Muutoksia

Juuri nyt syön ohrapuuroa kauhalla suoraan kattilasta, oikoluen novellia ja totean, että ulkona on kaunis päivä.

Kaunis päivä on sisälläkin, sillä eilen luin keskiyöhön sattumalöytöä divarista, (Colin Greenlandin Harmin tiellä -romaania, jonka kansi houkutteli) ja aamulla heräsin näkyyn, joka johti romaanisynopsiksen kirjoittamiseen.

Romaanisynopsiksen.

Ja juuri kun luulin, että en romaanisynopsiksia harrasta. Näköjään tähän ei voi vaikuttaa. Muusat tekevät mitä muusat tekevät. Niin on olo taas kuin riivatulla. Milloin ehdin kirjoittaa kaiken? Haluan kirjoittaa kaiken. Haluan myös selvitä hengissä, koska pian olen rana rupta. Halkean.

***

Tämä vuosi on ollut syvenevän ymmärryksen vuosi. Paperilla minusta tuli kirjailija 2012, mutta sisäinen muutos on tapahtunut paljon hitaammin. Työläisen mentaliteettiin kasvaneen ei olekaan ihan yksinkertaista vastata kirjailijan kutsumukseen. Ymmärtää olevansa taiteilija. Antaa itselleen lupa luoda ja asettua tarinankertojan nahkoihin ilman, että niitä täytyisi välillä riisua pois. Hyväksyä epävarmuus kaikessa, niin omassa osaamisessa kuin toimeentulossa. Minun työni on tärkeää. Se täytyy uskaltaa sanoa ääneen. On tärkeää kertoa tarinoita.

Juuri mikään tässä ammatissa ei kuitenkaan ole helppoa. Voi olla helppoa ajatella, että nyt se seuraa unelmaansa, mutta kirjailijuus on ollut unelma minulle vain pienen hetken, jos ajattelee kaikkia vuosia, joita olen elänyt. Kirjailijuus on kutsumus ja ammatti, ja siitä on muodostunut minulle tapa elää. Elän ja hengitän tarinoita. Toivon, että ne elättäisivät minut, sillä kuulen oven sulkeutuvan takanani.

Tämän kesän jälkeen tulevaisuudessa ei ole muuta varmaa kuin se, että kirjoitan.

***

On myös kauniiden sanojen päivä. Iloinen uutinen sähköpostissa. Naakkamestarin lukenut kollega, joka kiittää siitä, että kirjoitin Ennin tarinan.

Epäröinyt askel vetreytyy jälleen. Uupunut selkä suoristuu.

Minun työni on tärkeää.