Loppuunmyytyjä ja uusia tulevia

Monta kertaa olen aloittanut kirjoittamaan blogiin, mutta päättänyt sitten olla kirjoittamatta. On ollut tunne, että toistaisin vain samaa samaa samaa, eli että kirjoitan. Keskeneräisistä projekteista ei ole ollut halua tai tarvetta kertoa seikkaperäisemmin ja kaikki paukut olen käyttänyt tämän vuoden toisen ei kun kolmannen käsikirjoituksen loppuun saattamiseen.

Kolmannen?! Tsiisus. Ei ihme, jos sanoja ei riitä tänne.

Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että on jotain UUTTA kerrottavaa. Nimittäin ensinnäkin Naakkamestari on myyty loppuun. Sitä ei saa enää tukuista, vain kustantajalla ja muutamalla kaupalla, jotka sitä ovat tulleet hyllyynsä hankkineeksi, sitä saattaa vielä olla. Tiedossani olevat kaupat: Tulenkantajien kirjakauppa, Tampere; Aavetaajuus, Helsinki; Kirjan talon Pop-up-kauppa, Turku.

Kustantajan verkkokaupasta voi vielä koettaa tilata.

On myös niin, että Mifongin mahti on finaalissa. Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat!

Lisäpainoksista varmasti keskustellaan, mutta koska kirjoja ilmestyy kaiken kaikkiaan niin paljon ja varastointi maksaa, olen varautunut siihen, että se ei välttämättä onnistu. Jos siis törmäätte näihin kaupassa tai divarissa, napatkaa itsellenne, sillä se voi olla viimeinen tilaisuus.

***

Toinen iso juttu tälle viikolle on tämä: Ursiinitrilogian toinen osa, Hämäränsäteet, on valmis! Siis "valmis" niin kuin ensimmäinen versio on valmis. Tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Kirjalla rakenne. Henkilöhahmojen nahkoissa on jälleen tullut asusteltua. Seuraavaksi vuorossa on editointia ja editoinnin jälkeen stilisointia ja... Niin. Kannen pääsen toivottavasti julkistamaan pian!

Kansista tulikin mieleeni, että Osuuskumman kevätkatalogi on ilmestynyt. Täten voin julkistaa ensi keväänä tulevaksi kaksi käännösantologiaa, toinen ruotsiksi ja toinen ranskaksi, ja niistä kummassakin on meikäläiseltä novelli.

Trollguld och andra berättelser, var så god:

Quand je ne regarde pas:

***

Vaikka niin voisi luulla ja kuvitella, tämän vuoden kirjoittamiset eivät olleet tässä: Vuoden lopussa on vielä yksi deadline, jota ei sovi ylittää. Joulunakin on siis tiedossa töitä.

Valmiiksi saamisen ihanuus

Eilen sain valmiiksi erään novellin raakaversion. Se tulee mahdollisesti julkaisuun ensi vuonna, vielä en varmuudella tiedä.

Eikä sillä oikeastaan tässä vaiheessa ole mitään väliä: tarina on kirjoitettu, se on minusta ulkona, oloni on keventynyt. Helpottunut ja samaan aikaan hiukan kaihoisa, ylpeä.

Kahvia, kisuja, kirjoittamista. (c) J.S. Meresmaa

Eniten rakastan valmiiksi saamista.

Tähän olen päätynyt nyt useampia vuosia kirjoitettuani, kymmeniä tarinoita synnytettyäni. Kun tarina on vasta tuloillaan, oloni on toisinaan aika ikäväkin: henkistä turvotusta, ummetusta, ahdistusta. Etsin kertojanääntä ja aikamuotoa. Ongin materiaalia, yksityiskohtia, korostusvärejä, nimiä, tapahtumapaikkoja. Suussa maistuu jo piiras, vaikka marjat ovat raakileita. Kaikki on levällään, vaikka pian pitäisi lähteä.

Vasta kun palaset loksahtavat kohdilleen, kun kertoja alkaa supattaa korvaani, kun oikeat sanat löytyvät, vasta sitten päästään matkaan... ja kohti määränpäätä, mikä minulle tarkoittaa "valmista".

Romaanimittaisissa teksteissä on toki rakastettava myös tekemistä -- tai ainakin niitä huippuja, joita tarinan yllätyskäänteet ja kohokohdat tarjoavat. Sellaista hurmiota kuin tarinan kirjoittamisesta parhaillaan saa, en ole löytänyt muualta.

Joten vaikka raakaversioiden kirjoittaminen on minulle tuskaistakin, on se ainoa tapa saada valmiiksi. Ainoa keino vapautua tarinan painosta. Ainoa tie hurmioon.

Sellainen viikonloppu

Ylitin itseni, mutta vielä se ei tunnu miltään.

Taoin viikonlopun aikana Kätkemän lopulta siihen kuntoon, että sen kehtaa lähettää kustantajalle -- ja itse asiassa lähetinkin jo. Olo on tyhjä, etäisen helpottunut ja pirun väsynyt. Eilen heräsin 6.30 kirjoittamaan, tänään sentään vasta kahdeksalta. Valmista tuli iltaseitsemältä. Nyt voi sen kässärin kanssa huokaista, siirtää Mifongit hetkeksi takaliedelle porisemaan ja ottaa huolehdinnan alaisuuteen etulieden räiskyväiset.

Yhden tulevan novellikokoelman toimittamista, oman novellin editointia, toisen novellin kirjoittamista ja jossain vaiheessa Kuninkaan tahtokin varmaan vaatii viimeiset silaukset. Mikäänhän ei ole valmis ennen kuin se on julkaistu (eikä kai aina silloinkaan, joskaan omalle kohdalleni en tätä toivo). Siinä tammikuu kuluukin.

Mifongin kätkemä on raakaversioltaan melko pullea: 95 000 sanaa ja rapiat. Kieltämättä sen tarinakin on aika suuri, ja hykertelen koko pienen mustan sydämeni kyllyydestä, miten hieno reissu edessä vielä siintääkään. Helpolla ei pääse kukaan, ei edes kirjailija.

Iloinen julkaisupäätöskin kolahti postilaatikkooni: ensi kesän Ursulassa nähdään näillä näkymin Elisabeth Sarantin uutta tuotantoa!

Sokerilla ja kanelilla kuorrutetun riisipuuron voimin syntyy
tämäkin eeppinen fantasiateos. (c) J.S. Meresmaa

Epätäydellisyyksien virrassa

Menin sitten padoista kirjoittamaan viimeksi, ja niin siinä sitten kävi: tarinan tuloa ei voinut estää. Aloitin perjantai-iltana ja valmis olin tänään puolilta päivin.

A Room With a View. (c) J.S. Meresmaa

Kirjoitusvintti. (c) J.S. Meresmaa

Kirjoitustaukoa oli olosuhteiden pakosta takana viitisen kuukautta. Etukäteen vähän jännitti, että kuinka homma etenee viikonloppuna -- mikä ihme siinä aina onkin, että epäilee pystyykö enää? Kun on nyt kuitenkin noita romaaneja muutaman kirjoittanut ja novellejakin alkaa olla koossa muutama. Luulisi todisteiden puhuvan puolestaan.

On auttanut paljon, kun olen tajunnut osan pelosta johtuvan siitä, että kun omat kriteerit ja kunnianhimo ovat korkealla, raakatekstin tuottaminen on silkkaa kidutusta. Tuo virke ei ole mistään kotoisin, väärä sanajärjestys, kökkö ilmaisu, mitenkäs olikaan sen pilkun kanssa, no nyt kirjoitit tuon nimen taas väärin... Sisäinen viilari vääntää voimalla luomista vastaan. Ja kun on se hetki, kun pitäisi antautua, ei korjata. Olla epätäydellinen ennen kuin löytää sen mitä sanoillaan hakee. Epätäydellisyyttä pitäisi syleillä!

Metsälampi, miltei umpeen ruohottunut.
(c) J.S. Meresmaa

Niin, viikonloppuni oli siis varsin onnistunut. Ylitin parhaimmatkin toiveeni, sillä sain kasaan novellin kokonaisuudessaan. Odotin, että pääsisin vain hyvään vauhtiin sen kanssa, ehkäpä jopa puoliväliin. Toisin kävi. Kahden päivän saldo oli huikea, 7000, ja itselleni todella kannustava tämän syksyn aloitukseen, sillä tehoja tullaan vaatimaan. Olen yhä hieman äimistynyt, mutta tullut kirjoituspöllyistä jo takaisin maan pinnalle. Tuttu epätunne on täällä taas: epäuskoinen, epätoivoinen, epätietoinen... Epätäydellinen!

Se on kyllä myönnettävä, että kaikkeni tein olosuhteiden sopivaksi säätämiseksi: luonto lähelle, netti kauas, ruokatarjoilu, kirjoitusrauha ja sauna. Lähdekirjat nappasin mukaan, vaikka olinkin niitä pari viikkoa lueskellut -- kyseessä on historiallinen spefinovelli, joten aina joitakin vuosilukuja ynnä muita joutuu tarkistelemaan kirjoittamisenkin lomassa.

Mutta aika oli kypsä, metsä antelias, ja vaikka mustikoita sainkin vain muutaman desin, sain juuri ne puuttuvat palaset ehjän tarinan rakentamiseen.

Pilvet! (c) J.S. Meresmaa

Merkillisen hyvä päivä

Kyllästyin eilen blogin punaiseen ulkoasuun ja tempaisin jotain vaaleampaa ja selkeämpää tilalle. Varma kevään merkki, kun tekee mieli järjestellä ja uudistaa. Pöllyttää talven pölyt pois.

Tänään on ollut merkillisen hyvä päivä.

Ensinnäkin koin taas eilen illalla nukkumaan mennessä valaistumisen siitä, miten kiihkeästi työn alla ollut novelli tulee huipentumaan ja loppumaan. Kuinka kaikki palaset liukuvat paikoilleen. On villiä ja hienoa, kun tarkkoja sanoja virtaa mieleen dialogin ja kerronnan muodossa. Ne on saatava merkittyä ylös mahdollisimman uskollisesti, koska usein sanajärjestyksessä ja nimenomaisessa sanavalinnassa piilee tärkein ydin. Kyse on kuin melodiasta: jos sen kadottaa, sitä on vaikea uudestaan tavoittaa, vaikka musiikin syntyrakenne olisikin tuttu.

Tänä aamuna minulla oli siis kasa koukeroisia merkintöjä käsissäni ja kahvilla karkotettava väsymys silmissäni. Mutta lisäksi oli varmuus siitä, että novelli paitsi valmistuu ajallaan, myös toimii!

Toiseksi sain yllättävän yhteydenoton toimittajalta (itse asiassa jo eilen), ja niinpä ensi perjantaina Aamulehden Valo-liitteessä saattaa olla meikäläisestä pieni juttu. Tänään sain jutun tarkistettavakseni, ja kiva juttu se olikin!

Kolmanneksi, tattadataadaa, Ritarin ansion käsikirjoitus palasi kustannustoimittajalta kommenttien kera. Esilukijoiltakin on palaute jo tullut, joten pääsen huhkimaan tämän parissa ensi viikolla. Minähän olin aivan rikki siitä, että jouduin lähettämään ensimmäisen version lukijoille niin raakana, hyväset sentään, ihan oikeasti kuumotin häpeästä kotona, raastoin kaksin käsin hiuksiani, kiskoin paitani rintamusta ja menin nurkkaan istumaan ja seinää tuijottamaan. (Miten niin draamakuningatar?)

Ihme ja kumma, esilukijat ja kusti olivatkin lukeneet ihan eri tekstiä kuin olin kuvitellut kirjoittaneeni. Jotenkin kun kässäri tuli heiltä takaisin kommentteineen, se oli muuttunut höyryävästä lantakasasta istutuskelpoiseksi multamaaksi. Hämmästyttävä on esilukijoiden katseen voima.

Hyvä siitä tulee.

Ja neljänneksi -- kyllä, neljäskin hieno asia tapahtui tänään -- Osuuskumman aaveantologia Ruumiittomat on saapunut painosta ja on nyt jokaisen halukkaan ostettavissa! Mukana on minunkin novellini, Kielolinna. Oolalaa, julkaisuvuosi on korkattu!

Mutta... ei hemmetti, oli viideskin hyvä asia tässä päivässä! Kirjoitin nimittäin raapaleen. Idea tuli vessassa -- kuinkas ollakaan-- ja täytyi heti kirjoittaa. Raapaleideat tuntuvat nimittäin olevan erityisen aikaliukoisia. Jos se on kelpo, se ilmestyy jossain vaiheessa Osuuskumman raapalepalvelussa (joka on ihan uutta ja parasta jokaiselle tarinannälkäiselle, mutta kiireiselle digi-ihmiselle).

Selätys

Se oli siinä, tältä erää. (c) J.S. Meresmaa

Vastaan hangoitellut käsikirjoitus on saatu vihdoin selätettyä. Raakaversio on valmis. Viimeinen piste on isketty paikoilleen. Toimiiko se? Onko se hyvä?

Ei hajuakaan. Olen synnytyksen jälkeisessä tiedottomuuden tilassa. Kyllä, tiedottomuuden. Kaikki on mustaa. Minulla on hämärä aavistus, että olen unohtanut lunastaa muutaman tekstiin istuttamani koukun; solmia muutamien juoneen ujuttamien lankojen päät. Mutta käsikirjoituksessa on nyt alku, keskikohta ja loppu. Siinä on juoni ja rakenne. Henkilöt kehittyvät ja jännite kohoaa loppua kohden. Kohoaahan?

Tarinan viimeinen piste on paikoillaan. Tai oikeastaan se on kysymysmerkki. Jahka alan editoida pienen tauon jälkeen, saan sitten siirrellä sitä mielin määrin haluamaani suuntaan.

Sitä ennen ei auta muu kuin antaa tomun laskeutua tämän käsikirjoituksen päälle ja hypätä ihan muiden hommien pariin.

Seitsemän asiaa, joita et tiennyt Mifongin perinnöstä

Kirjailija Saara Henriksson haastoi paljastamaan seitsemän asiaa minusta. Koska olen vähemmän mielenkiintoinen kuin kirjani, paljastan seitsemän asiaa Mifonkisarjasta (en lupaa, että kaikki ovat ennaltamainitsemattomia: muistini ei riitä niin pitkälle).

1. Mifongin perintö sai alkunsa, kun luin niin huonon kirjan, että päättelin itsekin osaavani kirjoittaa paremman.

2. Käsikirjoitukseni työnimi oli ihan loppumetreille saakka Verenperintö. Olin jo melkoisen klikkiytynyt nimeen, mutta sitten arvon kanssakirjoittajat kertoivat, että nimestä tulee mieleen pohjanmaalainen sukutarina. Ja nyt, kun vampyyrikirjoja ilmestyy kirjakauppojen myyntitelineisiin nopeammin kuin puremajälkiä uhrien kauloihin ja 90 prosentissa niistä esiintyy sana "veri", olen tyytyväinen että päätöstäni jaksettiin uhmata.

3. Nimien luomisessa minua vaivaa A-tauti. Mifongin perinnössä esiintyy neljä a-kirjaimella alkavaa tarinan kannalta merkittävää henkilöä: Ardis, Amargo, Arran ja Agautr. Näin siitä huolimatta, että muistaakseni karsin a-kirjain alkuisia nimiä jossain vaiheessa.

4. Käsikirjoituksesta on pudonnut matkan varrella pois kokonsa puolesta melkein oman kirjan ansaitseva sivurönsy. Aloittelevalta kirjailijalta karkasi niin sanotusti mopo kädestä raakaversiossa ja sivuhenkilöt kirmasivat omille teilleen. Tästä poisleikatusta osasta sain valtavasti materiaalia ja innostusta Mifongin ajan kirjoitusvaiheessa.

5. En koskaan tosissani uskonut, että kirja julkaistaisiin. En uskonut, että suomalainen kustannusmaailma olisi kyllin avoin aikuisille suunnatulle fantasialle, jossa ei ole mitään kytköksiä suomalaisuuteen. Olin osittain oikeassa, mutta Karisto tunnisti hyvän tarinan ja nappasi kiinni.

6. Mifongin perinnön sisäsivujen kuvitus on omaa käsialaani. Kirja on jaettu viiteen osioon, joista jokaisen "nimilehdellä" on kuva. Kuvitus syntyi puolivahingossa, kun piirtelin linnojen kuvia omaksi ilokseni. Emmin pitkään, kehtaisinko luovuttaa niitä painettavaksi, mutta lopulta suljin silmät ja annoin toisten päättää puolestani.

7. Pitkään olen ollut varma, että Mifonkisarja on trilogia. Enpä ole enää. Vaikka saisinkin runtattua kolmosen, eli Mifongin mahdin, niin tiiviiksi, että se pystytään vielä painoteknisesti hallitsemaan, en usko, että olen kyllästynyt luomaani maailmaan tai sen hahmoihin. Tiedossa voi siis olla ensiöitä (eli prequelejä), rinnakkaiskertomuksia ja jatko-osia. Kustannettuna tai pöytälaatikossa.

***

Haaste jatkukoon Elina Rouhiaiselle, Anne Leinoselle ja Hanna van der Steenille. Päättäkööt he, mistä aiheesta paljastelevat, vaikka minua tietysti kiinnostavat kirjoittamisprosessit ja heidän kirjansa.