Kerta kiellon päälle

Kierot muusat asuttavat alitajuntaani. Aina kun lausun ääneen jonkin totuuden kirjoittamisprosesseistani ja -tavoistani, ne nostavat päätään ja niiden kasvoille nousee ilkikurinen ilme. "Ai todellako? Niinkö luulet?"

Niin seuraa aamu, jolloin herään romaanisynopsis valmiina päästäni uloskirjoitettavaksi. Edellisiltana kun olin mennyt väittämään, että romaanini syntyvät ilman synopsista, seikkaillen. Mitenkään en voisi kuvitella tilannetta, jossa kirjoittaisin romaanin synopsiksen pohjalta, en mitenkään!

Olen mennyt myös sanomaan, että englanniksihan en sitten kirjoita. En osaa. Tuntuu mahdottomalta. Olisi pitänyt arvata, mitä siitä seuraa. Tänään tein loppuviilauksia novelliin, joka iski tajuntaan kuin tuhat volttia ja alkoi valua minusta paperille -- englanniksi. Muusa lällätti, hymyillen.

Scifiäkään minun ei pitänyt kirjoittaa. Korkeintaan avaruusoopperaa joskus vanhempana, mutta niin vain syntyi Naakkamestari, ja viisaammat kertoivat minulle, että olen kirjoittanut scifiromaanin.

Sellaiset muusat minulla on. Ihan parhaita, vaikka aiheuttavatkin sydämentykytyksiä ja satunnaisia paniikkikohtauksia. Taiteessa on mentävä kohti sitä, mikä pelottaa. On uskallettava ottaa haasteita vastaan ja haastettava itsensä. Muuten ei kehity.

Jos kirjoittaessa pelottaa, se on hyvä merkki. Epävarmuus viestii tärkeän äärellä olemisesta ja siitä, että sille antaa kaikkensa. Kirjoittaa sydän ja mieli avoimina.

Muutoksia

Juuri nyt syön ohrapuuroa kauhalla suoraan kattilasta, oikoluen novellia ja totean, että ulkona on kaunis päivä.

Kaunis päivä on sisälläkin, sillä eilen luin keskiyöhön sattumalöytöä divarista, (Colin Greenlandin Harmin tiellä -romaania, jonka kansi houkutteli) ja aamulla heräsin näkyyn, joka johti romaanisynopsiksen kirjoittamiseen.

Romaanisynopsiksen.

Ja juuri kun luulin, että en romaanisynopsiksia harrasta. Näköjään tähän ei voi vaikuttaa. Muusat tekevät mitä muusat tekevät. Niin on olo taas kuin riivatulla. Milloin ehdin kirjoittaa kaiken? Haluan kirjoittaa kaiken. Haluan myös selvitä hengissä, koska pian olen rana rupta. Halkean.

***

Tämä vuosi on ollut syvenevän ymmärryksen vuosi. Paperilla minusta tuli kirjailija 2012, mutta sisäinen muutos on tapahtunut paljon hitaammin. Työläisen mentaliteettiin kasvaneen ei olekaan ihan yksinkertaista vastata kirjailijan kutsumukseen. Ymmärtää olevansa taiteilija. Antaa itselleen lupa luoda ja asettua tarinankertojan nahkoihin ilman, että niitä täytyisi välillä riisua pois. Hyväksyä epävarmuus kaikessa, niin omassa osaamisessa kuin toimeentulossa. Minun työni on tärkeää. Se täytyy uskaltaa sanoa ääneen. On tärkeää kertoa tarinoita.

Juuri mikään tässä ammatissa ei kuitenkaan ole helppoa. Voi olla helppoa ajatella, että nyt se seuraa unelmaansa, mutta kirjailijuus on ollut unelma minulle vain pienen hetken, jos ajattelee kaikkia vuosia, joita olen elänyt. Kirjailijuus on kutsumus ja ammatti, ja siitä on muodostunut minulle tapa elää. Elän ja hengitän tarinoita. Toivon, että ne elättäisivät minut, sillä kuulen oven sulkeutuvan takanani.

Tämän kesän jälkeen tulevaisuudessa ei ole muuta varmaa kuin se, että kirjoitan.

***

On myös kauniiden sanojen päivä. Iloinen uutinen sähköpostissa. Naakkamestarin lukenut kollega, joka kiittää siitä, että kirjoitin Ennin tarinan.

Epäröinyt askel vetreytyy jälleen. Uupunut selkä suoristuu.

Minun työni on tärkeää.

Levysoittimessa

Mitä siellä soittimessa on viime aikoina pyörinyt?

(c) J.S. Meresmaa

Ólafur Arnalds

Islannista, miten yllättävää. Sieltä tulee ihan järjettömän paljon hyviä artisteja. Hyvää kirjoitusmusaa, rauhallista. Living Room Songs ja And They Have Escaped the Weight of Darkness -levyt ovat aamuisin johdattaneet päivään.

Abel Korzeniowski

Penny Dreadful -tv-sarjaa katsellessani aloin tykästyä enemmän ja enemmän alkuteemaan. Siinä oli jotain hienolla tavalla riivaavaa, ja juurikin sellainen "mustalaisviulusoundi" josta pidän. (Ehkä se on sello? Tiedän soittimista yhtä paljon kuin kaljurotta kutomisesta.) Ei muuta kuin säveltäjään tutustumaan. Ja uijui, mikä maailma sieltä avautuikaan! Ihan huikeita ääniraitoja, kuten elokuvien W.E. ja A Single Man.

Ja jos Shigeru Umebayashi ei ole tuttu, kannattaa sekin häiskä tsekata. Hänen käsialaansa on mm. The House of Flying Daggers -elokuvan ääniraita. Sekä elokuva että musiikki ovat ihan omassa pienessä arvolokerossaan sydämessäni.

Dillon

Tiedä, mistä häneen törmäsin, mutta kovin on viehkeää ja virkeää ja viiltävää kamaa. This Silence Kills -levy on soinut ahkerasti.

Max Richter

Sarajevo-kappale nyt vain on kertakaikkisen upea, mutta tältä säveltäjältä löytyy vaikka ja mitä: On the Nature of Daylight, Something Under Her Skin (Perfect Sense -ääniraita kokonaisuudessaan)...

Eleanoora Rosenholm

Jotkin biisit iskevät todella kovaa, kuten Maailmanloppu, Valo kaasumeren hämärässä ja Pimeä tähti. Alkaa tehdä mieli kirjoittaa jotain synkeää ja dystooppista. Jotkin biisit sitten eivät.