Esine, elämys vai kumpaakin

Olen nyt muutaman vuoden viettänyt rinnakkaiseloa e-kirjojen ja painettujen kirjojen kanssa. Käynnissä tuntuu edelleen olevan kova debatti siitä, kuinka e-kirja tulee ja valloittaa markkinat painetulta kirjalta; kuinka e-kirja on tulevaisuuden formaatti ja päläpälä.

No, se tulevaisuus on nyt, sillä e-kirjat ovat täällä.

Hankintoja Vanhan kirjan talvesta. Runoja ja tietokirjoja.
(c) J.S. Meresmaa

E-kirjalla ja painetulla kirjalla on paljon eroja, joiden vuoksi uskon, että ne tulevat elämään rinnakkain pitkään. Isoin ero on se, että painettu kirja on esine, kun taas e-kirja on ensisijaisesti elämys.

Suhtaudun e-kirjaan hieman kuin elokuvissa käymiseen: maksan lipun hinnan ja nautin elämyksestä. En saa elokuvaa teatterista mukaani, mutta ei se ole tarpeenkaan. Ei minulla ole halua omistaa elokuvaa. Tästä johtuu myös se, etten ole kuluttajana valmis maksamaan e-kirjasta yhtä korkeaa hintaa kuin painetusta kirjasta. E-kirjalta puuttuu jälleenmyyntiarvo. Sitä ei voi myydä divariin tai lainata kaverille tai jättää perintönä sukulaiselle. Saan siihen vain käyttöoikeuden, johon suhtaudun lähtökohtaisesti niin kuin kaikkeen elämässä pitäisi: väliaikaista kaikki on vain.

Jos oikein hurmaannun kirjasta, ostan sen painettuna hyllyyni.

Sydäntäni riipaisee kun ajattelenkin tulevaisuutta, jossa ei olisi painettuja kirjoja. Miten kävisi ihanille, tunnelmallisille antikvariaateille? Mihin saisi kirjailijalta signeerauksen? Miten pääsisi pitelemään käsissään isoäidiltä perittyä Kiljusten herrasväki -kirjaa, nuuhkia sitä ja käännellä samoja sivuja, joihin edellinen sukupolvi on jättänyt sormenjälkensä? Iltaisin vierestä ei enää kuuluisi sivunvaihdon rapinaa.

Toisaalta on ihanaa, kun jokaista lukukokemusta ei tarvitse hankkia esineeksi kotiinsa (edes väliaikaisesti kirjastosta). Matkoille riittää kevyt lukulaite, josta löytyy luettavaa jokaiseen mielentilaan -- myös siihen, jota ei pakatessaan kotona osannut ennakoida. Englanninkielisissä teksteissä voi sanaa napauttamalla avata sanakirjan ja laajentaa sanavarastoaan. Fonttikokoa voi muuttaa silmille sopivaksi tai jopa tekstin puheeksi. Lukemisessa on mahdollista saavuttaa uudenlainen yksityisyys -- lukulaitteessa ei ole kansikuvaa, joka kertoisi koko maailmalle, jos luet vaikkapa dinosauruspornoa.

Joten minun käytössäni tulevat rinta rinnan kulkemaan sekä e-kirja että painettu kirja. Ne täydentävät toisiaan. Parhaimmassa tapauksessa ostan ensin e-kirjan ja sitten painetun kirjan. Maksan siis samasta elämyksestä kaksi kertaa. Laatu ratkaisee, ei formaatti.

Miten on, rakkaat lukijat? Kuluvatko e-kirjat käytössä? Mikä niiden suurin hyöty mielestäsi on? Entä haitta? Oletko huomannut eroa kiintymyssuhteessa e-kirjan ja painetun kirjan välillä?

Mitä lukemasi kirjat kertovat sinusta?

YA-luokittelukeskustelun jälkimainingeissa rannalle huuhtoutui kysymys siitä, millä tavoin lukemamme kirjat määrittelevät meitä.

Tuntuu olevan melko yleistä, että jotakin lukemaansa genreä saattaa häpeillä tai vähätellä, jos siitä pitäisi mainita julkisesti porukassa, joka ei koostu vain lähimmistä ystävistä. Tämä kertoo mielestäni siitä, että on olemassa kirjoja, joita on yleisesti hyväksyttyä lukea, ja kirjoja, jotka antavat mielestämme "vääränlaisen" kuvan siitä, keitä olemme.

Jos haluaa antaa itsestään sivistyneen ja järkevän ihmisen kuvan, kertoo lukevansa klassikkoja ja kotimaisia Finlandia-ehdokkaita. Elämäkerrat ovat myös luettavaa, jotka kuvastavat lukijansa halua oppia sekä maailman historiasta että merkittävistä ihmisistä. Ylipäätään tietyssä seurassa voi olla tarpeellista korostaa, että lukee vain kirjoja, jotka perustuvat tositapahtumiin, kertovat ihmisistä, jotka ovat oikeasti eläneet, tai ainakin kirjan tapahtumat sijoittuvat maihin ja kaupunkeihin, jotka ovat olemassa ja joiden faktat on kuvattu mahdollisimman oikein. Fiktio on kuitenkin aina fiktiota, faktojen oikeellisuudesta huolimatta. Monelta löytyy sisäsyntyinen tarve saada jotakin "hyötyä" lukemastaan -- kenties jotain kouriintuntuvaa, jolla perustella tällainen joutilas pahe.

Ani harvoin olen kuullut kenenkään kailottavan, että tykkää lukea eroottista kirjallisuutta, kioskien pehmopornoa tai vaikkapa juuri nyt Amerikassa hurjan suosittua homoeroottista romantiikkaa (m/m romance), jonka suosion kasvu saattaisi olla yhteydessä netissä kukoistavaan slash-fanifiktioon ja japanilaisten yaoi-mangoihin (puhumattakaan e-kirjojen lukulaitteiden tarjoamasta mahdollisuudesta hankkia lukemista edullisesti ja lukea niitä anonyymisti).

Jopa lasten kirjojen ja nuorten kirjojen lukemista olen kuullut aikuisten selittelevän. Vähintään täytyy voida sanoa tekevänsä kirjan aihepiiristä tutkimusta, ellei löydy omia tai serkun lapsia, joille niitä lukee tai antaa lahjaksi. Tietenkin jos kirja on hitti, selitykseksi riittää, että "pitäähän sitä tietää, mistä puhutaan". Tämä pätee mihin tahansa kirjaan, joka ei kuulu sivistyneen ja järkevän ihmisen lukemistoon.

Fantasiasta voi mainita huoletta lukeneensa Taru sormusten herrasta ja Harry Potterin, mutta hirveän paljon syvemmälle jos sukeltaa fantasiakirjailijoiden ja -teosten nimeämisessä, ei sivistyneisyyspisteitä ainakaan lisää kerry -- voi käydä jopa niin, että saldo menee miinukselle.

Scifiä lukevat vain insinöörinörtit, ne samat jotka pelaavat tietokonepelejä. Paitsi jos on kyse Rajaniemen teoksista: ne sentään on kirjoittanut suomalainen huippumatemaatikko -- ja vieläpä alun perin englanniksi!

Runoja lukeva ihminen on joko kirjallisuusromanttinen haaveilija tai tulisieluinen idealisti -- paitsi jos lukee Heli Laaksosta ja Tommy Tabermannia. Jälkimmäisessä tapauksessa tämä henkilö ei oikeita runoja lukevien mielestä tiedä runoista yhtään mitään. Valtavirta kuvittelee helposti, että runot ovat vaikeita ja niitä täytyy osata analysoida ja tulkita oikein, jotta olisi edes mieltä yrittää. En ole elämässäni yhtäkään runoanalyysia tehnyt, en edes osaisi, mutta saatan nauttia runosta, vaikka en sitä ymmärtäisikään niin kuin runoilija ehkä on tarkoittanut. Hyvin paljon on kiinni siitä miten runo istuu suuhun, miltä sanat maistuvat, mitä se herättää sisällä. Runous on viime vuosina tullut näkyvämmäksi ja  -- uskaltaisin väittää -- monimuotoisuudellaan kurottunut lähemmäs tavislukijaa. Runoudesta kouhkaamiselle on sijansa, sillä runous kiteyttää maailmasta olennaisuuksia. Lyhyen mitan luulisi sopivan nykyihmisen keskittymiskyvylle mainiosti: runo on pieni mutta syvä.

Mitä unohdin?

Ainakin esseet, nuo minulle melko tuntemattomat kirjoitukset. Tästä päättelen, että esseitä lukevat ovat sivistynyttäkin sivistyneempiä yliopiston käyneitä ja korkeakulttuuria arvostavia ihmisiä, joille populaarikirjallisuus maistuu tuhkalta. He tuhahtavat joko sisimmässään tai ääneen, jos joku luulee kirjasivistyksensä olevan mallillaan, kun se Finlandia-palkittu on tullut luettua. Esseitä lukevat arvostavat kirjallisuudessa ennen kaikkea uudistumista, haastavuutta ja kaavojen ja rajojen rikkomista. He haluavat, että kirja puree heitä takamukseen: he eivät halua, että se vähentää heidän stressitasoaan suostumalla silitettäväksi.

***

Mitä luulette, arvon lukijat: kertooko kirjahyllymme sisältö meistä totuudenmukaisesti? Piirtääkö lukuhistoriamme meistä oikeat käyrät? Onko kirjallisuuden lajityyppien arvottaminen subjektiivisin mieltymyksin ongelma, joka ei poistu? Kyllästyttääkö korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden vastakkainasettelu? Oletko kohdannut elitistejä tai elitismiä?

Entä löytyykö sinun kirjahyllystäsi tai lukulaitteestasi kirjallisuutta, josta et ole tohtinut kenellekään mainita?

P.S. Varmistukseksi vielä tähän loppuun: tämä on kirjoitettu huumorinhäive silmäkulmassa. En luota vielä tarpeeksi kirjalliseen ulosantiini, jotta saisin tämän tunnelman varmasti välitetyksi lukijalle asti. Hymiöihin tai vinkiöihin en alennu, olen sillä tavalla elitisti.