Sarana narahtaa

On ollut novellille tilaus. On ollut aihe ja konflikti. On ollut idea.

Ilman kertojan ääntä ei tarina kuitenkaan lähde. Lähtötelineissään nykii. Lähtötelineissä -- vai sittenkin ansaraudoissa, henkitoreissaan, jo menetettynä?

Viikkoja olen tässä odotellut. Aloittanut tekstitiedoston kahteenkin kertaan, yrittänyt houkutella sanoja tulemaan. Ei tule. Ei lähde. Voin kirjoittaa, mutta merkkijonot eivät herää eloon. Jossain muusa puistelee päätään, murhe silmissään, tsotsot huulillaan. Ei näin.

Mikä avuksi?

Aika. Aikapa hyvinkin, sanoo kokemus ja järki. Sitä tässä on vietetty satunnaisia taustatutkimuskirjoja lueskellen. Vaan kun aika kuluu, se käy vähiin. Saapuu jokaisen kirjoittajan tuntema raja. Kuolonraja. Määräpäivä. Deadline.

Mieleen hiipii pelko: Eikö tästä tarinasta ole eläväksi?

***

Eräänä iltana sitä painaa päänsä tyynyyn. Painaa tyynyyn niin kuin edeltävän viikon jokaisena iltana. Jokin on toisin. Muusa raottaa porttia, sarana kirskahtaa. Ja yhtäkkiä kuulen kertojan äänen. Silmäni ovat kiinni, väsyttää -- tästä ei ennen aamua nousta -- mutta pääkopassa kaikuu. Sanoja sanojen perään, lauseita, virkkeitä. Ensin haparoiden, sitten vahvemmin. Sydän läikähtää keveänä.

Sinäkö se olet, se kertoja, joka tämän tarinan puhaltaa henkiin?

Sinä se olet, tunnistan sinut nyt.

Kyllä sinua on odotettukin. Tervetuloa.