Tarinoiden oma

Kun aloitin Mifongin perinnön kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten, olin juuri valmistumaisillani puutarhuriksi. Olin todella innoissani kasveista, erityisesti eksoottisista kasveista ja botaniikasta, jota ajattelin mennä lukemaan mahdollisesti jopa yliopistoon. Sitten eräästä sattumuksesta aloin kirjoittaa vallattomasti, ilman muuta päämäärää kuin itseni viihdyttäminen tarinalla. Tarinoita päässäni on ollut aina. En ajatellut, että kirjoittaisin kirjan. Mielessäni ei käynytkään, että minusta voisi tulla kirjailija.

Kissa ja hiiri -leikki kirjailijuuden ajatuksen kanssa jatkui siihen asti, kunnes olin käynyt Oriveden opiston vuoden kestäneen käsikirjoituksen viimeistelykurssin ja tuli aika laittaa käsikirjoitus kustantamokierrokselle. Silloin kohtasin ensimmäistä kertaa kunnianhimon, joka on ajanut minut tähän hetkeen. Oikeastaan haluan tätä ihan hirveästi, muistan sanoneeni itselleni, kun asettelin liuskanivaskaa postituspussiin. Ihan hirveästi.

Mutta vasta nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, alan todella tuntea olevani kirjailija. Ytimeltäni, tarkoitukseltani ja kokonaisvaltaisesti. Nyt, yhdeksän romaania ja 16 novellia myöhemmin. Taiteilija-nimitys tuntuu edelleen vieraalta, enkä tiedä tuleeko se koskaan juurtumaan. Ei sen ole pakko. Olen kasvanut duunariperheessä, taustani on sekoitus tehtaantyöläisiä ja kituuttavia yksityisyrittäjiä. Työttömyyskin on tuttua. Niinpä olen itsekin sekoitus duunaria ja yrittäjähenkisyyttä -- ja kirjailijaa.

Tunnen itseni ennen kaikkea kirjailijaksi.

(c) J.S. Meresmaa

***

Ei ole helppoa päästää duunarimentaliteetista irti.

Ei ole helppoa luopua turvasta ja vakaudesta, jonka työnantajasuhde takaa. On vuosilomat, työterveyshuolto, työyhteisö, arkirutiinit... Ei vaivalloista byrokratiaa, tulojen heittelemistä, jatkuvaa epävarmuutta siitä, mistä saa rahaa elämiseen ensi kuussa tai ensi vuonna. Kun on tottunut johonkin tapaan olla, ottaa aikaa murtautua siitä ulos.

Duunari on uuttera työmuurahainen. Jalat maassa, katse eteen, suurempia ajattelematta se suorittaa työnsä päivästä ja vuodesta toiseen. Vaan kun duunarimuurahaiselle kasvaakin siivet, ei lentoon lähteminen käy tuosta vain. Ei kai nyt maasta voi erkaantua? Mitä siitäkin seuraa? Osaanko minä? Entä jos putoan?

Tavallaanhan minä putoan. Otan loikan, astun tuntemattomaan vapauteen. Pilvien läpi ei maata näe, voin pudota vuoden tai kaksikymmentä ennen kuin maa tulee vastaan. Aineellinen turvaverkko löytyy onneksi läheisistä, mutta henkistä puolta ei parane unohtaa. Vaikka saisin ruokaa syödäkseni ja katon suojakseni, miten sieluni kävisi, jos epäonnistuisin?

Toisaalta jo pitkään kirjailijan työtä tehneenä olen oppinut sietämään epäonnistumisen pelkoa. Sen ei saa antaa lamauttaa. Sen ei saa antaa estää. On oltava rohkea, koska tarinat eivät vain tule ihmisestä, ne tekevät ihmisen. Tarinoiden kertominen on oikein hyvä syy olla olemassa.

Minun identiteettini on täydentynyt. Olen tarinankertoja.

***

Parin viikon päästä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin tämän blogin. Ajatuksena oli kirjata ainutlaatuisen esikoisvuoden tapahtumia ja tuntoja ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, mutta bloggaaminen osoittautui niin palkitsevaksi, että se on jatkunut ja jatkuu.

Hyvä niin.

Nyt on elokuu 2016 ja minä, joka luulin tulevani kirjailijaksi julkaisemalla esikoisteoksen, alan viimein hyväksyä ammattinimen mukanaan tuoman todellisuuden.

Muistattehan, että tarinat muokkaavat todellisuutta, mutta tarinoita kertoessanne te muokkaatte myös itseänne.

Tarinat tekevät teidät.

Te olette tarinoiden.

Ammattilainen hoitaa homman kotiin

Kirjailijakollegoiden parissa on aina toisinaan keskustelua ammattilaisuudesta. Siitä, tunteeko olevansa oikea kirjailija, onko ammattilainen, onko kirjailijuus edes kunnollinen ammatti ja milloin voi kutsua itseään ammattilaiseksi. Jos on vuosia julkaisutaukoa, onko ammattilainen? Jos ei pysty elättämään itseään kirjailijana, onko ammattilainen?

Minä olen käynyt ammattikoulun. En silti lähtenyt sieltä ammattilaisena, vaan valmistumispaperit takataskussa ja tietty oppimäärä pääkopassa. Kukaan koulusta valmistunut ei voi sanoa itseään ammattilaiseksi, vaikka saisi saman tien oman alan palkallisia töitä. Minun papereissani lukee "puutarhuri", mutta en voisi parhaimpana päivänäkään väittää olevani ammattilainen sillä alalla. Siihen, että minusta olisi tullut ammattimainen puutarhuri, olisi vaadittu vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Ammattilainen ei ole koskaan valmis, mutta hänellä on takanaan sekä käytännön kokemusta että teorian ymmärrystä. Ensin mainittu on tärkeämpää.

Kirjailijaksi ei ole koulutusta. Ei sellaista tutkintoa, joka pätevöittäisi. Ainoa pätevöitys on synnynnäinen ja opittu taito, jota jatkuvasti saa kehittää, sekä kustannussopimukset kaupallisten kustantamoiden kanssa, sillä he ovat edelleen tämän ammatin portinvartijoita. On myös ammattia tukevia tekijöitä, kuten erilaiset apurahat, palkinnot, kritiikit, kollegat ja tietenkin Kirjailijaliitto. Ne kaikki auttavat rakentamaan ammattilaisen identiteettiä.

Ammattimaisuus on sitä, miten suhtautuu työhönsä. Haluatko tehdä sen hyvin vai huonosti. Pidätkö kiinni aikatauluista, Kunnioitatko työtovereita tai asiakasta (jos sellaisia on). Jos uskot itseesi ammattilaisena ja pidät työsi laadusta kiinni, sinua pidetään ammattilaisena. Omaa työtään pitää myös arvostaa, muuten toisia voi olla vaikea saada arvostamaan sitä. Itsensä vähätteleminen ei ole ammattimaista.

Joskus kuulee sanottavan, että ammattilaiseksi voi sanoa itseään sitten, kun saa tekemästään työstä palkkaa. Kun joku on valmis maksamaan siitä, mitä teet.

Taiteen alalla tämä on huono mittari. On se huono mittari muutenkin, sillä varmasti jokainen meistä on kohdannut tyypin, jolle maksetaan palkkaa duunista, jonka se tekee huonosti. Minä en pidä tätä ammattilaisuutena, saati ammattimaisuutena. Ihminen, joka tekee laadukasta jälkeä, on ammattilainen, jos hän sen lisäksi kokee olevansa sellainen, arvostaa työtään ja pyrkii aktiivisesti toimimaan alalla.

Ammattimaisuus on myös muuttuvaa. Ammattitaito vaatii paljon kehittyäkseen, mutta on aloja, joissa sen voi myös hukata. Kirjailijalle tärkeä ammattitaito on kyky tuntea itsensä ja tiedostaa oman kunnianhimonsa määrä. Se, mitä haluaa tehdä ja millä tavoin. Tätä ammattia kun voi elää niin monella eri tavalla, on mahdollista räätälöidä itselleen se sopivin. Jokainen kirjailija ei ole ammattimainen esiintyjä, luennoitsija, kouluttaja, valmentaja, toimittaja tai kolumnisti. Jotkut ovat. Silti heidän statuksensa ammattimaisena kirjailijana ei välttämättä muutu.

Olen kirjoittanut tarinoita kohta kymmenen vuotta, mutta voin sanoa tehneeni sitä ammattimaisesti vasta neljä vuotta. Olenko ammattilainen? Siinä mielessä olen, että näiden neljän vuoden aikana minun ammatti-identiteettini on kokenut täysmyllerryksen. Enää en voisi vastata ammatikseni mitään muuta kuin kirjailija, sillä se minä tätä nykyä olen. On todennäköistä, että tulen pakon edessä tekemään vielä muidenkin alojen töitä, mutta kunnianhimoni ja lahjani käytän kirjailijan ammattitaidon vahvistamiseen. Enemmän kuin mitään muuta, olen kirjailija. Sitä haluan olla vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Muutos

Havahduin ajatukseen, etten enää osaa olla olematta kirjailija.

Jossain vaiheessa, muutamien vuosien aikana, ajattelussani ja ydinnesteissäni on tapahtunut salakavala muutos. Sanoja, kirjaimia, lauseita, virkkeitä, rytmiä, puhetta, tarinoita, sanontoja, äidinkieltä, puhekieltä, ideoita, oivalluksia, intuitiota, sattumia, kunnianhimoa, kirjahumua, kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä...jotka eivät lakkaa laisinkaan.

Minä olen kirjailija. Olen, vaikka kolme vuotta sitten en ollut. Minun ruumiini on vallannut olento, jota yritetään kahlita vuoroin ammatiksi vuoroin kutsumukseksi ja joskus jopa kiroukseksi, mutta se on kaikkea ja ei mitään, suostumaton alistumaan ahtaisiin määritelmiin. Kaikkialla minne menen kerään tiedonmurusia datapankkiini, mieleni maistelee sanoja ja virkkeitä, tallentaa tunnelmia, maisemia ja tuoksuja. Olen alati metsällä, mikään kokemus ei mene hukkaan: kaikki on potentiaalista materiaalia.

Tietyllä tavalla olen aina töissä.

Muutos on jännittävä. Hieman pelottavakin. Onko se pysyvä?

Kotimaista en lue

Tämä ei ole syyllistävä kirjoitus. Jokainen saa lukea puhtain mielin juuri sitä, mitä haluaa, loukkaantua tästä ei pidä.

Kuitenkin, kun nyt olen itse sovittelemassa alkutuottajan saappaita jalkoihini, olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miksi niin moni lukija tarttuu kotimaiseen kirjaan ennakkoluuloisena -- tai jättää kokonaan tarttumatta, koska kirjoittaja on suomalainen tai tapahtumat sijoittuvat Suomeen.

Kotimaisuus on hyvä ja kannatettava asia niin monessa muussa: ruuassa, päivittäistavaroissa, huonekaluissa... Miksi se ei olisi myös kirjallisuudessa? Lähiruoka on in, mutta paikallista kirjailijaa tuskin huomioidaan kotiseudun kirjakaupoissa, jotka ovat pääasiassa valtakunnallisia ketjuja (jos kivijalkakauppoja ylipäätään kaupungissa on). Kirja saa etupöytäpaikan joko valtakunnallisesti tai ei ollenkaan.

En ole sen parempi kuin muut: nuoruudessani oli vähintään kymmenvuotinen jakso, jolloin en lukenut kotimaisia kirjoja. En yhden yhtäkään. Syy? Ne olivat arkisia. Tylsiä. Liian kotoisia, en vain halunnut eläytyä henkilöön nimeltä Matti tai Mari. En halunnut kulkea tarinan mukana Loimaalla. Ei, henkilön nimessä piti olla mahdollisuus eskapismiin ja arjen unohtamiseen. Jotain, mikä ei haissut loskassa liotetuille tumpuille ja makaronilaatikolle.

Entä nyt? Eskapismi ja romantisointi ovat vallalla lukumaussani edelleen, mutta kotimaista on luettava jo pelkästään kielen vuoksi. Hätäiset käännöskirjat saavat sormeni kouristelemaan: niin kovasti tekisi mieli tarttua punakynään. Mutta kun raottaa taattua kotimaista, kielen puhtaus suorastaan hivelee sielua. Tämä on kieli, jolla kirjoitan; tämä on tapa, jolla suomeksi ajatellaan.

Eikä tarjolla ole vain halkopinoproosaa tai tiskirättitarinoita. Ehei, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, median päällyskerman alta paljastuu monenmoisia kerroksia ja kirjailijoita, joista ei aiemmin ole kuullutkaan. Löytyy juuri niitäkin lajityyppejä, joiden edustajia ei uskonut kotimaan tarjoavan. Meillä vain on niin paljon kirjailijoita, että kirjastoihinkaan he eivät  mahdu kaikki esille.

Mielenkiintoista olisi kuulla, mistä nämä ennakkoluulot oikein juontavat. Onko niille mitään perusteita? Onko tosiaan niin, että kotimainen on pettänyt lukijansa joltain osin sen verran pahasti, ettei uusille anneta mahdollisuuksia? Vai onko kyse siitä, että kaikki ulkomailta tuleva on lähtökohtaisesti paremmin tehty (ja jos jo siellä itsensä läpi lyönyt, niin luottamus siihen, että teksti on hyvää, on lukijalla suurempi?) Se lienee tosiasia, että intohimoinen lukija tutustuu ulkomaiseen antiin siksikin, että omaa makua kiinnostavia kirjoja ei kotimaan tarjonnassa ole riittävästi. Jos kirjailija kirjoittaa yhtä kirjaa vuoden, lukija voi hyvinkin ahmia sen päivässä. Ja jos jonkin tietyn genren kirjoittajia löytyy Suomesta esimerkiksi viisi, koko vuoden anti yhden lajityypin osalta on viikossa luettu.

Kun seisoskelin kirjakaupan tyrkkypöytien edessä, kyllä sydäntäni hieman kirpaisi, kun etualalla kotimaisen tarjonnan sijaan oli ulkomaisia kirjoja vaikka varastohyllystä näkyi löytyvän uusia kotimaisiakin. Sitä kirjakaupat tarjoavat, mitä ihmiset varmasti ostavat. Ja ihmiset ostavat sitä, mitä kirjakaupat tarjoavat.

Tarina on universaali, oli se sitten alkuperäiskieleltään mikä hyvänsä. Toivon silti hartaasti, että kotimainen kirjallisuus pitää pintansa, sillä se on osa kansallista identiteettiä. Kirjat ovat ikuisia ja ne, joita kirjoitamme nyt, ovat rakentamassa tulevaisuuden ihmisille kuvaa siitä, mitä luimme ja ajattelimme 2010 -luvun alussa.