Mitäpä tänne kuuluu? Töitä, töitä. Hämäränsäteiden käsikirjoitus on toistaiseksi poissa käsistäni, ja katse on kiinnittynyt trilogian päätösosaan. Muutama novelli on myös työn alla, yksi editointivaiheessa, yksi raakakirjoitusvaiheessa ja yksi hautomossa.
Hassu juttu, mutta minusta on miltei vuoden tuntunut siltä, että toistan blogissa itseäni. Mitä muuta olisi sanottavana kuin että kirjoitan -- joko sormet rapisevat näppäimistöllä tai tarina on muhitusvaiheessa. Kirjailijan työ on tavallaan kauhean toisteista, ulkopuolelta katsottuna ehkä tylsääkin. Vaikka jokainen tarina on omanlaisensa prosessi, noudattavat ne kuitenkin samantapaisia valmistumiskaavoja. Ideointi, mahdollinen suunnittelu, raakaversio nousuineen ja laskuineen, yleinen hype ja masis, palautekierros ja kommentit, editointi, editointi, editointi. Ja sitten, jos kaikki menee putkeen, tarina näkee päivänvalon.
Koska olen minä, en halua tehdä vain yhtä asiaa viikkotolkulla tai kuukausitolkulla. Joskus on pakko, mutta silloin kun ei ole, pidän huolta moniajosta. Vähän yllättävänä sivuprojektina on tiukasti pysynyt raapalekokoelma, johon välillä ei ole riittänyt aikaa ja välillä taas on loppunut usko, että saisin kasaan julkaistavaksi kelpaavan kokonaisuuden. Prosessissa on meneillään nyt hypevaihe, sillä lepuutettuani käsistä ja kirjoitettuani pari loistavaa raapaletta minusta on alkanut tuntua, että ehkä sittenkin siitä on tulossa jotain. Pientä mutta itselle tärkeää.
Kansainväliset kuviot teettävät myös kirjoittamisen rinnalla lisäduunia, mutta eipä se haittaa. Viime viikolla kävi sellainen ihme, että yksi englanninkielinen tarinani hyväksyttiin julkaisuun. Kylläpä tulin onnelliseksi! Viime vuoden loppu oli sellaista hylsysadetta, että sateenvarjo meni mäsäksi, mutta tämä vuosi on alkanut paremmin. Se editointivaiheessa oleva novellikin on saanut toimittajilta hyväksynnän.
***
Mifongin lunastama on ollut lukijoiden käsissä nelisen kuukautta. Palaute on ollut kautta linjan positiivista, vaikka toistaiseksi lähinnä vakilukijoilta saatua. (Mikä on nykypäivän kirjapaljouden keskellä toki ymmärrettävää. Mammuttipitkä kotimainen fantasiasarja ei ole kovinkaan monen lukulistan kärjessä.) Useampikin lukija on pitänyt viimeistä osaa koko sarjan parhaana. Mitään muuta sen en soisikaan olevan: Voisiko olla hirveämpää kuin kirjoittaa kymmenen vuotta eeppistä fantasiasarjaa ja mokata viimeisen osan kohdalla? Ja samaan hengenvetoon: Sori, että joudutte kahlaamaan 2500 sivua läpi ennen sitä parasta. Minusta todella tuntuu, että laitoin siihen kaikkeni.
Aika näyttää, jääkö Mifonki-sarjan loppuosien näkyvyys muutamaan blogipostaukseen ja tähtiarvioon. Katoaako se uusien sarjojen alle unohdettuna jättiläisenä, niin kuin mifongit itsekin sarjan alussa olivat.
Sen kuitenkin tiedän, että uinuvan voi aina herättää, syntymätöntä ei milloinkaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijan työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijan työ. Näytä kaikki tekstit
29.1.2018
29.11.2017
Erilainen työpäivä
Tänään minulla oli hieman erilainen kirjailijan työpäivä.
Vierailin Tampereen yliopistolla monialaisen "Kaupunki kertomuksena" -kurssin päätöksen kunniaksi. Opiskelijat olivat lukeneet Naakkamestarin ja tehneet siitä analyyseja erilaisista näkökulmista, esimerkiksi paikasta ja Tampereen tunnistettavuudesta tai vaikkapa vähemmistön ja syrjinnän kautta. Kävimme läpi analyyseja, vastailin kysymyksiin, kerroin mistä idea lähti ja kuinka tarina syntyi. Keskustelu oli hyvin vilkasta ja monipuolista.
Tällaiset kohtaamiset ovat kirjailijan työn yksi parhaimpia puolia: kun todella pääsee näkemään ja kuulemaan laajasti lukijoiden tulkintoja ja luonnehdintoja kirjasta. Naakkamestari tuntuu olevan tähän erityisen hedelmällinen. Yhä edelleen hämmästyn välillä itsekin, kuinka monta tasoa siitä on löydettävissä. Vaikka keskustelua riitti useiksi tunneiksi, kotimatkalla mieleeni tuli vielä monta osa-aluetta, jota emme käsitelleet ollenkaan. Naakkamestari on pienoisromaani -- miten sinne voi mahtua tämä kaikki?
Oli huikeaa kuunnella eri opiskelijaryhmien analyyseja samoistakin näkökulmista, sillä kävi ilmi, että tulkinnat saattoivat erota. Hyrisin tyytyväisenä, sillä juuri tätä minä monessa haen: asiat eivät ole yksinkertaisia ja mustavalkoisia, totuus (tai sen tulkinta) riippuu katsojasta. Naakkamestarin vaihtoehtohistoriasta ja steampunk-elementeistä oli pidetty kovin. Ennin tarina oli kouraissut todella.
Ilokseni sain kertoa heille, että jatkoa on tulossa!
Tässä pieni aihelista siitä, mistä kaikesta juttelimme:
- naakat ja parviäly
- ihmisen ja eläimen erot
- iso data, tiedonkeruu
- tekoäly
- huutolaisuus, lapsityövoima
- (koulu)kiusaaminen
- (tehdas)työläisten osa
- vähemmistöt (uskonto, etnisyys, vamma)
- teknologia (väline vs. itseisarvo)
- propaganda
- vakoileminen (pyhittääkö tarkoitus keinot? Voiko väitettyyn hyväntahtoisuuteen uskoa?)
- Tampereen historia ja maantieteelliset piirteet
- Otava, Pohjantähti
- suomalainen mytologia
- luonnonuskonnot, shamanismi, sieluoppi
- valtahierarkiat, niiden vaikutus yksilötasolla, pienissä yhteisöissä ja suuremmissa
- rajat ja niiden hämärtäminen/hämärtyminen
- perheen, heimon ja yhteenkuuluvuuden merkitys ihmiselle (etenkin lapselle)
- historiallisten sanomalehtiartikkelien olemassaolon syyt rakenteen kannalta
- kertojan valinta ja sen merkittävyys
- steampunk genrenä
- intertekstuaaliset viittaukset (esim. balladimaisuus vrt. Suden morsian)
***
Tämä oli hyvä päivä. Olo on kiitollinen ja innostunut. Tuntuu, että sillä on merkitystä, että kirjoitan.
Vierailin Tampereen yliopistolla monialaisen "Kaupunki kertomuksena" -kurssin päätöksen kunniaksi. Opiskelijat olivat lukeneet Naakkamestarin ja tehneet siitä analyyseja erilaisista näkökulmista, esimerkiksi paikasta ja Tampereen tunnistettavuudesta tai vaikkapa vähemmistön ja syrjinnän kautta. Kävimme läpi analyyseja, vastailin kysymyksiin, kerroin mistä idea lähti ja kuinka tarina syntyi. Keskustelu oli hyvin vilkasta ja monipuolista.
Tällaiset kohtaamiset ovat kirjailijan työn yksi parhaimpia puolia: kun todella pääsee näkemään ja kuulemaan laajasti lukijoiden tulkintoja ja luonnehdintoja kirjasta. Naakkamestari tuntuu olevan tähän erityisen hedelmällinen. Yhä edelleen hämmästyn välillä itsekin, kuinka monta tasoa siitä on löydettävissä. Vaikka keskustelua riitti useiksi tunneiksi, kotimatkalla mieleeni tuli vielä monta osa-aluetta, jota emme käsitelleet ollenkaan. Naakkamestari on pienoisromaani -- miten sinne voi mahtua tämä kaikki?
Oli huikeaa kuunnella eri opiskelijaryhmien analyyseja samoistakin näkökulmista, sillä kävi ilmi, että tulkinnat saattoivat erota. Hyrisin tyytyväisenä, sillä juuri tätä minä monessa haen: asiat eivät ole yksinkertaisia ja mustavalkoisia, totuus (tai sen tulkinta) riippuu katsojasta. Naakkamestarin vaihtoehtohistoriasta ja steampunk-elementeistä oli pidetty kovin. Ennin tarina oli kouraissut todella.
Ilokseni sain kertoa heille, että jatkoa on tulossa!
Tässä pieni aihelista siitä, mistä kaikesta juttelimme:
- naakat ja parviäly
- ihmisen ja eläimen erot
- iso data, tiedonkeruu
- tekoäly
- huutolaisuus, lapsityövoima
- (koulu)kiusaaminen
- (tehdas)työläisten osa
- vähemmistöt (uskonto, etnisyys, vamma)
- teknologia (väline vs. itseisarvo)
- propaganda
- vakoileminen (pyhittääkö tarkoitus keinot? Voiko väitettyyn hyväntahtoisuuteen uskoa?)
- Tampereen historia ja maantieteelliset piirteet
- Otava, Pohjantähti
- suomalainen mytologia
- luonnonuskonnot, shamanismi, sieluoppi
- valtahierarkiat, niiden vaikutus yksilötasolla, pienissä yhteisöissä ja suuremmissa
- rajat ja niiden hämärtäminen/hämärtyminen
- perheen, heimon ja yhteenkuuluvuuden merkitys ihmiselle (etenkin lapselle)
- historiallisten sanomalehtiartikkelien olemassaolon syyt rakenteen kannalta
- kertojan valinta ja sen merkittävyys
- steampunk genrenä
- intertekstuaaliset viittaukset (esim. balladimaisuus vrt. Suden morsian)
***
Tämä oli hyvä päivä. Olo on kiitollinen ja innostunut. Tuntuu, että sillä on merkitystä, että kirjoitan.
15.9.2017
Alussa
Miten tämän sanoisin? Fiilis on hyvä. Se on sillä tavalla hyvä, kun muutaman tiukan nousun ja kivikkois-juurakkoisen polun jälkeen tulee pitkään tasamaata ja kauniita maisemia. Uudet maisemat siintävät edessä. Energiaa riittää taas seikkailujen kohtaamiseen. Mifongeille olen heittänyt haikeat jäähyväiset, keho on saanut toipua intensiivisestä jaksosta ja mieli pursuaa ideoita.
Kaivo on täyttynyt.
Minun pitäisi siivota. Ei prokrastinaation vuoksi, vaan koska kämppä on ihan sekaisin. Tänä vuonna voimia ei ole riittänyt mihinkään muuhun kuin kirjoitushommiin - siis sen lisäksi, että on pyörittänyt omaa osuuttaan perusarjesta, kuten tiskihommia, pyykkejä ja ruokapuolta. That's it. Ja marsuja sitten kesän alusta. Mutta marsuset antavat enemmän kuin ottavat. Stressitasoni on tippunut kuin lehmän häntä poikien tultua taloon.
Niin, marsut. Älkää antako minun aloittaa marsuista.
Siivoaminen alkaa kirjanpidosta. Kerään kuitit, kirjaan tulot ja menot kesän jäljiltä. Erottelen tärkeät paperit ei-tärkeistä. Kokoan ja hyllytän kirjat, joita on tullut ostettua sieltä täältä. Ehkä viimein saan sekaisin jääneet hyllyt kuntoon. Käyn läpi muistikirjat, niitä on paljon. Poimin sieltä tärkeät ideat ja oivallukset tietokoneelle. Onhan niin, että juuri ideat (sanat, lauseet, virkkeet, konseptit, havainnot) ovat kirjailijan parasta pääomaa. Ne kannattaa pitää järjestyksessä. Olen oppinut sen nyt kantapään kautta.
Koneellani on kansioita, joilla on alakansioita joilla on alakansioita. Tähän tyyliin: Fiktio --> 1) Novellit, 2) Pienoisromaanit, 3) Romaanit, 4) Ideat. Sitten otetaan esimerkiksi kansio 2, Pienoisromaanit, joilla on alakansioina a) Keskilinnan ritarit -trilogia, b) Ursiini-trilogia, c) Ähää, enpäs paljasta!
Ideat-kansioon kerään muistikirjoista sellaiset ideat, jotka ovat kestäneet aikaa. Eli toisin sanoen niitä lukemalla muistan mitä olin hakenut ja mikä ideassa sykähdytti. Säästän tänne vain ideat, joihin minulla on säilynyt side. Esimerkiksi muistikirjaan jäi irtonainen lause "Robotti joka kutoo". Muistan hämärästi, että se tuntui kirjoitushetkellä merkitykselliseltä ja siihen liittyi jokin muu pointti, mutta enää en tavoita mikä. Jääköön siis laittamatta Pääoma-arkistoon.
Koneella on myös kansio, mihin kerään kaikki apurahahakemukset, niin haetut, hylätyt kuin saadut. Omissa kansioissaan, tietysti. Siellä on myös CV, jonka pidän ajantasalla, erillinen julkaisuluettelo, johon kerään KAIKEN julkaistun, niin fiktion kuin faktan. Hyödyllistä on myös pitää listaa myönnetyistä apurahoista, niitä kun kysytään monissa hauissa.
Yksi asia, mikä minut on kirjailijan työssä yllättänyt, on tämä toimistotyön määrä. Siihen voi miltei huoletta varata 2-3 päivää kuukaudesta, riippuen vähän kuinka paljon tekee keikkaa, joista kertyy äkkiä laskutus- ja kirjanpitosilppua. Jos toimistotyöhön lasketaan sähköpostiviestittely, se on sitten yksi työpäivä per viikko. Kyllä vain.
***
Syy miksi siivotuttaa vimmaisesti, on luettavissa otsikosta. Alussa. Olen uuden työn alussa. Naakkamestari saa jatkoa. Ursiini-trilogia etenee. Käynnissä taustalla on koko ajan tarinan prosessointi ja taustatutkimus kirjoja ja artikkeleita lukemalla. En kuitenkaan kirjoita vielä, en. Teen muistiinpanoja, myhäilen mielessäni. Vasta kun kirjanpito on kohdillaan, kirjat suorassa hyllyissään ja työpöytä raivattu, heittäydyn tarinaan joka sisälläni aukeaa. Koska kaaokseksi se taas menee.
Mutta siitä kaaoksesta syntyy jotain uutta. Syntyy Hämäränsäteet.
Kaivo on täyttynyt.
Minun pitäisi siivota. Ei prokrastinaation vuoksi, vaan koska kämppä on ihan sekaisin. Tänä vuonna voimia ei ole riittänyt mihinkään muuhun kuin kirjoitushommiin - siis sen lisäksi, että on pyörittänyt omaa osuuttaan perusarjesta, kuten tiskihommia, pyykkejä ja ruokapuolta. That's it. Ja marsuja sitten kesän alusta. Mutta marsuset antavat enemmän kuin ottavat. Stressitasoni on tippunut kuin lehmän häntä poikien tultua taloon.
Niin, marsut. Älkää antako minun aloittaa marsuista.
Siivoaminen alkaa kirjanpidosta. Kerään kuitit, kirjaan tulot ja menot kesän jäljiltä. Erottelen tärkeät paperit ei-tärkeistä. Kokoan ja hyllytän kirjat, joita on tullut ostettua sieltä täältä. Ehkä viimein saan sekaisin jääneet hyllyt kuntoon. Käyn läpi muistikirjat, niitä on paljon. Poimin sieltä tärkeät ideat ja oivallukset tietokoneelle. Onhan niin, että juuri ideat (sanat, lauseet, virkkeet, konseptit, havainnot) ovat kirjailijan parasta pääomaa. Ne kannattaa pitää järjestyksessä. Olen oppinut sen nyt kantapään kautta.
Koneellani on kansioita, joilla on alakansioita joilla on alakansioita. Tähän tyyliin: Fiktio --> 1) Novellit, 2) Pienoisromaanit, 3) Romaanit, 4) Ideat. Sitten otetaan esimerkiksi kansio 2, Pienoisromaanit, joilla on alakansioina a) Keskilinnan ritarit -trilogia, b) Ursiini-trilogia, c) Ähää, enpäs paljasta!
Ideat-kansioon kerään muistikirjoista sellaiset ideat, jotka ovat kestäneet aikaa. Eli toisin sanoen niitä lukemalla muistan mitä olin hakenut ja mikä ideassa sykähdytti. Säästän tänne vain ideat, joihin minulla on säilynyt side. Esimerkiksi muistikirjaan jäi irtonainen lause "Robotti joka kutoo". Muistan hämärästi, että se tuntui kirjoitushetkellä merkitykselliseltä ja siihen liittyi jokin muu pointti, mutta enää en tavoita mikä. Jääköön siis laittamatta Pääoma-arkistoon.
Koneella on myös kansio, mihin kerään kaikki apurahahakemukset, niin haetut, hylätyt kuin saadut. Omissa kansioissaan, tietysti. Siellä on myös CV, jonka pidän ajantasalla, erillinen julkaisuluettelo, johon kerään KAIKEN julkaistun, niin fiktion kuin faktan. Hyödyllistä on myös pitää listaa myönnetyistä apurahoista, niitä kun kysytään monissa hauissa.
Yksi asia, mikä minut on kirjailijan työssä yllättänyt, on tämä toimistotyön määrä. Siihen voi miltei huoletta varata 2-3 päivää kuukaudesta, riippuen vähän kuinka paljon tekee keikkaa, joista kertyy äkkiä laskutus- ja kirjanpitosilppua. Jos toimistotyöhön lasketaan sähköpostiviestittely, se on sitten yksi työpäivä per viikko. Kyllä vain.
***
Syy miksi siivotuttaa vimmaisesti, on luettavissa otsikosta. Alussa. Olen uuden työn alussa. Naakkamestari saa jatkoa. Ursiini-trilogia etenee. Käynnissä taustalla on koko ajan tarinan prosessointi ja taustatutkimus kirjoja ja artikkeleita lukemalla. En kuitenkaan kirjoita vielä, en. Teen muistiinpanoja, myhäilen mielessäni. Vasta kun kirjanpito on kohdillaan, kirjat suorassa hyllyissään ja työpöytä raivattu, heittäydyn tarinaan joka sisälläni aukeaa. Koska kaaokseksi se taas menee.
Mutta siitä kaaoksesta syntyy jotain uutta. Syntyy Hämäränsäteet.
30.1.2017
Kirjoittamista Seulasten alla
Viimeiset kaksi viikkoa on kulunut tiiviisti tekstin ja tarinan äärellä. Ajatus irtiotosta retriitin muodossa on osoittautunut erinomaiseksi. Netin ja puhelimien olemassa olosta huolimatta välimatka rauhoittaa kummasti kaaoksen ja hälinän, joka kotinurkissa vaanii.
Aurinko on painumassa juuri mailleen. Kaukainen lentokone jakaa kultaisella viivalla taivasta kahtia. Valon läsnäolo, lämpö, erilainen ympäristö äänineen ja tuoksuineen on ollut kirjoittajaminälleni kuin olisi lähteelle päässyt.
Eilen seisoin pimeän meren äärellä. Aallot huokailivat jaloissani. Kärsivällinen katse sytytti lisää tuikkeita ylös tähtitaivaalle. Seulaset, ne kutsuivat minua.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Aurinko on painumassa juuri mailleen. Kaukainen lentokone jakaa kultaisella viivalla taivasta kahtia. Valon läsnäolo, lämpö, erilainen ympäristö äänineen ja tuoksuineen on ollut kirjoittajaminälleni kuin olisi lähteelle päässyt.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
22.10.2016
Punnittu ja oma
En tiedä teistä, mutta minä olen toisinaan törmännyt kirja-arvioihin, joissa kerrotaan, mitä ja miten kirjailijan olisi pitänyt kyseinen tarina kirjoittaa sen sijaan, että oltaisiin punnittu sitä, mitä on kirjoitettu ja miten.
Varjon arviointia, ikään kuin. Ohipuhumista.
Pahimmassa tapauksessa saatetaan jopa pistää aikeita ja vaikutteita kirjailijan kontolle, vaikka ne kuuluisivat ennemmin arvioijalle. Auttamatta mennään metsään sanomalla asioita kuten "kirjailija on selvästi yrittänyt asiaa X" tai "kirjailija on lukenut danbrowninsa". Ulkopuolinen ei nimittäin voi tietää. Hän tekee tulkintaa kirjasta, ei sen kirjoittajasta. Aika usein käy niin, että kun kirjailijalta sitten kysytään, hän ei olekaan lukenut Dan Brownia. Arvelut kirjailijan motiiveista kertovat enemmän arvioijasta itsestään kuin kirjailijasta.
Olen itse yrittänyt tiedostaa tämän lukijana ja palautteenantajana. Jos minulle tulee tarinasta mieleen Dan Brown, muotoilen ajatuksen niin että se kuvastaa minun tulkintaani tekstistä, ei kirjailijan aietta.
Kun kirja on lukijan käsissä, sille on syynsä miksi se on juuri sellainen kuin se on.
***
Tarinan voi kertoa onnistuneesti monella tavalla.
Jos yksi synopsis annetaan viidelle kirjailijalle, saadaan viisi toisistaan eroavaa tarinaa. Kaikki toimivia. Mutta yksi on preesensissä, toinen imperfektissä. Yksi kerrotaan koiran näkökulmasta, toinen kaikkitietävällä kertojalla. Yhdessä painottuu surun teema, toisessa anteeksiannon. Ja niin edelleen. Jokaisessa tarinassa on eri sävy, eri ääni -- kirjailijan oma ääni. Silti kaikki on jäljitettävissä samaan synopsikseen.
Miksi mietin tätä?
Parhaillaan työn alla on yksi tarina, jolle näen monta mahdollista kerrontatapaa. Jos siirrän palikkaa vasemmalle, painottuu vasen puoli. Jos nostan palikan kokonaan pois, näkökulma katoaa kokonaan, mutta muut palikat saavat enemmän tilaa.
Olen siis vaiheessa, jossa seikkaileva, intuitiivinen kirjoittajaminä on saanut työnsä päätökseen (raakaversio) ja tiedostava, punnitseva kirjoittajaminä on aloittanut sarkansa. Siirrän, kokeilen, terävöitän, luetutan ateljeekriitikoilla, kuuntelen palautetta. Näen lukuisia vaihtoehtoja, ja jokaisen niistä saisi toimimaan, mutta ratkaistavana on, mikä niistä on eniten minua. Mikä tavoista kertoo tarinan niin kuin juuri minä koen tärkeäksi? Miten perustelen ratkaisuni?
Meni syteen tai saveen, kirjailija seisoo oman työnsä takana. Ratkaisu on tehtävä, sen on oltava punnittu ja tietoinen, vaikka joskus toki intuition ohjaama.
Nimittäin lukijoille sama tarina voi olla yhtä lailla yhden kuin viiden tähden lukukokemus, mutta jos se on juuri sellainen miksi kirjailija sen tarkoitti, se on juuri oikeanlainen.
Varjon arviointia, ikään kuin. Ohipuhumista.
Pahimmassa tapauksessa saatetaan jopa pistää aikeita ja vaikutteita kirjailijan kontolle, vaikka ne kuuluisivat ennemmin arvioijalle. Auttamatta mennään metsään sanomalla asioita kuten "kirjailija on selvästi yrittänyt asiaa X" tai "kirjailija on lukenut danbrowninsa". Ulkopuolinen ei nimittäin voi tietää. Hän tekee tulkintaa kirjasta, ei sen kirjoittajasta. Aika usein käy niin, että kun kirjailijalta sitten kysytään, hän ei olekaan lukenut Dan Brownia. Arvelut kirjailijan motiiveista kertovat enemmän arvioijasta itsestään kuin kirjailijasta.
Olen itse yrittänyt tiedostaa tämän lukijana ja palautteenantajana. Jos minulle tulee tarinasta mieleen Dan Brown, muotoilen ajatuksen niin että se kuvastaa minun tulkintaani tekstistä, ei kirjailijan aietta.
Kun kirja on lukijan käsissä, sille on syynsä miksi se on juuri sellainen kuin se on.
***
Tarinan voi kertoa onnistuneesti monella tavalla.
Jos yksi synopsis annetaan viidelle kirjailijalle, saadaan viisi toisistaan eroavaa tarinaa. Kaikki toimivia. Mutta yksi on preesensissä, toinen imperfektissä. Yksi kerrotaan koiran näkökulmasta, toinen kaikkitietävällä kertojalla. Yhdessä painottuu surun teema, toisessa anteeksiannon. Ja niin edelleen. Jokaisessa tarinassa on eri sävy, eri ääni -- kirjailijan oma ääni. Silti kaikki on jäljitettävissä samaan synopsikseen.
Miksi mietin tätä?
Parhaillaan työn alla on yksi tarina, jolle näen monta mahdollista kerrontatapaa. Jos siirrän palikkaa vasemmalle, painottuu vasen puoli. Jos nostan palikan kokonaan pois, näkökulma katoaa kokonaan, mutta muut palikat saavat enemmän tilaa.
Olen siis vaiheessa, jossa seikkaileva, intuitiivinen kirjoittajaminä on saanut työnsä päätökseen (raakaversio) ja tiedostava, punnitseva kirjoittajaminä on aloittanut sarkansa. Siirrän, kokeilen, terävöitän, luetutan ateljeekriitikoilla, kuuntelen palautetta. Näen lukuisia vaihtoehtoja, ja jokaisen niistä saisi toimimaan, mutta ratkaistavana on, mikä niistä on eniten minua. Mikä tavoista kertoo tarinan niin kuin juuri minä koen tärkeäksi? Miten perustelen ratkaisuni?
Meni syteen tai saveen, kirjailija seisoo oman työnsä takana. Ratkaisu on tehtävä, sen on oltava punnittu ja tietoinen, vaikka joskus toki intuition ohjaama.
Nimittäin lukijoille sama tarina voi olla yhtä lailla yhden kuin viiden tähden lukukokemus, mutta jos se on juuri sellainen miksi kirjailija sen tarkoitti, se on juuri oikeanlainen.
31.7.2016
Ken tunnetta torjuu, se totuutta kaihtaa
Tunne.
Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.
Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.
Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.
Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?
***
Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.
Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.
Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.
Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.
Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.
Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.
Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)
Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.
Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.
Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.
Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.
Yksin ei kannata jäädä.
Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.
Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.
Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.
Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?
***
Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.
Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.
Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.
Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.
Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.
Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.
Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)
Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.
Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.
Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.
Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.
Yksin ei kannata jäädä.
12.6.2016
Muutoksia
Juuri nyt syön ohrapuuroa kauhalla suoraan kattilasta, oikoluen novellia ja totean, että ulkona on kaunis päivä.
Kaunis päivä on sisälläkin, sillä eilen luin keskiyöhön sattumalöytöä divarista, (Colin Greenlandin Harmin tiellä -romaania, jonka kansi houkutteli) ja aamulla heräsin näkyyn, joka johti romaanisynopsiksen kirjoittamiseen.
Romaanisynopsiksen.
Ja juuri kun luulin, että en romaanisynopsiksia harrasta. Näköjään tähän ei voi vaikuttaa. Muusat tekevät mitä muusat tekevät. Niin on olo taas kuin riivatulla. Milloin ehdin kirjoittaa kaiken? Haluan kirjoittaa kaiken. Haluan myös selvitä hengissä, koska pian olen rana rupta. Halkean.
***
Tämä vuosi on ollut syvenevän ymmärryksen vuosi. Paperilla minusta tuli kirjailija 2012, mutta sisäinen muutos on tapahtunut paljon hitaammin. Työläisen mentaliteettiin kasvaneen ei olekaan ihan yksinkertaista vastata kirjailijan kutsumukseen. Ymmärtää olevansa taiteilija. Antaa itselleen lupa luoda ja asettua tarinankertojan nahkoihin ilman, että niitä täytyisi välillä riisua pois. Hyväksyä epävarmuus kaikessa, niin omassa osaamisessa kuin toimeentulossa. Minun työni on tärkeää. Se täytyy uskaltaa sanoa ääneen. On tärkeää kertoa tarinoita.
Juuri mikään tässä ammatissa ei kuitenkaan ole helppoa. Voi olla helppoa ajatella, että nyt se seuraa unelmaansa, mutta kirjailijuus on ollut unelma minulle vain pienen hetken, jos ajattelee kaikkia vuosia, joita olen elänyt. Kirjailijuus on kutsumus ja ammatti, ja siitä on muodostunut minulle tapa elää. Elän ja hengitän tarinoita. Toivon, että ne elättäisivät minut, sillä kuulen oven sulkeutuvan takanani.
Tämän kesän jälkeen tulevaisuudessa ei ole muuta varmaa kuin se, että kirjoitan.
***
On myös kauniiden sanojen päivä. Iloinen uutinen sähköpostissa. Naakkamestarin lukenut kollega, joka kiittää siitä, että kirjoitin Ennin tarinan.
Epäröinyt askel vetreytyy jälleen. Uupunut selkä suoristuu.
Minun työni on tärkeää.
Kaunis päivä on sisälläkin, sillä eilen luin keskiyöhön sattumalöytöä divarista, (Colin Greenlandin Harmin tiellä -romaania, jonka kansi houkutteli) ja aamulla heräsin näkyyn, joka johti romaanisynopsiksen kirjoittamiseen.
Romaanisynopsiksen.
Ja juuri kun luulin, että en romaanisynopsiksia harrasta. Näköjään tähän ei voi vaikuttaa. Muusat tekevät mitä muusat tekevät. Niin on olo taas kuin riivatulla. Milloin ehdin kirjoittaa kaiken? Haluan kirjoittaa kaiken. Haluan myös selvitä hengissä, koska pian olen rana rupta. Halkean.
***
Tämä vuosi on ollut syvenevän ymmärryksen vuosi. Paperilla minusta tuli kirjailija 2012, mutta sisäinen muutos on tapahtunut paljon hitaammin. Työläisen mentaliteettiin kasvaneen ei olekaan ihan yksinkertaista vastata kirjailijan kutsumukseen. Ymmärtää olevansa taiteilija. Antaa itselleen lupa luoda ja asettua tarinankertojan nahkoihin ilman, että niitä täytyisi välillä riisua pois. Hyväksyä epävarmuus kaikessa, niin omassa osaamisessa kuin toimeentulossa. Minun työni on tärkeää. Se täytyy uskaltaa sanoa ääneen. On tärkeää kertoa tarinoita.
Juuri mikään tässä ammatissa ei kuitenkaan ole helppoa. Voi olla helppoa ajatella, että nyt se seuraa unelmaansa, mutta kirjailijuus on ollut unelma minulle vain pienen hetken, jos ajattelee kaikkia vuosia, joita olen elänyt. Kirjailijuus on kutsumus ja ammatti, ja siitä on muodostunut minulle tapa elää. Elän ja hengitän tarinoita. Toivon, että ne elättäisivät minut, sillä kuulen oven sulkeutuvan takanani.
Tämän kesän jälkeen tulevaisuudessa ei ole muuta varmaa kuin se, että kirjoitan.
***
On myös kauniiden sanojen päivä. Iloinen uutinen sähköpostissa. Naakkamestarin lukenut kollega, joka kiittää siitä, että kirjoitin Ennin tarinan.
Epäröinyt askel vetreytyy jälleen. Uupunut selkä suoristuu.
Minun työni on tärkeää.
16.5.2016
Sarana narahtaa
On ollut novellille tilaus. On ollut aihe ja konflikti. On ollut idea.
Ilman kertojan ääntä ei tarina kuitenkaan lähde. Lähtötelineissään nykii. Lähtötelineissä -- vai sittenkin ansaraudoissa, henkitoreissaan, jo menetettynä?
Viikkoja olen tässä odotellut. Aloittanut tekstitiedoston kahteenkin kertaan, yrittänyt houkutella sanoja tulemaan. Ei tule. Ei lähde. Voin kirjoittaa, mutta merkkijonot eivät herää eloon. Jossain muusa puistelee päätään, murhe silmissään, tsotsot huulillaan. Ei näin.
Mikä avuksi?
Aika. Aikapa hyvinkin, sanoo kokemus ja järki. Sitä tässä on vietetty satunnaisia taustatutkimuskirjoja lueskellen. Vaan kun aika kuluu, se käy vähiin. Saapuu jokaisen kirjoittajan tuntema raja. Kuolonraja. Määräpäivä. Deadline.
Mieleen hiipii pelko: Eikö tästä tarinasta ole eläväksi?
***
Eräänä iltana sitä painaa päänsä tyynyyn. Painaa tyynyyn niin kuin edeltävän viikon jokaisena iltana. Jokin on toisin. Muusa raottaa porttia, sarana kirskahtaa. Ja yhtäkkiä kuulen kertojan äänen. Silmäni ovat kiinni, väsyttää -- tästä ei ennen aamua nousta -- mutta pääkopassa kaikuu. Sanoja sanojen perään, lauseita, virkkeitä. Ensin haparoiden, sitten vahvemmin. Sydän läikähtää keveänä.
Sinäkö se olet, se kertoja, joka tämän tarinan puhaltaa henkiin?
Sinä se olet, tunnistan sinut nyt.
Kyllä sinua on odotettukin. Tervetuloa.
Ilman kertojan ääntä ei tarina kuitenkaan lähde. Lähtötelineissään nykii. Lähtötelineissä -- vai sittenkin ansaraudoissa, henkitoreissaan, jo menetettynä?
Viikkoja olen tässä odotellut. Aloittanut tekstitiedoston kahteenkin kertaan, yrittänyt houkutella sanoja tulemaan. Ei tule. Ei lähde. Voin kirjoittaa, mutta merkkijonot eivät herää eloon. Jossain muusa puistelee päätään, murhe silmissään, tsotsot huulillaan. Ei näin.
Mikä avuksi?
Aika. Aikapa hyvinkin, sanoo kokemus ja järki. Sitä tässä on vietetty satunnaisia taustatutkimuskirjoja lueskellen. Vaan kun aika kuluu, se käy vähiin. Saapuu jokaisen kirjoittajan tuntema raja. Kuolonraja. Määräpäivä. Deadline.
Mieleen hiipii pelko: Eikö tästä tarinasta ole eläväksi?
***
Eräänä iltana sitä painaa päänsä tyynyyn. Painaa tyynyyn niin kuin edeltävän viikon jokaisena iltana. Jokin on toisin. Muusa raottaa porttia, sarana kirskahtaa. Ja yhtäkkiä kuulen kertojan äänen. Silmäni ovat kiinni, väsyttää -- tästä ei ennen aamua nousta -- mutta pääkopassa kaikuu. Sanoja sanojen perään, lauseita, virkkeitä. Ensin haparoiden, sitten vahvemmin. Sydän läikähtää keveänä.
Sinäkö se olet, se kertoja, joka tämän tarinan puhaltaa henkiin?
Sinä se olet, tunnistan sinut nyt.
Kyllä sinua on odotettukin. Tervetuloa.
23.4.2016
Retriitti
Retriitti-sana tulee Wikipedian mukaan latinan sanasta retraho, noutaa takaisin, ja ranskan sanasta retrait, vetäytyminen.
Tuntuu sopivalta. Vetäydyin ja hain jotain takaisin.
Olin nimittäin sielukodossani kirjoitusretriitissä muutaman päivän. Eli mökillä. Menin sunnuntaina, tulin torstaina. Olin yksin. Ilman nettiä, ilman televisiota, ilman mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaminen, lukeminen ja luonnon tarkkailu. Ylen radiokanavaa kuuntelin, kun jossain vaiheessa tuli ihmisseuraa ikävä.
Kevät on ihan parasta aikaa luonnon tarkkailemiseen. Kaikkialle pääsee (ainakin kumisaappain!) ja kaikenlaista näkee. Sää vaihtelee mielenkiintoisesti ja arvaamattomasti -- sain osakseni niin auringonpaistetta, lunta, räntää, vettä kuin hurjan myrskytuulen. Eläimet liikkuvat kumppaneita ja ravintoa hakemassa.
Heti tuloiltana minua kävi tervehtimässä hirvi. Kuuden peuran lauma ilmestyi uskollisesti kahdeksan tienoilla nauttimaan maasta törröttävistä vehreistä oraista. (Myöhemmin niitä kävi vain neljä.) Järvellä on tuttuun tapaan joutsenpariskunta. Myös telkkiä, joita kesemmällä harvoin näkee. Kuikkiakin toki. Metsäjäniksiä hyppelehti pihassa ainakin kaksi: toinen ruskea, toinen vielä kovin valkoinen.
Ja kurjet!
Niiden uskomattoman hienoja huutoja olen kuullut aiempinakin vuosina, mutta tähän lähipellolle ne eivät ole uskaltautuneet. Nytpä ne siinä olivat, heti ensimmäisenä aamuna sain ihastella kurkitanssia aivan läheltä. Sielukoto toivotti tervetulleeksi. Tuli ihana, lämmin olo. Siunattu.
***
Olen kirjoittanut aivan hurjasti. Viikon edestä kolmessa päivässä. Ergonominen löytö oli keinutuoli: sitä en ole tajunnut ennen kokeilla. Viltti syliin, läppäri tyynylle syliin, kyynärpäät käsinojille lähelle kylkiä, tyyny myös niskan taakse ja voilá! Siinä keikutellessa oli mukava välillä katsella järvelle ja kuunnella lintukonserttia, joka iltapäivän hiljaista hetkeä lukuun ottamatta on tauoton. Tekstiä syntyi kuin itsestään, eivätkä ranteet väsyneet.
Oli nautinnollista elellä täysin oman kropan rytmin mukaan: heräsin kun aamu alkoi kajastaa, iltapäivisin tuli tarve ottaa tunnin torkut. Nukkumaan menin yhdeksältä. Iltapäivätorkut ovat muuten jotain, mikä ainakin minulla kielii kuormittavasta aivotyöstä: tarinaa kirjoittaessa ei usein hahmota, miten paljon oikeastaan tekeekään töitä. Tarinan kirjoittaminen on paljon enemmän kuin sanojen kirjoittamista.
Retriitti oli niin onnistunut, että menen sinne näillä näkymin uudestaan ensi viikolla.
Tuntuu sopivalta. Vetäydyin ja hain jotain takaisin.
Olin nimittäin sielukodossani kirjoitusretriitissä muutaman päivän. Eli mökillä. Menin sunnuntaina, tulin torstaina. Olin yksin. Ilman nettiä, ilman televisiota, ilman mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaminen, lukeminen ja luonnon tarkkailu. Ylen radiokanavaa kuuntelin, kun jossain vaiheessa tuli ihmisseuraa ikävä.
 |
| Helmet puissa sateen jälkeen. (c) J.S. Meresmaa |
Kevät on ihan parasta aikaa luonnon tarkkailemiseen. Kaikkialle pääsee (ainakin kumisaappain!) ja kaikenlaista näkee. Sää vaihtelee mielenkiintoisesti ja arvaamattomasti -- sain osakseni niin auringonpaistetta, lunta, räntää, vettä kuin hurjan myrskytuulen. Eläimet liikkuvat kumppaneita ja ravintoa hakemassa.
Heti tuloiltana minua kävi tervehtimässä hirvi. Kuuden peuran lauma ilmestyi uskollisesti kahdeksan tienoilla nauttimaan maasta törröttävistä vehreistä oraista. (Myöhemmin niitä kävi vain neljä.) Järvellä on tuttuun tapaan joutsenpariskunta. Myös telkkiä, joita kesemmällä harvoin näkee. Kuikkiakin toki. Metsäjäniksiä hyppelehti pihassa ainakin kaksi: toinen ruskea, toinen vielä kovin valkoinen.
Ja kurjet!
Niiden uskomattoman hienoja huutoja olen kuullut aiempinakin vuosina, mutta tähän lähipellolle ne eivät ole uskaltautuneet. Nytpä ne siinä olivat, heti ensimmäisenä aamuna sain ihastella kurkitanssia aivan läheltä. Sielukoto toivotti tervetulleeksi. Tuli ihana, lämmin olo. Siunattu.
 |
| Kurjet. (c) J.S. Meresmaa |
***
Olen kirjoittanut aivan hurjasti. Viikon edestä kolmessa päivässä. Ergonominen löytö oli keinutuoli: sitä en ole tajunnut ennen kokeilla. Viltti syliin, läppäri tyynylle syliin, kyynärpäät käsinojille lähelle kylkiä, tyyny myös niskan taakse ja voilá! Siinä keikutellessa oli mukava välillä katsella järvelle ja kuunnella lintukonserttia, joka iltapäivän hiljaista hetkeä lukuun ottamatta on tauoton. Tekstiä syntyi kuin itsestään, eivätkä ranteet väsyneet.
 |
| Kauris, vaikka peuraksi niitä kutsunkin. (c) J.S. Meresmaa |
Oli nautinnollista elellä täysin oman kropan rytmin mukaan: heräsin kun aamu alkoi kajastaa, iltapäivisin tuli tarve ottaa tunnin torkut. Nukkumaan menin yhdeksältä. Iltapäivätorkut ovat muuten jotain, mikä ainakin minulla kielii kuormittavasta aivotyöstä: tarinaa kirjoittaessa ei usein hahmota, miten paljon oikeastaan tekeekään töitä. Tarinan kirjoittaminen on paljon enemmän kuin sanojen kirjoittamista.
Retriitti oli niin onnistunut, että menen sinne näillä näkymin uudestaan ensi viikolla.
31.3.2016
Takku
Joskus käsikirjoitukseen ilmestyy takku. Takku on eri asia kuin blokki tai umpikuja tai silkka saamattomuus, mutta joskus se ilmenee niiden kylkiäisenä hyvin ovelasti ja saattaa olla osa isompaa ongelmavyyhtiä.
Minä tunnistan takun seuraavista merkeistä:
- Tarina etenee, vaikka saattaakin vähän nykiä (ei siis ole blokki tai umpikuja).
- Kirjailijan otsaan ilmestyy tavanomaista syvempi ryppy ja rinnassa alkaa kaiherrus, joka kertoo epäsynkasta. Jokin on pielessä.
- Ne raiteet, jotka juonen kuljetukselle on latonut, alkavat hämärtyä. Enää ei ole varma, kulkeeko juna oikeilla raiteilla. (Joskus juna lähtee väärille raiteille, jotka lopulta paljastuvatkin oikeiksi raiteiksi. Tämän erotan tunteen perusteella. Oikeilleväärille raiteille lipsahdettaessa veturi huutaa riemukasta tuut-tuut -torvea ja kirjailijalta lirahtaa pieni ilopissa, mutta väärilleväärille raiteille mentäessä jokin painaa koko ajan henkistä jarrua.)
Takku selvitetään seuraavalla tavalla:
1. Paikallistetaan takku. Takku on yleensä jokin melko pieni, unohdettu yksityiskohta tai rautalanka tai sävy. Se löytyy parhaimmin niin, että muistelee missä kohdin käsikirjoitusta raiteet alkoivat kadota sumuun. Missä kohdin alkoi kaiherrus. Minkä juonen, kenen henkilöhahmon kehityksen raiteet ovat ne, joita ei enää kunnolla näe? Joskus täytyy ottaa koko nippu käsiin ja käydä käsikirjoitus ajatuksella läpi. Alusta loppuun, juuresta latvaan.
2. Avataan takku. Kun takku on paikallistettu, se pitää setviä. Tavallisesti selviää lisäyksin ja poistoin tai sävyä ja tunnelmaa muuttamalla. Eli toisin sanoen: uudelleen kirjoittamalla. Tässä vaiheessa yleensä on selvää, miten takku avataan, sillä muuten olisi epävarmaa, onko edes löytänyt oikeaa takkua.
3. Kammataan vielä kerran läpi. Takun selvittämisen jälkeen helpotus on kokonaisvaltainen. Se tuntuu sekä ruumiissa että mielessä että käsikirjoituksessa. Sumu on väistynyt ja raiteet näkyvät taas. Hyvin usein käy niin, että takun selvityksessä moni muukin asia kässärissä on selkiytynyt kirjoittajalle -- uudet oivalluksetkaan eivät ole tavattomia.
***
Minulla on ollut takkuja jokaisessa pitkässä käsikirjoituksessa. Vähän niin kuin pitkässä tukassa, niitä lienee vaikea välttää. Ja aivan kuten hiusten kohdalla, kampa on saksia parempi ratkaisu.
Kumpiakin olen kokeillut.
Minä tunnistan takun seuraavista merkeistä:
- Tarina etenee, vaikka saattaakin vähän nykiä (ei siis ole blokki tai umpikuja).
- Kirjailijan otsaan ilmestyy tavanomaista syvempi ryppy ja rinnassa alkaa kaiherrus, joka kertoo epäsynkasta. Jokin on pielessä.
- Ne raiteet, jotka juonen kuljetukselle on latonut, alkavat hämärtyä. Enää ei ole varma, kulkeeko juna oikeilla raiteilla. (Joskus juna lähtee väärille raiteille, jotka lopulta paljastuvatkin oikeiksi raiteiksi. Tämän erotan tunteen perusteella. Oikeilleväärille raiteille lipsahdettaessa veturi huutaa riemukasta tuut-tuut -torvea ja kirjailijalta lirahtaa pieni ilopissa, mutta väärilleväärille raiteille mentäessä jokin painaa koko ajan henkistä jarrua.)
Takku selvitetään seuraavalla tavalla:
1. Paikallistetaan takku. Takku on yleensä jokin melko pieni, unohdettu yksityiskohta tai rautalanka tai sävy. Se löytyy parhaimmin niin, että muistelee missä kohdin käsikirjoitusta raiteet alkoivat kadota sumuun. Missä kohdin alkoi kaiherrus. Minkä juonen, kenen henkilöhahmon kehityksen raiteet ovat ne, joita ei enää kunnolla näe? Joskus täytyy ottaa koko nippu käsiin ja käydä käsikirjoitus ajatuksella läpi. Alusta loppuun, juuresta latvaan.
2. Avataan takku. Kun takku on paikallistettu, se pitää setviä. Tavallisesti selviää lisäyksin ja poistoin tai sävyä ja tunnelmaa muuttamalla. Eli toisin sanoen: uudelleen kirjoittamalla. Tässä vaiheessa yleensä on selvää, miten takku avataan, sillä muuten olisi epävarmaa, onko edes löytänyt oikeaa takkua.
3. Kammataan vielä kerran läpi. Takun selvittämisen jälkeen helpotus on kokonaisvaltainen. Se tuntuu sekä ruumiissa että mielessä että käsikirjoituksessa. Sumu on väistynyt ja raiteet näkyvät taas. Hyvin usein käy niin, että takun selvityksessä moni muukin asia kässärissä on selkiytynyt kirjoittajalle -- uudet oivalluksetkaan eivät ole tavattomia.
***
Minulla on ollut takkuja jokaisessa pitkässä käsikirjoituksessa. Vähän niin kuin pitkässä tukassa, niitä lienee vaikea välttää. Ja aivan kuten hiusten kohdalla, kampa on saksia parempi ratkaisu.
Kumpiakin olen kokeillut.
23.3.2016
Ei mitenkään voi olla keskiviikko
Viikko. Matiketopelasu. Tässä työn vaiheessa ihan triviaaleja yksiköitä nimeltään.
Jokainen niistä voi olla vapaapäivä -- tai tuplatyöpäivä. Ei voi etukäteen tietää. Jokainen alkaa samalla tavalla (ylös, kahvia, kone auki) ja päättyy samalla tavalla (tallennus, kone kiinni ja kynä käteen kirjoituspäiväkirjaa varten). Välissä voikin sitten tapahtua ihan mitä tahansa. Ihan. Mitä. Tahansa.
Sähköposteja, somehälyä, sopimusneuvotteluita, nokosia, uutisia, taustatutkimusta, ulkoilua. Järjetön inspiraatio.
Nyt voisi aivan hyvin olla sunnuntai. Tai perjantai. Viikonpäivien merkitykset ja tunnelmat kulkevat kirjoituskammioni ulkopuolella. Ikkunalasin läpi saatan nähdä niistä häivähdyksen, kun naapuri lähtee bilettämään tai töihin. Irtolainen. Se minä olen totutusta todellisuudesta.
Aika venyy, sitten supistuu. Mitä minä tein viime keskiviikkona? Ei mitään muistikuvaa. On tarkistettava päiväkirjasta. Aivosolukko on lukko. Lukittunut tarinaan. Muuta ei mahdu.
Mitä minä tässä huoneessa teen? Tulinko hakemaan jotakin?
Digitaalinen munakello laskee summaa pienemmäksi sekunti sekunnilta. Kun se soi, on pidettävä tauko. Venyteltävä, otettava askelia. Syötävä tai juotava tai joskus kumpiakin.
Hajamielisyys tarkoittaa, että mieli on monessa paikassa samaan aikaan. Keskittyä voi kuitenkin vain yhteen paikkaan kerrallaan, ja juuri nyt se on tässä. Äsken se oli tuolla. Yleensä se on siellä.
Nytkin se meni sinne. Tarinaan.
Palataan.
Jokainen niistä voi olla vapaapäivä -- tai tuplatyöpäivä. Ei voi etukäteen tietää. Jokainen alkaa samalla tavalla (ylös, kahvia, kone auki) ja päättyy samalla tavalla (tallennus, kone kiinni ja kynä käteen kirjoituspäiväkirjaa varten). Välissä voikin sitten tapahtua ihan mitä tahansa. Ihan. Mitä. Tahansa.
Sähköposteja, somehälyä, sopimusneuvotteluita, nokosia, uutisia, taustatutkimusta, ulkoilua. Järjetön inspiraatio.
Nyt voisi aivan hyvin olla sunnuntai. Tai perjantai. Viikonpäivien merkitykset ja tunnelmat kulkevat kirjoituskammioni ulkopuolella. Ikkunalasin läpi saatan nähdä niistä häivähdyksen, kun naapuri lähtee bilettämään tai töihin. Irtolainen. Se minä olen totutusta todellisuudesta.
Aika venyy, sitten supistuu. Mitä minä tein viime keskiviikkona? Ei mitään muistikuvaa. On tarkistettava päiväkirjasta. Aivosolukko on lukko. Lukittunut tarinaan. Muuta ei mahdu.
Mitä minä tässä huoneessa teen? Tulinko hakemaan jotakin?
Digitaalinen munakello laskee summaa pienemmäksi sekunti sekunnilta. Kun se soi, on pidettävä tauko. Venyteltävä, otettava askelia. Syötävä tai juotava tai joskus kumpiakin.
Hajamielisyys tarkoittaa, että mieli on monessa paikassa samaan aikaan. Keskittyä voi kuitenkin vain yhteen paikkaan kerrallaan, ja juuri nyt se on tässä. Äsken se oli tuolla. Yleensä se on siellä.
Nytkin se meni sinne. Tarinaan.
Palataan.
8.3.2016
Leivostaukoja maraton-matkalla
Tänään on ollut hyvä päivä. Ahkera kirjoitusaamu, lounas kollegan kanssa, pari kirpparilöytöä ja jaksoin käydä salillakin rehkimässä. Huippua, että tässä on vielä koko ilta aikaa hommille!
Ja kun kerran on naistenpäiväkin, kävin hakemassa leivokset lähileipomosta. Pakko arvostaa Suklaatornia ja Tissileivosta (jälkimmäisen nimen keksin kylläkin itse, hmm, mistäköhän).
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Kirjailijan täytyy osata iloita pienistä erävoitoista, kuten päivätavoitteen saavuttamisesta tai kuntonsa huolehtimisesta. Niin kuin olen sanonut, kirjailijuus on maraton-laji. Kovilla ovat niin nivelet kuin pää. Kirja on se, mikä pitää saattaa maaliin, ja siinä onnistumiseen tarvitaan monta pientä askelta ja vauhdin tahdistamista.
***
Ensi viikonloppuna on Jyväskylän kirjamessut, joissa minäkin olen myyntihommissa Osuuskumman ja Robustoksen yhteisosastolla. Kiva saada kevääseen vähän messupöhinää ja kollegoiden tapaamista!
Minua on hemmoteltu myös arvioilla.
Keskilinnan ritarit on luettu Vuorileijonan varjossa -blogissa. Erityisen makeaksi arvion tekee, että sen on kirjoittanut kirjailija, joka on mm. Kultainen Salama -sarjan takana. Rakastin sitä kirjasarjaa lapsena! Vau, siis V-A-U.
Käärmeenliekit-antologia on saanut kiitoksia Katvealue -blogissa, ja Hyvä emokin mainitaan.
19.2.2014
Kevät kirjailijan työpöydällä
 |
| Kirjapino erään novellin taustatutkimusta varten. (c) J.S. Meresmaa |
Kirjailijan työ on kirjoittamisen lisäksi ennen kaikkea ajattelemista. Tästä johtuen on joskus vaikea erottaa, mitä kaikkea oikeastaan työstää. Alitajunnan rattaat pyörivät omaa tahtiaan, tietoa ja oivalluksia poimii sieltä täältä arjenkin lomassa, ja silti sormet saattavat naputella aivan toisenlaista tarinaa tiedostoon. Juuri tällä hetkellä käyn läpi Mifongin mahdin esittely- ja markkinointitekstejä, olen saanut ensimmäisiä kommentteja Ritarin ansion esilukijoilta, ja kerään kaikessa rauhassa yhä kasvavaa tietopankkia erästä uutta romaanikäsikirjoitusta varten.
Aktiivisimmin työn alla on kuitenkin novelli, jonka ensimmäisen version kalmanraja häämöttää kuun lopussa. Kirjailijan työ on ajattelemisen lisäksi tutkimista, ja se on tullut erityisen hyvin selväksi tämän tekstin kohdalla. Uteliaisuus on kirjailijalla hyve. Se voi johdattaa mitä kiehtovimpien tarinoiden äärelle; paikkoihin joihin ei olisi kuvitellut koskaan päätyvänsä. Yllätykset virkistävät.
Viime viikolla henkilöhahmot saivat viimeinkin nimet, ja pääsin sisälle heidän nahkoihinsa. Aunen ja Olavin. Heidän kipuihinsa ja toiveisiinsa. Ja minulle kävi perinteiset: olen sinfonioiden säveltäjä, kaoottinen kirjoittaja. Suunnitelmallisuus ei ole luonteenpiirre, jolle olisin uskollinen. Niinpä hyvän matkaa novellia kirjoitettuani tajusin, että kuljin viereistä polkua. Se todellinen tarina oli siinä vieressä -- heijastumana, varjona. Oli palattava alkuun ja valittava oikea reitti.
Silloin Aunen kertojanääni heräsi. Se kirkastui mielessäni. Kuulas, vapauttava tunne. Ilmaa siipien alla.
Kirjoittajan kevät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)