Kerta kiellon päälle

Kierot muusat asuttavat alitajuntaani. Aina kun lausun ääneen jonkin totuuden kirjoittamisprosesseistani ja -tavoistani, ne nostavat päätään ja niiden kasvoille nousee ilkikurinen ilme. "Ai todellako? Niinkö luulet?"

Niin seuraa aamu, jolloin herään romaanisynopsis valmiina päästäni uloskirjoitettavaksi. Edellisiltana kun olin mennyt väittämään, että romaanini syntyvät ilman synopsista, seikkaillen. Mitenkään en voisi kuvitella tilannetta, jossa kirjoittaisin romaanin synopsiksen pohjalta, en mitenkään!

Olen mennyt myös sanomaan, että englanniksihan en sitten kirjoita. En osaa. Tuntuu mahdottomalta. Olisi pitänyt arvata, mitä siitä seuraa. Tänään tein loppuviilauksia novelliin, joka iski tajuntaan kuin tuhat volttia ja alkoi valua minusta paperille -- englanniksi. Muusa lällätti, hymyillen.

Scifiäkään minun ei pitänyt kirjoittaa. Korkeintaan avaruusoopperaa joskus vanhempana, mutta niin vain syntyi Naakkamestari, ja viisaammat kertoivat minulle, että olen kirjoittanut scifiromaanin.

Sellaiset muusat minulla on. Ihan parhaita, vaikka aiheuttavatkin sydämentykytyksiä ja satunnaisia paniikkikohtauksia. Taiteessa on mentävä kohti sitä, mikä pelottaa. On uskallettava ottaa haasteita vastaan ja haastettava itsensä. Muuten ei kehity.

Jos kirjoittaessa pelottaa, se on hyvä merkki. Epävarmuus viestii tärkeän äärellä olemisesta ja siitä, että sille antaa kaikkensa. Kirjoittaa sydän ja mieli avoimina.