Tarinoiden oma

Kun aloitin Mifongin perinnön kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten, olin juuri valmistumaisillani puutarhuriksi. Olin todella innoissani kasveista, erityisesti eksoottisista kasveista ja botaniikasta, jota ajattelin mennä lukemaan mahdollisesti jopa yliopistoon. Sitten eräästä sattumuksesta aloin kirjoittaa vallattomasti, ilman muuta päämäärää kuin itseni viihdyttäminen tarinalla. Tarinoita päässäni on ollut aina. En ajatellut, että kirjoittaisin kirjan. Mielessäni ei käynytkään, että minusta voisi tulla kirjailija.

Kissa ja hiiri -leikki kirjailijuuden ajatuksen kanssa jatkui siihen asti, kunnes olin käynyt Oriveden opiston vuoden kestäneen käsikirjoituksen viimeistelykurssin ja tuli aika laittaa käsikirjoitus kustantamokierrokselle. Silloin kohtasin ensimmäistä kertaa kunnianhimon, joka on ajanut minut tähän hetkeen. Oikeastaan haluan tätä ihan hirveästi, muistan sanoneeni itselleni, kun asettelin liuskanivaskaa postituspussiin. Ihan hirveästi.

Mutta vasta nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, alan todella tuntea olevani kirjailija. Ytimeltäni, tarkoitukseltani ja kokonaisvaltaisesti. Nyt, yhdeksän romaania ja 16 novellia myöhemmin. Taiteilija-nimitys tuntuu edelleen vieraalta, enkä tiedä tuleeko se koskaan juurtumaan. Ei sen ole pakko. Olen kasvanut duunariperheessä, taustani on sekoitus tehtaantyöläisiä ja kituuttavia yksityisyrittäjiä. Työttömyyskin on tuttua. Niinpä olen itsekin sekoitus duunaria ja yrittäjähenkisyyttä -- ja kirjailijaa.

Tunnen itseni ennen kaikkea kirjailijaksi.

(c) J.S. Meresmaa

***

Ei ole helppoa päästää duunarimentaliteetista irti.

Ei ole helppoa luopua turvasta ja vakaudesta, jonka työnantajasuhde takaa. On vuosilomat, työterveyshuolto, työyhteisö, arkirutiinit... Ei vaivalloista byrokratiaa, tulojen heittelemistä, jatkuvaa epävarmuutta siitä, mistä saa rahaa elämiseen ensi kuussa tai ensi vuonna. Kun on tottunut johonkin tapaan olla, ottaa aikaa murtautua siitä ulos.

Duunari on uuttera työmuurahainen. Jalat maassa, katse eteen, suurempia ajattelematta se suorittaa työnsä päivästä ja vuodesta toiseen. Vaan kun duunarimuurahaiselle kasvaakin siivet, ei lentoon lähteminen käy tuosta vain. Ei kai nyt maasta voi erkaantua? Mitä siitäkin seuraa? Osaanko minä? Entä jos putoan?

Tavallaanhan minä putoan. Otan loikan, astun tuntemattomaan vapauteen. Pilvien läpi ei maata näe, voin pudota vuoden tai kaksikymmentä ennen kuin maa tulee vastaan. Aineellinen turvaverkko löytyy onneksi läheisistä, mutta henkistä puolta ei parane unohtaa. Vaikka saisin ruokaa syödäkseni ja katon suojakseni, miten sieluni kävisi, jos epäonnistuisin?

Toisaalta jo pitkään kirjailijan työtä tehneenä olen oppinut sietämään epäonnistumisen pelkoa. Sen ei saa antaa lamauttaa. Sen ei saa antaa estää. On oltava rohkea, koska tarinat eivät vain tule ihmisestä, ne tekevät ihmisen. Tarinoiden kertominen on oikein hyvä syy olla olemassa.

Minun identiteettini on täydentynyt. Olen tarinankertoja.

***

Parin viikon päästä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin tämän blogin. Ajatuksena oli kirjata ainutlaatuisen esikoisvuoden tapahtumia ja tuntoja ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, mutta bloggaaminen osoittautui niin palkitsevaksi, että se on jatkunut ja jatkuu.

Hyvä niin.

Nyt on elokuu 2016 ja minä, joka luulin tulevani kirjailijaksi julkaisemalla esikoisteoksen, alan viimein hyväksyä ammattinimen mukanaan tuoman todellisuuden.

Muistattehan, että tarinat muokkaavat todellisuutta, mutta tarinoita kertoessanne te muokkaatte myös itseänne.

Tarinat tekevät teidät.

Te olette tarinoiden.

Muutoksia

Juuri nyt syön ohrapuuroa kauhalla suoraan kattilasta, oikoluen novellia ja totean, että ulkona on kaunis päivä.

Kaunis päivä on sisälläkin, sillä eilen luin keskiyöhön sattumalöytöä divarista, (Colin Greenlandin Harmin tiellä -romaania, jonka kansi houkutteli) ja aamulla heräsin näkyyn, joka johti romaanisynopsiksen kirjoittamiseen.

Romaanisynopsiksen.

Ja juuri kun luulin, että en romaanisynopsiksia harrasta. Näköjään tähän ei voi vaikuttaa. Muusat tekevät mitä muusat tekevät. Niin on olo taas kuin riivatulla. Milloin ehdin kirjoittaa kaiken? Haluan kirjoittaa kaiken. Haluan myös selvitä hengissä, koska pian olen rana rupta. Halkean.

***

Tämä vuosi on ollut syvenevän ymmärryksen vuosi. Paperilla minusta tuli kirjailija 2012, mutta sisäinen muutos on tapahtunut paljon hitaammin. Työläisen mentaliteettiin kasvaneen ei olekaan ihan yksinkertaista vastata kirjailijan kutsumukseen. Ymmärtää olevansa taiteilija. Antaa itselleen lupa luoda ja asettua tarinankertojan nahkoihin ilman, että niitä täytyisi välillä riisua pois. Hyväksyä epävarmuus kaikessa, niin omassa osaamisessa kuin toimeentulossa. Minun työni on tärkeää. Se täytyy uskaltaa sanoa ääneen. On tärkeää kertoa tarinoita.

Juuri mikään tässä ammatissa ei kuitenkaan ole helppoa. Voi olla helppoa ajatella, että nyt se seuraa unelmaansa, mutta kirjailijuus on ollut unelma minulle vain pienen hetken, jos ajattelee kaikkia vuosia, joita olen elänyt. Kirjailijuus on kutsumus ja ammatti, ja siitä on muodostunut minulle tapa elää. Elän ja hengitän tarinoita. Toivon, että ne elättäisivät minut, sillä kuulen oven sulkeutuvan takanani.

Tämän kesän jälkeen tulevaisuudessa ei ole muuta varmaa kuin se, että kirjoitan.

***

On myös kauniiden sanojen päivä. Iloinen uutinen sähköpostissa. Naakkamestarin lukenut kollega, joka kiittää siitä, että kirjoitin Ennin tarinan.

Epäröinyt askel vetreytyy jälleen. Uupunut selkä suoristuu.

Minun työni on tärkeää.

Muutos

Havahduin ajatukseen, etten enää osaa olla olematta kirjailija.

Jossain vaiheessa, muutamien vuosien aikana, ajattelussani ja ydinnesteissäni on tapahtunut salakavala muutos. Sanoja, kirjaimia, lauseita, virkkeitä, rytmiä, puhetta, tarinoita, sanontoja, äidinkieltä, puhekieltä, ideoita, oivalluksia, intuitiota, sattumia, kunnianhimoa, kirjahumua, kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä...jotka eivät lakkaa laisinkaan.

Minä olen kirjailija. Olen, vaikka kolme vuotta sitten en ollut. Minun ruumiini on vallannut olento, jota yritetään kahlita vuoroin ammatiksi vuoroin kutsumukseksi ja joskus jopa kiroukseksi, mutta se on kaikkea ja ei mitään, suostumaton alistumaan ahtaisiin määritelmiin. Kaikkialla minne menen kerään tiedonmurusia datapankkiini, mieleni maistelee sanoja ja virkkeitä, tallentaa tunnelmia, maisemia ja tuoksuja. Olen alati metsällä, mikään kokemus ei mene hukkaan: kaikki on potentiaalista materiaalia.

Tietyllä tavalla olen aina töissä.

Muutos on jännittävä. Hieman pelottavakin. Onko se pysyvä?

Vuosi, joka katosi

Menneen vuoden voisi tiivistää tähän: mitä tapahtui; joko se meni?

Minun on vaikea ymmärtää, mitä kaikkea vuoden aikana on tapahtunut. Uskomattomia onnenhetkiä, roppakaupalla uusia, upeita tuttavuuksia, takaiskuja, työtä, työtä, työtä... Erityisen onnellinen olen kahdesta asiasta: olen ollut terve ja kotirintama on pysynyt rauhallisena. Muuten olisi ollut piru irti.

Jos vertaisin mennyttä vuotta esikoisvuoteeni, pari seikkaa tulee mieleen. Ensinnäkin, olen julkaissut kahtena viime vuotena ihan poskettoman määrän tavaraa. (Omalla mittapuullani.) Tämä julkaisuvauhti on kuitenkin ollut seurausta siitä, että pöytälaatikossa on ollut materiaalia, jota hyödyntää. Kertaalleen kirjoitettu on vähätöisempi muokata julkaisuun kuin novellin kirjoittaminen alusta lähtien.

Veikkaisin, että tulevina vuosina julkaisujen määrä kutistuu, mutta se on ihan tervettä. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka paljon pääsen kirjoittamaan kokopäiväisesti. Ja se onkin yksi uusi juttu viime (ja alkavalle) vuodelle: apurahoitus. Minulla ei olisi kerta kaikkiaan mitään toivoa kirjoittaa kuin pari novellia vuodessa tai romaani kolmessa vuodessa, ellen olisi saanut apurahaa. Kiitos siis apurahan myöntäjille! Rahoitus toi muassaan myös ymmärryksen siitä, että minut otetaan vakavasti kirjailijana. Kirjailijuudesta on todella muovautumassa ammatti ja ammatti-identiteetti. Ihan kivuitta se ei ole käynyt.

Huippua olivat myös tunnustukset, joita työni saivat ehdokkuuksien ja sijoituksien myötä. Pieniä, mutta merkittäviä viitteitä siitä, että suunta -- jos sellaista on -- on oikea. Ja lukijapalautteet, etenkin ne positiiviset (tähän iso sydän)! Kiitos myös kaikille kärsivällisyydestä, sillä viimeistään lokakuussa alkoi tuntua siltä, että pää pysyy hartioilla vain vaivoin ja asioita unohtuu. Älkää siis ottako mitään henkilökohtaisesti, jos olen käyttäytynyt oudosti.

Ja jos esikoisvuotena sanoin enimmäkseen 'kyllä', vuonna 2013 jouduin sanomaan enimmäkseen 'ei'.

Ennen kuin tämä menee ihan vetistelyksi (olen vähän flunssainen, joten tunteet ovat erityisen pinnassa, pahoitteluni), vielä pieni katsaus vuoteen 2014.

Tulossa ainakin nämä:

- Kielolinna, novelli antologiassa Ruumiittomat, Osuuskumma, helmikuu 2014.
- Ritarin ansio, alkukesästä 2014, Osuuskumma. Jatkoa Keskilinnan ritarit -sarjaan.
- Mifongin mahti, elokuussa 2014, Myllylahti. Jatkoa Mifonki-sarjaan.

Työn alla on toki muutakin, kuten vaihtoehtohistoriallinen romaani, artikkeli kirjoittamisoppaaseen, rillumapunk-novelli ja muutama muu novelli, mutta näiden julkaisut ovat vielä auki ja kirjoittaminen kesken.

Jotenkin minulla on tunne, että vuoden päästä ihmettelen jälleen: mitä tapahtui? Joko se meni?

Siinä välissä ei auta muu kuin yrittää pitää polla kasassa ja kirjoittaa.