisessa fiktiossa on hyvin tyypillistä käsitellä erilaisuutta. Ennen kuin voi kokea olevansa toimiva osa yhteisöä, yksilön täytyy opetella tuntemaan itsensä ja tunnistaa eroavuutensa ja toisaalta yhteneväisyytensä suhteessa toisiin ihmisiin. Löytää oma paikkansa, kuten sanotaan.

Vähemmistöjä löytyy monenlaisia, kuten uskonnollisia, etnisiä, sukupuolisia, seksuaalisia, vammaisia, kulttuurellisia ja kielellisiä. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, että fantasiamaailmaan siirtyisi sama vähemmistöasetelma, joka meidän reaalimaailmassamme vallitsee. Kuitenkin sekä kirjailija että lukija rakentavat kirjojen maailmat niiden palikoiden avuilla, jotka meille tässä maailmassa on jaettu.

Yksi kirjallisuuden hienouksista on ajattelemaan herättäminen, totutun ravisteleminen sekä ymmärryksen ja empatian kasvattaminen. Kirjojen avulla voimme nähdä maailmoihin ja tutustua ihmisiin, joidenlaisia emme muuten tapaisi. Fantasian kohdalla  (ja spefin ylipäätään) tämä toteutuu erityisen hienosti.

Mifongeista saatua palautetta sulatellessani ja kuunnellessani perinteisen tai eeppisen fantasian lukijoiden ajatuksia olen kuitenkin havainnut, että lukijan mielikuvat fantasiamaailmoihin voivat olla hyvin kaavamaisia, ennakkokäsityksellisiä ja jopa konservatiivisia! Oletusarvona on jonkinlainen feodaalinen valkoisten heteroiden patriarkaalinen yhteiskunta. Niin haltiat kuin kääpiötkin ovat valkoihoisia. Lohikäärme on perinteisen fantasian tavaramerkki. Miehet sotivat, naiset pyykkäävät.

Tolkienin henki totisesti hönkii haudastaan.

***

Voi tietysti olla, että kirjoittajana sitä pitäisi olla tarkemmin kärryillä siitä, mitä oletuksia perinteisen fantasian lukijoilla on. Esimerkiksi moni ajattelee mifongit lohikäärmeinä. Menettävätkö he jotain olennaista luomastani maailmasta, jos he lokeroivat ne näin? Vaikea sanoa. Ajattelen, että mifongit asuttavat samaa ekologista lokeroa kuin lohikäärmeet, mutta onko reilua kumpaakaan kohtaan sekoittaa ne keskenään? Mitä jää oppimatta tai ymmärtämättä, jos niputtaa esimerkiksi siperiantiikerin ja karhun yhdeksi ja samaksi olennoksi? Kummatkin ovat karvapeitteisiä petoja, joilla on neljä jalkaa ja pahanhajuinen hengitys.

Rondestanit ovat sudhaerilaisia, joten heidän ihonvärinsä on kuparinruskea. Piirteet ovat eksoottiset keskimanterelaisen silmissä ja erottavat heidät Keskimantereen kantaväestöstä jo kauas. Mutta kantaako ihonväri samoja merkityksiä kuin meidän maailmassamme? Ei välttämättä. Entä onko ihonvärillä tarinan kannalta niin suurta merkitystä, että sitä pitäisi alleviivata, jotta lukija varmasti huomaa? Ei välttämättä.

Tai seksuaalinen suuntautuminen: jos vaikkapa homous on hyväksyttyä ja sallittua Sudhaerissa, sen kuvaaminen tulee luonnostaan henkilöhahmojen kautta, heidän suhtautumisensa ja ajatustensa kautta. Ei sitä minun mielestäni täydy erikseen selittää, että tämä on nyt ookoo juttu tässä yhteiskunnassa. Ja vaikka homous on Sudhaerissa läpihuutojuttu, se ei välttämättä ole sitä Eteläisillä saarilla. Fantasiamaailmassakin on erilaisia yhteisöjä, kulttuureita ja kehitystasoja: geneerisyys harvoin toimii uskottavasti.

***

Tässä oli  nyt vain pieni raapaisu ajatuksistani fantasian vähemmistöistä ja lukijan olettamuksista. Ylipäätään on hieman hämäävää käyttää sanaa "vähemmistö", koska reaalimaailman enemmistö voi olla fantasiamaailman vähemmistö. Tai toisinpäin. Pohdintani ovat vielä kesken. Siksi olisikin kiinnostavaa kuulla ajatuksianne!

Joitain miettimisen juuria: Onko nykyfantasiassa hyödynnetty hyvin monimuotoisuutta, vai jyrääkö jälkitolkienilainen fantasia alleen edelleen? Mitä erilaisuuden kuvausta kaipaisit fantasiaan? Tunnistatko lukevasi tiukasti genren oletusarvojen pohjalta, vai aloitatko aina lukemaan avoimin mielin? Mihin vähemmistöihin olet fantasiassa törmännyt? Entä ovatko ne olleet samoja kuin omassa yhteiskunnassamme?

Kevät kirjailijan työpöydällä

Kirjapino erään novellin taustatutkimusta varten.  (c) J.S. Meresmaa

Kirjailijan työ on kirjoittamisen lisäksi ennen kaikkea ajattelemista. Tästä johtuen on joskus vaikea erottaa, mitä kaikkea oikeastaan työstää. Alitajunnan rattaat pyörivät omaa tahtiaan, tietoa ja oivalluksia poimii sieltä täältä arjenkin lomassa, ja silti sormet saattavat naputella aivan toisenlaista tarinaa tiedostoon. Juuri tällä hetkellä käyn läpi Mifongin mahdin esittely- ja markkinointitekstejä, olen saanut ensimmäisiä kommentteja Ritarin ansion esilukijoilta, ja kerään kaikessa rauhassa yhä kasvavaa tietopankkia erästä uutta romaanikäsikirjoitusta varten.

Aktiivisimmin työn alla on kuitenkin novelli, jonka ensimmäisen version kalmanraja häämöttää kuun lopussa. Kirjailijan työ on ajattelemisen lisäksi tutkimista, ja se on tullut erityisen hyvin selväksi tämän tekstin kohdalla. Uteliaisuus on kirjailijalla hyve. Se voi johdattaa mitä kiehtovimpien tarinoiden äärelle; paikkoihin joihin ei olisi kuvitellut koskaan päätyvänsä. Yllätykset virkistävät.

Viime viikolla henkilöhahmot saivat viimeinkin nimet, ja pääsin sisälle heidän nahkoihinsa. Aunen ja Olavin. Heidän kipuihinsa ja toiveisiinsa. Ja minulle kävi perinteiset: olen sinfonioiden säveltäjä, kaoottinen kirjoittaja. Suunnitelmallisuus ei ole luonteenpiirre, jolle olisin uskollinen. Niinpä hyvän matkaa novellia kirjoitettuani tajusin, että kuljin viereistä polkua. Se todellinen tarina oli siinä vieressä -- heijastumana, varjona. Oli palattava alkuun ja valittava oikea reitti.

Silloin Aunen kertojanääni heräsi. Se kirkastui mielessäni. Kuulas, vapauttava tunne. Ilmaa siipien alla.

Kirjoittajan kevät.

Rientoraportti, helmeilevä

Ystävänpäivä sujui yhdessä hujauksessa Tulenkantajien kirjakaupan synttäreillä, jotka pursuilivat kirjajulkistamisia. Runoja, esseitä ja satiirista proosaa. Tupa oli tupaten täynnä (hah!). Mirkka Rekolan muistoksi pidettiin hiljainen hetki.

Näyteikkunassa tönöttävät vahdit. (c) J.S. Meresmaa

Rohkeasti peremmälle! (c) J.S. Meresmaa

Kirjavalikoimaa sisääntulokäytävällä.
(c) J.S. Meresmaa

Tulenkantajien kirjakaupasta löytyy visuaalisesti
miellyttäviä kirja-asetelmia. Tässä punainen sarja.
(c) J.S. Meresmaa

Kenen popot? Kirjat eivät ole ainoita tarinoiden
haltijoita. Kaupasta löytyy mielenkiintoista
esineistöä, kuten runoilijan takki ja Mirkka
Rekolan lätsä. (c) J.S. Meresmaa

***

Lauantaina kirjallinen meno jatkui Elävän kirjallisuuden festivaaleilla työväenmuseo Werstaalla. Olin muutaman tunnin Osuuskumman hommissa, mutta iltapäivästä vapauduin seuraamaan ohjelmaa, joka oli runsas ja hyvin kiinnostava -- jotkin ohjelmanumerot jäivät näkemättä päällekkäisyyksien tai pakollisen lounastauon vuoksi, mutta sellaista se on.

Vaaskivi-palkittu Päivi Heikkilä-Halttunen, Siskotuulikki Toijonen, Tanja
Peltonummi sekä Virpi Hämeen-Anttila keskustelivat kritiikin tilasta.
(c) J.S. Meresmaa

"Kritiikki. Nyt." -paneelissa keskusteltiin muun muassa siitä, kenelle kritiikki kirjoitetaan, mikä sen tarkoitus ja vaikutus on, sekä minkälainen on hyvä kritiikki. Kirjablogitkin olivat (arvattavasti) esillä ja niihin suhtautumisessa oli havaittavissa nuivuutta. Myös lkirjakritiikin muuttuminen mainostekstimäiseksi puhututti.

Parhaiten mieleeni jäi Virpi Hämeen-Anttilan lempeä heitto lehmistä ja villoista, kun keskustelunvetäjä kehotti antamaan esimerkkejä huonosta kritiikistä. Hämeen-Anttila sanoi, että joskus kriitikko yrittää saada lehmästä villoja, eli jättää arvioimatta teoksen sen lajityypin sisällä, mitä kirja edustaa. Myös cross over -kirjat voivat hankaloittaa genren merkityksen hahmottamista.

Erittäin kiinnostava keskustelu, mutta valitettavasti en kyennyt seuraamaan sitä kokonaisvaltaisesti koko aikaa, enkä tehnyt muistiinpanoja.

Taru Luojola ja Osuuskumman pöytä. (c) J.S. Meresmaa

Runoilija Antti Salminen luki fragmentteja tulevasta
teoksestaan Lomonosovin moottori (Poesia). Höyrykone-
salissa oli hämärää mutta tunnelmallista. (c) J.S. Meresmaa

Ei saa koskea. Naisvartalosta keskustelemassa olivat paneelinvetäjä
Ella Paija, kirjailija Hanna Hauru, runoilija-kirjailija Tuija Välipakka ja
kulttuuriantropologi Taina Kinnunen.
(c) J.S. Meresmaa

Keskustelussa nousi esille hyvännäköisyyden ja kauneuden monimuotoisuus, kun sitä lähdetään kartoittamaan muualtakin kuin länsimaista. Usein tavoitellaan sitä, mikä ei ole etnisesti ensisijaista: tummaihoiset vaalentavat itseään ja vaaleaihoiset tummentavat. Kapitalistinen kauneus pyörittää valtavaa teollisuuden pyörää. Niinhän se on, että ihmiset on saatava tyytymättömiksi, jotta heille voi myydä tyytymistä.

En ehtinyt seurata paneelia loppuun, sillä kiirehdin seuraavaan ohjelmaan. En siis tiedä käsiteltiinkö aihetta, mutta minua jäi askarruttamaan kauneuden ja vallan suhde. Sillä kauneudella -- tai ulkonäöllä ylipäätään -- viestitetään aina jotain toisille. Etenkin nykyään kun "kauneus" on ostettavissa rahalla, se saattaa viestiä yksilön vauraudestakin. (Lainausmerkit siksi, ettei plastiikkakirurgian keinoin hankitut töröhuulet, sementtiotsa tai pulleva implanttiperse kyllä minun silmääni kaunista ole. Esimerkiksi.)

Hanna Haurun teksteistä olen kuullut paljon kehuja, mutta en ollut hänen tuotantoonsa aiemmin tutustunut. Paneelissa hän luki ääneen novellin kokoelmasta Liian pienet sandaalit, ja kyllähän se iski. Lujaa, kouraisevasti.

Tuija Välipakan eräässä puheenvuorossa kävi hyvin ilmi, miten tärkeää joskus on löytää juuri oikea sana, juuri oikea merkitys. Lasimorsian-teoksen eräässä runossa naiskertoja puhuu vartalostaan, ei ruumiistaan, sillä ruumiis sisältää mielen ja sielun. Vartalo on vain vartalo, katseille alistettu.

Höyrykonesalin hämäryydessä shamanistiset bakkanaalit piti Juha Rautio
& The Incredible Steam Engine Orchestra, jossa nimeltämainitun lisäksi
soittivat Juha Venäläinen ja Veli-Matti Rintala.
(c) J.S. Meresmaa

Elävät (ja) kuolleet. Illan päätti  zombie-keskustelu, jota veti Juha Alm.
Keskustelemassa Juri Nummelin, joka on toimittanut zombie-antologian
Tuhansien zombien maa sekä Sami Pöyry, joka on ohjannut zombie-elokuvia.
(c) J.S. Meresmaa

Höyrykonemuseon jyhkeän ylväs vauhtipyörä.
(c) J.S. Meresmaa

Kiitos tapahtuman järjestäjille ja kaikille osallistujille! Jälleen hämmästelen sitä vireää, monipuolista ja runsasta kirjallisuuskulttuuria, joka kaupallisten jättimessujen alla poreilla porskuttaa. Ihmiset, intohimo ja innostus riittävät tekemään tapahtuman isolla teellä.

Kummallisuuksien vuosi

Osuuskummalta on tänä vuonna tulossa julkaisuja mitä moninaisimpaan makuun. Ne löytyvät koottuna yhdestä esitteestä!

Klikkaamalla saat kuvan isommaksi!

Myyntipöydän takana ollessa on tullut huomattua, kuinka monen tyylistä kummallista kirjallisuutta kustannusohjelmastamme löytyy -- ja miten erilaisiin lukumakuihin spekulatiivinen fiktio taipuu. Tähän mennessä olemme kustantaneet steampunkia, muinaiseen Suomeen sijoittuvan romaanin, ekologista scifiä, historiallisia novelleja, käännösscifiä, psykologisen tieteisromaanin kafkamaisin maustein, veijarifantasiapienoisromaanin, eroottisen novelliantologian. Ja tulossa on aavetarinoita, absurdia lyhytproosaa, perinteistä fantasiaa, kummallisia novelleja, galaktista scifiä... Huh!

Paletti sen kun laajenee.

Nyt on muuten käynnissä ystävänpäiväkampanja! Tsekkaa hyrisyttävä videomme.

Ensi lauantaina Tampereella on Elävän kirjallisuuden festivaali (EKF), jossa olemme myymässä kirjojamme iloisella joukolla! Siellä minäkin pörrään.

Osuuskummajaisia löytyy myös ohjelmistosta.

Esine, elämys vai kumpaakin

Olen nyt muutaman vuoden viettänyt rinnakkaiseloa e-kirjojen ja painettujen kirjojen kanssa. Käynnissä tuntuu edelleen olevan kova debatti siitä, kuinka e-kirja tulee ja valloittaa markkinat painetulta kirjalta; kuinka e-kirja on tulevaisuuden formaatti ja päläpälä.

No, se tulevaisuus on nyt, sillä e-kirjat ovat täällä.

Hankintoja Vanhan kirjan talvesta. Runoja ja tietokirjoja.
(c) J.S. Meresmaa

E-kirjalla ja painetulla kirjalla on paljon eroja, joiden vuoksi uskon, että ne tulevat elämään rinnakkain pitkään. Isoin ero on se, että painettu kirja on esine, kun taas e-kirja on ensisijaisesti elämys.

Suhtaudun e-kirjaan hieman kuin elokuvissa käymiseen: maksan lipun hinnan ja nautin elämyksestä. En saa elokuvaa teatterista mukaani, mutta ei se ole tarpeenkaan. Ei minulla ole halua omistaa elokuvaa. Tästä johtuu myös se, etten ole kuluttajana valmis maksamaan e-kirjasta yhtä korkeaa hintaa kuin painetusta kirjasta. E-kirjalta puuttuu jälleenmyyntiarvo. Sitä ei voi myydä divariin tai lainata kaverille tai jättää perintönä sukulaiselle. Saan siihen vain käyttöoikeuden, johon suhtaudun lähtökohtaisesti niin kuin kaikkeen elämässä pitäisi: väliaikaista kaikki on vain.

Jos oikein hurmaannun kirjasta, ostan sen painettuna hyllyyni.

Sydäntäni riipaisee kun ajattelenkin tulevaisuutta, jossa ei olisi painettuja kirjoja. Miten kävisi ihanille, tunnelmallisille antikvariaateille? Mihin saisi kirjailijalta signeerauksen? Miten pääsisi pitelemään käsissään isoäidiltä perittyä Kiljusten herrasväki -kirjaa, nuuhkia sitä ja käännellä samoja sivuja, joihin edellinen sukupolvi on jättänyt sormenjälkensä? Iltaisin vierestä ei enää kuuluisi sivunvaihdon rapinaa.

Toisaalta on ihanaa, kun jokaista lukukokemusta ei tarvitse hankkia esineeksi kotiinsa (edes väliaikaisesti kirjastosta). Matkoille riittää kevyt lukulaite, josta löytyy luettavaa jokaiseen mielentilaan -- myös siihen, jota ei pakatessaan kotona osannut ennakoida. Englanninkielisissä teksteissä voi sanaa napauttamalla avata sanakirjan ja laajentaa sanavarastoaan. Fonttikokoa voi muuttaa silmille sopivaksi tai jopa tekstin puheeksi. Lukemisessa on mahdollista saavuttaa uudenlainen yksityisyys -- lukulaitteessa ei ole kansikuvaa, joka kertoisi koko maailmalle, jos luet vaikkapa dinosauruspornoa.

Joten minun käytössäni tulevat rinta rinnan kulkemaan sekä e-kirja että painettu kirja. Ne täydentävät toisiaan. Parhaimmassa tapauksessa ostan ensin e-kirjan ja sitten painetun kirjan. Maksan siis samasta elämyksestä kaksi kertaa. Laatu ratkaisee, ei formaatti.

Miten on, rakkaat lukijat? Kuluvatko e-kirjat käytössä? Mikä niiden suurin hyöty mielestäsi on? Entä haitta? Oletko huomannut eroa kiintymyssuhteessa e-kirjan ja painetun kirjan välillä?

Vanhan kirjan talvi 2014

Osallistuin eilen ja perjantaina jyväskyläläiseen Vanhan kirjan talvi -tapahtumaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin paikalla sekä Osuuskumman edustajana myyntipöydässä että kirjailijana ohjelmassa. Viikonloppu oli hauska ja täynnä yllätyksiä!

Kangaskassi. (c) J.S. Meresmaa

Tapahtumasta jäi todella positiivinen jälkimaku. Järjestelyt oli hoidettu hienosti ja kaikki rullasi tehokkaasti. Olympialaisista huolimatta väkeä oli paikalla tarpeeksi tunnelman luomiseksi. Ihmiset alkoivat herkästi jutulle ja olivat kiinnostuneita, vaikka valitettavan moni vanhemman polven ihminen kavahtaa kuullessaan sanat "fantasia" tai "scifi". Vaikuttaa siltä, että lukumaku on niitä mukavuusalueita, joista ei hevillä lähdetä laajentamaan kokemusta tai avartamaan ymmärrystä. Ihmisellä on kaipuu turvaan: iloisten yllätystenkin pitäisi tulla ilman riskin vaaraa.

Rohkeutta ja uskallusta kehiin!

Tapahtumajärjestäjien pöydällä oli tulppaaneita ja
vanhoja kortteja. (c) J.S. Meresmaa

Perjantaina hyppäsin kylmiltään raapaleohjelmaan paikkaamaan sairaustapausta. Esiintyminen sujui kuitenkin omalla painollaan Magdalena Hain kanssa, vaikka omien raapaleideni määrä jää vaivaiseen kahteen. (Löytyvät muuten täältä blogistani, Hammas ja Ääni.) Illalla ennen yöpymispaikkaan tallustamista piipahdin Vakiopaineessa kuuntelemassa runoilijoita. Vaikutuin erityisesti Suvi Vallista, jonka esikoisteos Ohijuoksija minulla onkin jo hyllyssä. Häneltä on tulossa tänä keväänä uusi teos, Elämä:kertoja.

Kirjailijatalo. Wivi Lönnin suunnittelema.
Wivi! <3 (c) J.S. Meresmaa

Yöpaikkanani toimi Kirjailijatalo. Olin saada kakkahalvauksen, kun aulassa selvisi, kenen suunnittelema talo on. Monet Tampereen kauneimmista taloista ovat Wivi Lönnin käsialaa, joten oli hieno yhteensattuma törmätä Lönniin Jyväskylässä. (Osuuskumman tulevassa Ruumiittomat-antologiassa on novellini Kielolinna, jonka syntyyn Lönnillä oli suurehko merkitys.)

Lauantaina ohjelma jatkui kirjastolla. Kahden kirjailijan yhteishaastattelu oli mielestäni erittäin toimiva konsepti: pääsimme peilaamaan teoksiamme Magdalena Hain kanssa ja luotaamaan hieman syvemmältä fantasian ja tieteisfantasian maailmoja. Keskustelimme muun muassa kirjasarjojemme synnystä, kustannusmaailman suhtautumisesta sarjojen kirjoittamiseen, kirjailijan nettipresenssistä, ihmissusista ja mifongeista, erilaisuudesta ja vähemmistöistä fantasiassa. Pääsimme myös avaamaan kirjojemme kansien taustoja. Tunti meni kuin siivillä!

Saisiko olla kummallista kirjallisuutta? (c) J.S. Meresmaa

Kirjailijalle ovat aina huippuja hetket, kun lukijat tulevat juttusille ja pyytävät signeerauksia. Ne kerta kaikkiaan ovat makoisa kirsikka kirjoituskakun päällä, joten kiitos teille, jotka olitte ja tulitte. Osuuskumma herätti kiinnostusta ja steampunkia myytiin tasaisesti. Illan viimeiseen paneeliinkin riitti kiinnostuneita kuulijoita: Saara Henriksson johti keskustelua, ja Irma Hirsjärvi, Magdalena Hai ja minä jaoimme ajatuksiamme. Käsittelimme vaihtoehtohistorian lajityyppiä, 1800-lukua, taustatutkimusta, steampunkin fantastisia elementtejä, historiallisten naisten tekemiä todellisia tempauksia ja tervaa -- nyt ainakin.

Vanhoja aarteita myyntipöydällä. (c) J.S. Meresmaa

Suuri kiitos tapahtuman järjestäneille tahoille, paikalla käyneille ja kuuntelemaan tulleille! Näillä kokemuksilla voi sanoa, että Jyväskylä on aika metka paikka. (Ja Mariassa saa maistuvaa pitsaa isolla ämmällä!)

Sensaatiomainen spektaakkeli! Ilmiömäinen ihme-esitys!

Hahhaa, johan kiinnostuit!

Tiedossa ei (valitettavasti) ole parrakkaita naisia tai itsensä solmuksi väänteleviä eksoottisia ihmenaisia, mutta lupaan teille ihmissusia ja fantastista sana-akrobatiaa. Ensi viikonloppuna Jyväskylässä vietetään Vanhan kirjan talvea. Siellä minä ja arvon kollega Magdalena Hai haastamme toisemme kertomaan maan mainioista kirjoistamme. Sanotaan, että oma kehu haisee, joten päädyimme takomaan toisiamme selkään. Se on hyväksyttyä ja oikein.

Ahdamme pienet kirjailijaegomme kaupunginkirjaston musiikkisaliin lauantaina 8.2. klo 12, ja toivomme, että jokunen kuulija mahtuu sinne myös. Tunkekaa, tunkekaa! Myöhemmin samaisena päivänä keskustelemme steampunkista, vaihtoehtohistoriasta sekä edellä mainittujen kirjoittamisesta paneelissa, jota vetää Osuuskumman tehotykki Saara Henriksson. Tuo älykäs ja henkeä ruokkiva keskustelu käydään klo 16 alkaen samaisessa musiikkisalissa.

Tämän mainoksen teille tarjosi Päivän Toinen Pannullinen Kahvia.

P.S. Kirjakarkelot alkavat jo perjantaina iltapäivällä. Osuuskumma esittelee Christine Thorelin johdolla raapaleita klo 17 kahvila Novellissa. Kirjojamme saa ostaa paikan päältä koko tapahtuman ajan!