Vuosi, joka katosi

Menneen vuoden voisi tiivistää tähän: mitä tapahtui; joko se meni?

Minun on vaikea ymmärtää, mitä kaikkea vuoden aikana on tapahtunut. Uskomattomia onnenhetkiä, roppakaupalla uusia, upeita tuttavuuksia, takaiskuja, työtä, työtä, työtä... Erityisen onnellinen olen kahdesta asiasta: olen ollut terve ja kotirintama on pysynyt rauhallisena. Muuten olisi ollut piru irti.

Jos vertaisin mennyttä vuotta esikoisvuoteeni, pari seikkaa tulee mieleen. Ensinnäkin, olen julkaissut kahtena viime vuotena ihan poskettoman määrän tavaraa. (Omalla mittapuullani.) Tämä julkaisuvauhti on kuitenkin ollut seurausta siitä, että pöytälaatikossa on ollut materiaalia, jota hyödyntää. Kertaalleen kirjoitettu on vähätöisempi muokata julkaisuun kuin novellin kirjoittaminen alusta lähtien.

Veikkaisin, että tulevina vuosina julkaisujen määrä kutistuu, mutta se on ihan tervettä. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka paljon pääsen kirjoittamaan kokopäiväisesti. Ja se onkin yksi uusi juttu viime (ja alkavalle) vuodelle: apurahoitus. Minulla ei olisi kerta kaikkiaan mitään toivoa kirjoittaa kuin pari novellia vuodessa tai romaani kolmessa vuodessa, ellen olisi saanut apurahaa. Kiitos siis apurahan myöntäjille! Rahoitus toi muassaan myös ymmärryksen siitä, että minut otetaan vakavasti kirjailijana. Kirjailijuudesta on todella muovautumassa ammatti ja ammatti-identiteetti. Ihan kivuitta se ei ole käynyt.

Huippua olivat myös tunnustukset, joita työni saivat ehdokkuuksien ja sijoituksien myötä. Pieniä, mutta merkittäviä viitteitä siitä, että suunta -- jos sellaista on -- on oikea. Ja lukijapalautteet, etenkin ne positiiviset (tähän iso sydän)! Kiitos myös kaikille kärsivällisyydestä, sillä viimeistään lokakuussa alkoi tuntua siltä, että pää pysyy hartioilla vain vaivoin ja asioita unohtuu. Älkää siis ottako mitään henkilökohtaisesti, jos olen käyttäytynyt oudosti.

Ja jos esikoisvuotena sanoin enimmäkseen 'kyllä', vuonna 2013 jouduin sanomaan enimmäkseen 'ei'.

Ennen kuin tämä menee ihan vetistelyksi (olen vähän flunssainen, joten tunteet ovat erityisen pinnassa, pahoitteluni), vielä pieni katsaus vuoteen 2014.

Tulossa ainakin nämä:

- Kielolinna, novelli antologiassa Ruumiittomat, Osuuskumma, helmikuu 2014.
- Ritarin ansio, alkukesästä 2014, Osuuskumma. Jatkoa Keskilinnan ritarit -sarjaan.
- Mifongin mahti, elokuussa 2014, Myllylahti. Jatkoa Mifonki-sarjaan.

Työn alla on toki muutakin, kuten vaihtoehtohistoriallinen romaani, artikkeli kirjoittamisoppaaseen, rillumapunk-novelli ja muutama muu novelli, mutta näiden julkaisut ovat vielä auki ja kirjoittaminen kesken.

Jotenkin minulla on tunne, että vuoden päästä ihmettelen jälleen: mitä tapahtui? Joko se meni?

Siinä välissä ei auta muu kuin yrittää pitää polla kasassa ja kirjoittaa.

Kirjoittajan pulmia, osa 8. Kirjoituskilpailut. Miksi en koskaan sijoitu?

Muutaman kerran, kun joku on paljastanut kirjoittavansa, olen kuullut häneltä kysyttävän -- sen jälkeen kun on innokkaasti udeltu, minkälaisista teksteistä on kyse -- että onko hän osallistunut jo kirjoituskilpailuihin.

Korjatkaa, jos olen mielikuvani kanssa aivan väärissä sfääreissä, mutta minulle on muodostunut tietynlainen kuva siitä, millä tavalla kirjailijaksi kuvitellaan tulevan:

1. Haluaa kirjailijaksi viisivuotiaana.
2. Äidinkielen tähtioppilas peruskoulussa, ainekirjoitus 10.
3. Lukutoukka. Mielikuvitusystävien nimet ovat Nancy Drew ja Mary Lennox.
4. Käy lukion. Kirjoittaa äidinkielestä vähintään E:n. Iltaopiskelee sanataidetta.
5. Jatkaa yliopistoon joko kirjallisuustiedettä tai tiedotusta tai kieliä opiskelemaan.
6. Osallistuu kirjoituskilpailuihin.
7. Sijoittuu, saa "nimeä".
8. Voitokkaiden novellien ja kertomusten lomassa työstää salaperäistä romaania. (Tähän voi kulua vuosikausia.)
9. Saa kustannussopimuksen.
10. On kirjailija.

Mutta tosiaan, hyvin vahvasti tuntuvat kirjoituskilpailut toimivan jonkinlaisena ponnahduslautana tuleville kirjailijoille. Kilpailuja on paljon, niihin kannustetaan osallistumaan ja niistä voi saada suhteessa paljon paremmin rahaa kuin romaanin julkaisemisesta. Eikä sovi väheksyä näkyvyyttä.

Entä jos ei niissä koskaan sijoitu? Been there, done that. Ensisijainen syy löytyy tietysti mulkusta tuomaristosta, joka ei ymmärrä hyvän päälle. Tämä on selvä. Toissijainen syy on se, että kilpailuihin tulee tekstejä melkoinen läjä eikä kirjoittaja voi tietää, mikä tuomariston sillä kertaa sytyttää. En ole itse tuomaroinut koskaan, mutta ei ole vaikea kuvitella kuinka vaikea "parhainta" on seuloa lukuisten hyvien joukosta. Kompromissejakin jouduttaneen tekemään eikä se oma suosikki tule välttämättä valituksi.

Valtaosalle kirjoittajista kilpailut tuntuvat toimivan eräänlaisena tahtimittarina: teksti on saatava valmiiksi tiettyyn eräpäivään mennessä. Ja sitten sen voi lähettää johonkin. Se ei jää pelkästään pöytälaatikkoon kellastumaan vaan kuka tietää, jopa tilintäydennystä ja taputuksia saattaa olla tiedossa. Tärkeintä kuitenkin on tieto, että teksti oli onnistunut. Siitä pidettiin. Kirjoittaja oli onnistunut.

Tästä onkin hyvä loikata hieman eteenpäin. Pöytälaatikko mainittiin, ja tekstin vapautuminen sen pimeydestä. Nyt voidaan ottaa se puheenvuoro tuomaristolta, jossa yksi käsi näytti olevan pystyssä. Niin, että mitä? Jättäkää ne pöytälaatikkoon? Hyvä on, myönnetään. Joskus kilpailuun tulee lähteneeksi tekstejä, jotka olisivat tarvinneet vielä pimeyttä. Ehkä ikuista sellaista. Tämä on se kolmas syy, miksi sijoituksia kilpailuissa ei tule. Säälipisteitä ei jaeta, ei myöskään "hyvä yritys" -rintamerkkejä. Jokin aika sitten lukaisin vanhan tekstin, joka oli jossain kirjoituskilpailussa käynyt (okei, taisi olla viime vuonna, kun säännöt sallivat minun vielä osallistuvan). Ei ihme, ettei tullut edes kunniamainintaa saati pääpottia, sillä en tiennyt edes itse mitä oikein yritin novellillani sanoa. Vähän nolottaa, mutta onneksi kirjoituskilpailuissa operoidaan salanimien takaa. Ja vain voittajien oikeat nimet selvitetään, eikö vain, armaat tuomarit? Ettehän te vilkaise mahalaskun tehneiden tompeloiden oikeaa henkilöllisyyttä?

Kirjoituskilpailuissa ei menesty siis kolmesta syystä: a) tuomarit eivät osaa lukea, b) taso on kova, c) oma teksti ei ole vielä valmis. Valintatehtävä, peruskoulun käyneiden pitäisi osata ympyröidä oikea vastaus.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: kirjoituskilpailut valmentavat kestämään pettymyksiä.