Jens Lapidus: Lukususelämää

Tämä on Lapiduksen "Stockholm noir"-sarjan viimeinen osa. Kaikki päähenkilöt yhtä ammattitappajaa lukuunottamatta ovat tuttuja, ainakin päällisin puolin, sarjan aiemmista osista. Juoni seurasi suunnilleen samaa kaavaa kuin aiemmat eli ei ollut liian ennalta-arvattava, paljon monimutkaisia suunnitelmia, joista osa onnistuu ja osa menee täysin pieleen. Uutena teemana oli Venäjän mafia ja yhden päähenkilön homoseksuaalisuus.

Pidän Lapiduksen tavasta kirjoittaa. Hän pystyy pyörittämään kolmea eri henkilöä samassa tapahtumakehyksessä kronologisesti ja samalla niin, ettei lukija putoa kärryiltä hetkeksikään. Kirjan nimi johti vähän harhaan: luksuselämää vietettiin kirjassa paljon vähemmän kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Kaikki kolme päähenkilöä liittyivät kuitenkin luksukseen: Nataliella olisi ollut siihen periaatteessa mahdollisuus, mutta etninen tausta ja oma haluttomuus erottivat hänet siitä, Martin oli syntynyt luksuselämään, mutta omilla valinnoillaan ajautunut siitä yhä kauemmas ja Jorge unelmoi siitä niin kuin ennenkin, turhaan.

Hauska ykstyiskohta oli Lapiduksen viittaus aiempiin kirjoihinsa Natalien kirjahyllyssä. Muistaakseni II-osassakin viitattiin Lapiduksen kirjoihin "sen lakimiehen kirjoina".

Jens Lapidus: Lukususelämää (Livet deluxe - Stockhom noir III 2011) Like, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Vähän tylsä (ja iso)

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Tällä kertaa katsoin tv-sarjan ensin ja sitten luin kirjan. Yleensähän katson tv-sarjaa kommentoiden jatkuvasti, ettei se noin mennyt eikä kirjassa ollut tällaista kohtausta. Se varmaan liittyy myös mielikuvitukseen: kirjaa lukiessa kuvittelee kohtaukset tietynlaisiksi eikä tv-sarjassa ole toteutettu niitä ainakaan sillä samalla tavalla. Jos kirjan lukee jälkikäteen, tuntuu siltä että kaikki menee niin kuin tv-sarjassa: se mikä on tarkoitus täyttää mielikuvituksella, onkin jo täytetty tv-sarjan luomilla kuvilla. Vähän tylsää.

Kirjan juoni on tiivis kuvaus nuoren kätilön työstä ja vapaa-ajasta nunnien kanssa. Hahmot olivat hyvin samanlaisia kuin tv-sarjassakin, rakkaustarinat vain loistivat poissaolollaan. Ilmeisesti on mahdotonta tehdä tv-sarjaa tai elokuvaa, ellei siihen sullota tiettyä määrää rakkaustarinoita.

Koskettavinta oli 1950-luvun lontoolaisen köyhälistön elämänmyönteisyys hyvin vaikeiden olojen keskellä. Kuusikymmentä vuotta sitten ei ollut e-pillereitä, pyykinpesukonetta tai kunnon lääkkeitä. Sairaalaa pidettiin vain köyhäintalon jatkeena eikö sinne haluttu mennä. Hieno kirja!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (Call the midwife - a true story of the East End in the 1950s 2002) Otava, suom. Eija Tervonen
Arvio: **** Niin tuttu

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

Odotin paljon tältä kirjalta. Tämän kirjan myötä aloin pohtia enemmänkin historiallisen romaanin oikeutusta. Joissain kirjoissa keksityt päähenkilöt kelluvat todellisten historiallisten tapahtumien laineilla vaikuttamatta niihin. Waltarin henkilöt taas aikaansaavat nuo laineet ja se tekee koko kirjasta epäuskottavan saman tien.

Tapahtumat sinänsä olivat hyvä kertaus tuohon historian kohtaan, mutta mietin jatkuvasti miten paljon tapahtumista on totta. Kirja meinasi jäädä jopa kesken, mutta skarppasin lopussa ja luin sen loppuun.

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen (1944) WSOY
Arvio: *** Ei mitenkään ihmeellinen

Antti Tuuri: Ikitie

En tiedä miksi tämä on jäänyt minulta lukematta. Yleensä olen lukenut Tuurit samantien ja niistä on jäänyt vähän valju maku. Tämä oli ihan toista maata. Tyypillinen tuurimainen ilmaisukin lipsui välillä enemmän normaalin puolelle, mikä lisäsi luettavuutta.

Tarina on erittäin julma ja sivuaa taas sellaista kohtaa historiassa, joka jätettiin kokonaan kertomatta meille 1970-luvun lapsille. On lähes mahdoton ymmärtää mikä sai menestyneet amerikansuomalaiset unelmoimaan paremmasta sosialistisesta yhteiskunnasta ja miten ihmeessä he uskoivat löytävänsä sen Neuvostoliitosta. Tietenkään heillä ei ollut sitä tietoa tulevasta, joka meillä on nyt eikö muutenkaan tieto liikkunut samalla intensiteetillä kuin nykyään.

Ketolan Jussin kohtalo on siksikin epäreilu, ettei hän ollut mikään kommunisti, hän ei vain ollut samaa mieltä Lapuan liikkeen kanssa. Ehkä hiukan epäuskottavaa on, että häntä ei tapettu muiden mukana vaan Kallonen jätti hänet henkiin ja antoi siten mahdollisuuden karata.

Antti Tuuri: Ikitie (2011) Otava
Arvio: **** Vaikuttava

Max Manner: 13. huone

Ei varmaan pitäisi aloittaa trilogian kolmannesta osasta. No näin kuitenkin tein ja lopetinkin Mannerin lukemisen sitten tähän. Aivan liian suuri osa kirjasta käsittelee edellisten osien tapahtumia ja siitä huolimatta kuva niistä jää sekavaksi. Se osa tätä kirjaa, joka rakentaa uutta juonta, on ohut, lyhyt ja täydellisen epäuskottava tekstioksennus.

Harkitsin jo moneen kertaan lopettamista, mutta päätin yrittää. Mannerin uusin kirja näkyy olevan CrimeTimen kustantama. Olen tähän asti pitänyt CT:tä tasokkaana, mutta sekin luulo hävisi tämän kirjan myötä...

Max Manner: 13. huone (2011) Minerva
Arvio: * Ihan paska

Jens Lapidus: Siisti kosto

Tässä pyöritään samoissa ympyröissä kuin edellisessäkin kirjassa, mutta päähenkilöt on vaihtuneet ja edellisen kirjan päähenkilöt pyörii tässä vain juonen reunamilla. Juoni ei rullannut kokaiinin ympärillä, vaan tällä kertaa keskityttiin enemmän yhteiskunnan yleisempiin mätäpaiseisiin.

Lapidus on onnistunut hienosti tekemään kakkos-osan joka hyödyntää edellistä osaa, mutta on samalla tarpeeksi erilainen, jotta kirja ei kärsisi vaikkei olisi edellistä lukenutkaan. En ole kuitenkaan ihan varma kannattaako Palmen murhaa tällaiseen sotkea. Voi kyllä olla, että se on niin olennainen osa ruotsalaista oikeusjärjestelmää, ettei siitä pääse pakoon, jos aikoo käsitellä Tukholman rikollisia.

Yksi päähenkilöistä oli poliisi ja hänen kohdallaan loppuratkaisu oli onnellinen, mutta täysin epäuskottava.

Jens Lapidus: Siisti kosto (Aldrig fucka upp - Stockholm noir II 2008) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Taas mennään

Jens Lapidus: Rahalla saa

En tiedä miksi olen ohittanut Lapiduksen toistuvasti määrätietoisesti joka paikassa. Ehkä olen lukenut kirjailijasta jotain kielteistä tai olen lukenut jostain muusta jotain kielteistä ja yhdistänyt sen Lapidukseen virheellisesti.

Olin "tuhlaamassa" kirjakaupassa lahjakorttiani matkakirjoihin, kun kassan myyjä suositti kokeilemaan Miki-kirjaa. Se on siis sellainen tosi pieni, jota luetaan pystysuuntaan. Sivutkin on kuin raamattupaperia. Olin jo lukenut pari päällimmäisenä ollutta, mutta Lapidus osui käteen kolmantena.

Formaatti on täydellinen: kirjaa voi pitää mukana pienessäkin käsilaukussa ja kirjaa on helppo lukea bussipysäkillä, junassa ja sohvalla. Tämä nimenomainen kirja oli vielä niin jännä, että pohdin voisiko sitä lukea töissäkin, mutten sentään moiseen sortunut...

Juoni oli aluksi sekava, koska seurattiin kolmea hyvin erilaista henkilöä: jugoslaavi-taustainen jääkaappi, chileläistaustainen huumediileri ja ruotsalaistaustainen wannabe. Jo ennen puolta väliä alkoivat juonet takertua toisiinsa. Kun sain kirjan loppuun, ensimmäinen ajatus oli jatko-osan löytäminen. Löysinkin sen sitten saman kirjakaupan laatikosta. Näitä Miki-kirjoja on vaikea löytää kaupasta, koska niitä on vielä aika vähän ja toisaalta ne vie niin vähän tilaa, ettei niitä huomaa kaupassa.

Juonessa oli monia tuttuja teemoja. Esim. poliisin Nova-projekti vaikutti tutulta jostain Sipilän kirjasta. Tarkistin netistä ja huomasinkin että projekti on ihan todellinen. No aina sitä oppii uutta. Toinen tuttu teema oli salakuljetettavan kokaiinin sijoittaminen vielä kasvavien kaalien sisään. Samanlainen tarina on ollut muistaakseni jossain tv:n poliisisarjassa. Erikoista tarinassa oli onnellinen loppu, ainakin jonkun kannalta siis.

Miko-kirjan jälkeen tavallisen kirjan lukeminen on tosi turhauttavaa, koska on tunne että kirja on niin iso, ettei sitä voi ottaa mukaan. Tiedä sitten miten tällaiset kirjat pärjää kirjastossa, koska sivut eivät vaikuta kovin kestäviltä.

Jens Lapidus: Rahalla saa (Snabba cash - Stockholm noir I 2006) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Vei mukanaan

Donna Leon: Uskon asia

Donna Leon kirjoittaa aina samoista teemoista: korruptiosta, välinpitämättömyydestä, Venetsiasta. Tähän kirjaan oli löytynyt sentään uusi sivujuoni, nimittäin homoseksuaalisuus.

Poliisit käsittelivät homoutta pääsääntöisesti korrektisti ja niin ettei se päässyt hallitsemaan tarinaa. Se oli kivasti Leonilta tarinoitu. Pelkään kuitenkin pahoin, ettei tilanne olisi näin katolisessa Venetsiassa.

Mitä enemmän luen Italiasta, sitä enemmän toivon ettei meille olisi noiden veijareiden kanssa ainakaan yhteistä valuuttaa...

Donna Leon: Uskon asia (A question of belief 2010) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Ennalta-arvattava

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä

Melkein jätin tämän lainaamatta, koska kirjan nimi oli niin iljettävä. Vielä iljettävämpi oli ajatus siitä, että kirjassa esiteltäisiin jotain puoliksi syötyjä ruumiita. Raadonsyöjä oli kuitenkin vain murhaaja, joka käytti itsestään salanimeä "Raadonsyöjä".

Varsinainen tarina oli hyvin tavallinen dekkarin juoni: ruumis, väärän miehen epäilemistä, väärän miehen murha, tutkimuksia, pomon määräilyä, oikean miehen tunnustus. Pieniä asiavirheitäkin oli vaikken mikään Tampere-asiantuntija olekaan. Tai toisaalta, voihan olla, että Tampereen keskustan kartonkitehtaan kutsuminen kartonkitehtaaksi olisi ollut ikävää mainosta sen omistajalle. Nyt se oli naamioitu paperitehtaaksi, mutta sen toiminta muistutti kyllä enemmän kartonginvalmistusta.

Ensimmäinen murha tapahtui ATK-osastolla ja motiivikin liittyi internettiin. Tänä päivänä kaikki tietokoneeseen liittyvät termit tuntuivat lukiessa jotenkin kasikytlukuiselta vaikka ne taisi kyllä olla ysikytluvulta. Ihmisen muisti vaan temppuilee...

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997) Karisto
Arvio: *** Pliisu

Tapani Bagge (toim.): Taksi - 14 dekkaria kumijalasta

Saadaan viihdyttävää lukemista kun 14 kirjailijaa kirjoittaa novellin samasta aiheesta. Ihmettelen vaan suuresti sitä sovinistista lähestymistapaa, jolla mukaan on otettu vain miehiä.

Moni tarina muistutti rakenteeltaan niitä tv-pätkiä, joita 1980-luvulla näytettiin "Alfred Hitchcock esittää" -otsikon alla: jännä tarina , joka loppuessaan onkin täysin arvaamaton ja vielä vähän pahempi. Monessa tarinassa oli keskenään samoja teemoja, mutta se on kai ymmärrettävää kun pääotsikko on noinkin rajaava.

Yksi parhaista tarinoista oli Seppo Jokisen "Miljoonatippi", joka kertoi vuodenvaihteesta 2049-2050 ja komisario Koskisen lapsenlapsesta. Kuuluisimpien kirjoittajien (Rönkä, Jokinen, Sipilä ja Kilpi) erottuivat edukseen, mutta Nykäsen "Katoamistemppu" jäi aika ohueksi.

Tapani Bagge, Markku Ropponen, Seppo Jokinen, Harri Nykänen, Jarkko Sipilä, Matti Rönkä, Juha Numminen, Tuomas Lius, Kari Häkämies, Eppu Nuotio, Antti Tuomainen, Marko Kilpi, Max Manner, Henry Aho: Taksi - 14 dekkaria kumijalasta (2012) Crime time
Arvio: **** Nopeasti luettu

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien

Olin kuullut paljon kuulopuheita Tolkienin elämästä ja Tarun synnystä. Tämä kirja vahvisti suurimman osan siitä todeksi. Olin kuullut aiemminkin suomen kielen käytöstä haltiakielen perustana, mutta Duriez mainitsee myös gaelin kielen samassa tarkoituksessa. Tarina ruotsin kielestä örkkikielen pohjana jäi kuitenkin vaille vahvistusta.

Kirja ei ollut mitenkään laaja ja tyhjentävä kokonaisuus. Se raapaisee pintaa kielitieteen kannalta sen verran että ei-filologi pysyy kiinnostuneena eli kaipaa hiukan lisää tietoa kielten taustoista.

En lakkaa ihemettelämästä filologiaa tieteenä: miten yksi ihminen voi hallita niin monta kieltä niin syvällisesti, että voi keskustella sujuvasti 1000 vuotta sitten kirjoitettujen tarinoiden nyansseista. Varsinkin kun muinaisislannin puhujia taitaa olla aika vähän jäljellä...

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien (J. R. R. Tolkien. The making of a legend. 2012) Minerva, suom. Jere Saarainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen

Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii

Varsinainen rikostapaus oli todella botswanalainen eikä syyllinen edes selvinnyt. Sitä selvitellessä kävi kuitenkin ilmi, että Mma Ramotswen toimeksiantaja olikin tarinan suurin konna. Varsinainen tarina sisälsi Mma Makutsin häävalmistelut, Charlien isyysepäilyt ja valkoisen pienen pakettiauton takaisinsaamisen.

Nämä pikkutarinat Botswanasta ovat ihania. Tulee ihan pakottava tarve päästä matkustamaan sinne ja nähdä se maailma, jossa pahinta on sihteereitä tuijottavat johtavat. Aurinko paistaa aina paitsi kun kasvit tarvitsevat lisää vettä.

Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii (The Saturday big tent wedding party 2011) Otava, suom. Päivi Pouttu-Deliere
Arvio: **** Tasaisen luettavaa

Timo Sandberg: Mustamäki

Valitsin kirjan pelkästään mielenkiintoisen nimen perusteella. Suurimman osan mielestä nimi "Mustamäki" ei ole mielenkiintoinen, mutta ainakin kaikki lapsuuskaverini tietävät mistä on kyse. Kirjan Mustamäki ei kuitenkaan ole se minun Mustamäkeni.

Itse kirja sijoittuu 1920-luvulle sisällissodan jälkeen kieltolain aikaan. Päähenkilö on kapinallinen poikamies-poliisi Otso Kekki ja toisaalta perhe, jonka vanhin tytär tapettiin sodassa. Varsinaisesti kirjan tapot johtuvat sodan jälkimainingeista, mutta poliisi haluaa leimata kaiken pirtutrokareiden välienselvittelyksi.

Hiukan asetelma alkaa olla kliseinen: vääryyttä kärsinyt työläisperhe kärsii edelleen eikä tietenkään omasta syystään. No paha sitä on 90 vuotta myöhemmin arvostella. Ilmeisesti tilanne oli sellainen monien näkökulmasta. Ei siitä taida kiinnostavaa kirjaa syntyä, jos suojeluskuntalainen trokari tulee kaltoinkohdelluksi, ei se uhriksi yhdessä yössä muutu.

Mielenkiintoinen asia on kieltolaki ja sen samankaltaisuudet ja erilaisuudet Suomessa ja Yhdysvalloissa. USA:n tilanteeseenhan on tullut tutustuttua viime aikoina tv-sarjan "Boardwalk Empire" ja elokuvan "Laittomat" kautta. Lait (paitsi Suomessa se oli kyllä asetus) olivat voimassa molemmissa maissa suunnilleen yhtä kauan vaikkakin tilanne alkoi ja päättyi Suomessa hiukan aikaisemmin. Molemmissa maissa laki johti rikollisuuden kasvuun ja kääntyi kertakaikkiaan itseään vastaan. Suomessa rikollisliigat toimivat kuitenkin pienimuotoisemmin ja järjestäytyivät löysemmin. Toisaalta markkinatkin olivat paljon pienemmät. Pitäisi varmaankin lukea vähän lisää kieltolakikirjallisuutta.

Timo Sandberg: Mustamäki (2013) Karisto
Arvio: ** Aika heikko

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Tätä kirjaa suositteli työkaverini, joka on syntyisin Pohjoisen puolelta. Odotin hiukan vähemmän actionia ja enemmän pohdiskelua Pohjoisen taloudellisista mahdollisuuksista selvitä ilman Etelää. Tulevan Pohjois-Suomen budjetin tulopuoli perustuisi uhkapeliin. Uskoisin että menestymisen mahdollisuuksia löytyisi ilmankin esim. kaivosteollisuutta verottamalla.

Kirja kertoi kuinka Pohjois-Suomi valloitti Etelän roikkuhousujen juostessa karkuun. Näkökulmia oli kolme: Etelän elikersantti, joka luuli olevansa Vilho Koskela, pätkätyötoimittaja sekä Pohjoisen kakkosmies, jonka heikkoutena oli gangsta-rap.

Alikersantti Purola on hauska hahmo, jossa lienee pieni pala kirjailijaa itseäänkin. Purola toivoo olevansa tämän sodan Koskela ja huutaa apuun jatkuvasti Edviniä, Mollea ja Väinöä. Toisaalta Purola on katsonut Taistelutoverit niin monta kertaa, että tietää missä jaksossa on elokuvalunta, joka pilaa koko jakson. Samaa muistan itsekin pohtineeni joka kerran Bastognea katsoessani. Purola on töissä yliopistolla, tykkää turkinpippureista ja omaa omasta mielestään liian monta leukaa.

Reportteri Aino Riski hakee koko ajan vaan parempaa asemaa työelämässä. Sen hän saakin, mutta tapa jolla hän sen saavuttaa on helppo kuvitella miehen kirjoittamaksi... Toni Morottaja, Kutturan gangsta, on paras hahmo. Kun muu Pohjoinen halveksii kaikkea Etelän edustamaa, Morottajalla on rap mielessä koko ajan. Koomisinta on se kun Morottaja kuvittelee somalitaustaisen Abdin olevan rappari, vain koska Abdu on nigga.

Heikkinen osaa nostaa pinnalle juuri niitä asioita, jotka tositilanteessa tekisivät Etelästä heikon. Ei osata olla kylmässä, edetä lumessa, ajatella kokonaisuuksia... En tiedä onko Pohjoisessakaan kaikki kunnossa, mutta uskon että saamelaisilla on edellytyksiä elää ulkona vielä silloinkin kun infrastruktuurin sortuminen on tuhonnut suurimman osan meistä Etelän ihmisistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (2012) Johnny Kniga
Arvio: **** Varsinainen tarina

Blogini etiikasta

Luin lehdestä siitä, miten kirjablogisteihin yritetään vaikuttaa. Minun pikkukirjoitukseni tuskin sponsoreita kiinnostaisi, mutta mielestäni sponsorointi kertakaikkiaan pilaa koko homman.

Eettinen esikuvani on DC Rainmaker, joka saa testattavat laitteet ilmaiseksi testiin. Testin jälkeen hän kuitenkin lähettää vermeet takaisin valmistajalle ja käy ostamassa kaupasta oman laitteen.

Ajattelin kertoa muutaman sanan blogini lukijoista. Blogiani seuraa virallisesti 30 henkilöä, joista vain muutama on läheisiä ystäviäni (eli siis niitä, jotka saattavat seurata blogiani myös jostain muusta syystä kuin kiinnostavien aiheiden takia). Sivuilla käy parisenkymmentä lukijaa päivässä. Ylivoimaisesti luetuin teksti on viikosta toiseen Kira Poutasen "Ihana meri", sitä seuraa Khaled Hosseinin "Leijapoika". Muut tekstit ovat selvästi vähemmän luettuja. Suomen jälkeen eniten lukijoita on Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Yleisin selain on Firefox ja Explorer on hyvänä kakkosena.

Helsingin kaupungin kirjaston työntekijöillä on suurin vaikutus blogini kirjavalintoihin. Valitsen usein kirjoja Bestseller-hyllystä ja jokuhan valkkaa mitä kirjoja sinne nostetaan.

Kiitos siis kaikille, jotka jaksavat seurata tätä tajunnanvirtaani mitä kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti!

Rosamund Lupton: Sisar

Innostuin Luptonista niin paljon, että luin esikoisteoksenkin samoin tein. Näkökulma oli vähintään yhtä omituinen kuin toisessakin teoksessa. Taas kerrottiin tarinaa jollekin muulle: viimeksi kertoja oli kuollut, mutta nyt kuuntelija oli kuollut. Tämä jälkimmäinen tapa tuntuu järkevämmältä.

Juoni oli johdonmukainen ja outo samaan aikaan. Samoin se oli periaatteessa kronologinen, mutta samaan aikaan kulki kaksi säiettä jatkuvasti. Lopussa vielä selviää, että toinen niistäkin oli fiktiivinen.

Itse teemat olivat ajankohtaisia: lääketieteen kehittämisen etiikka ja ihmisten oman edun tavoittelu.

Rosamund Lupton: Sisar (Sister 2010) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: **** Hieno kuvaus käsittämättömästä asiasta

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Tässä kirjassa ei seikkaillut neiti Marple eikä Hercule Poirot. Se ei haitannut vaan kotitekoiset salapoliisit pärjäsivät vähintään yhtä hyvin. Silti oli tarpeetonta, että lopussa nämä "salapoliisit" päättivät mennä keskenään naimisiin.

Alusta asti minulla oli sellainen olo, että olin nähnyt tarinan televisiosta. Erityisesti Moira-niminen tyttö oli jäänyt mieleeni. Sen tarinan hämäämänä odotin koko ajan väärän miehen paljastumista murhaajaksi... Toimii ne tv-tarinat joskus siis ihan hyödyllisestikin, yleensähän ne vaan paljastaa etukäteen kaiken.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why didn't they ask Evans? 1934) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Ihan hyvä

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Sinänsä ihan tavallinen dekkari oli kirjoitettu ainutlaatuisesta näkökulmasta: kuolevan vaimon sielu/henki/tms. seuraa miestään ja muita selvittääkseen tyttärensä murhayrityksen, samalla hän kertoo asioita miehelleen, joka ei kylläkään kuule mitään.

Juoni on hyvin klassinen: ensin poliisi huomaa tilanteen tuhopoltoksi, sitten myöntää sen olevan murhayritys ja lopulta käydään viiden ihmisen kierros ennenkuin oikea epäilty joutuu suurennuslasin alle.

Loppuratkaisu on päähenkilön kannalta traaginen, mutta uskottava. Pitäisiköhän lukea myös Luptonin aikaisempi kirja?

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (Afterwards 2010) Gummerus, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Tosi omituinen

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Kirjan aihepiiri oli tärkeä eikä sitä haitannut lievä scifimäisyys minkä "unenpäästäminen" aiheutti.

"Unenpäästäminen" oli vain pieni yksityiskohta, joka selitti Florianin toimeentulon ja toisaalta myös poliisin kiinnostuksen häneen. Asiana se oli niin pieni, ettei se oikein edes haitannut varsinaista aihetta.

Varsinainen aihe oli siis romaanien tilanne Euroopassa ja sen toivottomuus. En väitä, että tilanne olisi pelkästään meidän muiden syytä, mutta on hyvä muistaa ne lähtökohdat ja tilanteet, joista päädytään Elielinaukiolle kerjäämään.

Yksi miettimisen arvoinen asia on asuminen yleensä. Jos kansallisvaltiot perustuvat ajatukseen yhdestä kansasta niin miksi kansan pitäisi asua vain yhdessä paikassa. Eikä voi olla myös kansa ilman valtiota, mutta silti yksi kansa joka ansaitsee paikkansa Euroopassa...

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (2010) Avain
Arvio: **** Metka

Stephen King: 22.11.63

Opin tätä lukiessani paljon. Tärkein opetus liittyy kuitenkin järjen käyttöön eikä Lee Harvey Oswaldin edesottamuksiin. Opetus on, että älä lainaa lähes 900-sivuista kirjaa Bestseller-hyllystä. Niissä on nimittäin vain seitsemän vuorokauden laina-aika. Onnistuin kuudessa päivässä.

Juoni kertoo kaninkolosta, aika-aukosta, jolla pääsee siirtymään aina samaan hetkeen vuonna 1958. Siellä tehdyt muutokset jäävät olemaan kun palaa omaan aikaansa. Päähenkilö Jake yllytetään estämään Kennedyn murha 22.11.1963. Sitä ennen Jake estää yhden halvaantumisen ja yhden perhesurman.

Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että Jake ehtii jo hankkia työpaikan ja parisuhteen. Menneisyys ei halua tulla muutetuksi ja mitä lähemmäs tuo marraskuu tulee, sitä enemmän ongelmia Jake kohtaa.

Kirjan juoni on johdonmukainen ja se mikä on epäjohdonmukaista tunnustetaan ja vähän ihmetelläänkin. Hauska sivujuoni on kirja jota Jake kirjoittaa peitetarinana olemassaololleen. Sen juoni muistuttaa hyvin paljon Kingin omaa Se-nimistä tuplateosta.

Tämä ja "Kuvun alla" ovat ilmeisesti Kingin kauan suunnittelemia teoksia ja niillä tuntuu olevan taipumusta kasvaa kuin pullataikina. "Carrie" ja "Christine -tappaja-auto" ovat hyviä todisteita siitä, että lyhytkin tarina voi toimia ja toisaalta jännitys pysyy niissä tiiviimmässä muodossa kun tekstiä on vähemmän.

Stephen King: 22.11.63 (11/22/63 2011) Tammi, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: **** Hauska