Lars Kepler: Vainooja

Kirja oli erittäin jännittävä rikosromaani. Luin tätä kun olin iltaisin yksin. Terassin verhoja tuli pidettyä suljettuna vähän normaalia enemmän. Kepler osaa jotenkin rakennella juonta niin, että ratkaisun avaimet on kokonaan saatavilla, mutta ei ole mitään reaalista mahdollisuutta ymmärtää kuka syyllinen on. Juoni oli hyvin rakenneltu ja syyllinen oli yllätys.

Päähenkilö Joona Linna näytti jäävän vähän taka-alalle, mutta päätyy taas tapahtumien keskiöön. Loppu Joonan osalta on kyllä aika ylläri!

Lars Kepler: Vainooja (Stalker 2014) Tammi, suom. Kari Koski
Arvio: **** Kamala!

Jari Tervo: Revontultentie

Vaikken koskaan ole pitänyt Tervon persoonasta niin kirjoittaa hän kyllä osaa. Vaikka tämä oli jatko-osa Esikoiselle niin kirja toimii ihan hyvin erikseenkin.

Minä-kertoja on jo aikuisuuden kynnyksellä, mutta ajautuu kommunistien maskotiksi. Tapahtumat Berliinissä ovat niin älyttömiä, että olikin parempi jättää ne kesken.

Kaikessa järjettömyydessään nimenomaan Esmen tarina kruunaa kirjan.

Jari Tervo: Revontultentie (2014) WSOY
Arvio: **** Ihan hyvä

Jo Nesbø: Isänsä poika

Kirjan juoni on karmiva, mutta mahdollinen. Puistattaa ihan ajatella että tällaista voisi sattua niinkin vähän korruptoituneessa maassa kuin Norja.

Puolen välin kohdilla aloin miettimään että Kefasilla on yllättävän karu menneisyys "hyväksi poliisiksi". Sekin ongelma, onneksi, selvisi ennen loppuratkaisua.

Jo Nesbø: Isänsä poika (Sønnen 2014) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: **** Taattua tavaraa

Harri Nykänen: Mullasta maan

Olen vannoutunut Harri Nykäs-fani mutta nyt taisi kalahtaa kirves kiveen. Kirja yritti olla vähän tavallista jännempi dekkari, muttei oikein ollut kuin kökkö.

Harri Nykänen: Mullasta maan (2014) Crime time
Arvio: ** Eipä kovin kummonen

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Hassua miten suomalainen nainen pystyy samaistumaan japanilaisen miehen kokemuksiin vaikka ikäeroakin on sukupolven verran.

Kirjan teema on selvittää menneet ja päästä eteenpäin. Se on hyvin selvästi näkyvillä ja välillä voisi olla uskottavampaa hiukan kyseenalaistaa enemmän tuota menneiden kaivelua. Mutta muuten kirjan tarina on hyvä ja hyvin kerrottu.

Helsinkiä koskeva pätkä tietenkin vilisee virheitä (vai oletteko koskaan nähneet Helsingin asemalla "asemamiehiä"). Muuten Murakami kirjoittaa Helsingistä, yksinäisyydestä ja yksin olemisesta hienosti. Chisun tekstiä lainatakseni:
Mä halusin olla
vapaa ja yksin
mut joku sarvipäinen
lisäs siihen -äinen
musta tuli
vapaa ja yksinäinen.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013) Tammi, suom. Raisa Porrasmaa
Arvio: **** Mahtava kirja

Tuomas Vimma: Firman mies

Vimma elää jossain sovinistisessä kuplassaan, joka on muuttunut jo todella epäuskottavaksi kolmannen kirjan myötä.

Tämän kirjan ainoa arvo olisi teevee-sarja, jossa annettaisiin alasta juuri näin ruusuinen kuva. Muuta arvoa on vaikea nähdä. Välillä tuntuu ettei Vimma voi tietää rakennusalasta mitään kun maalailee tällaisia tarinoita. Jotain hän tietää kuitenkin kantakaupungin saneerausbisneksestä, se on selvää. Kukaan maallikko ei nimittäin pystyisi luettelemaan tällaisia määriä luksus-saneerauskamaa.

Eli seuraavan rakennusalan työntekijä-imago-kampanjan suunnittelija: Vimmalta vaan teevee-oikeudet ja sarja käsikirjoitettavaksi. Siitä se lähtee!

Tuomas Vimma: Firman mies (2014) Gummerus
Arvio: ** Samaa tuubaa

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Olen aina pitänyt mielensäpahoittajan tyylissä siitä kaiken arvostelusta ilman varsinaista pessimismin makua. Nytkin oli näitä arvosteltavia kohteita, joista sanottiin "Kyllä ei", mutta aika paljon oli sellasta positiivisuuttakin: sivistynyt lättähattu ja suhde Kolehmaiseen. En tiedä mikä tässä on Kyrölle tullut, mutta mielensäpahoittaja lakkaa olemasta uskottava jos se lakkaa pahottamasta mielensä.

Toivoisin, että sloganeista "tolkulla pärjää" ja "tavallinen riittää" tulisi yhtä suosittuja kuin vaikka "elämä on". Varsinkin tuo "tavallinen riittää" on hyvä ohjenuora tässä individualismin ja downsiftaamisen maailmassa.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (2014) WSOY
Arvio: *** Liika positiivinen

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjassa oli paljon asioita joihin oli helppo samaistua: tuore vanhemmuus, Suomi ulkomaalaisen silmin, tiedejulkaisujen saatavuus ja validiointi. Murheet, joita Alinalla kirjan alussa pienen lapsen äitinä oli, olivat niin tuttuja omasta elämästä. Monet ulkomaalaiset tutut ovat nostaneet samoja asioita esille Suomen systeemin käsittämättömyyksistä kuin Joekin. Onhan apurahajärjestelmässä jotain pielessä jos pääaine pitää valita väitösaiheen vierestä sen takia, että on mahdollista saada paremmin apurahoja. Itse olen joutunut hakkaamaan päätäni seinään nimenomaan tuon tiedejulkaisujen saatavuuden takia. Mitä hyötyä on maksaa maltaita tietokannasta jossa on 1000 eri julkaisua, jos niistä vaan neljännes on arvostettuja ja vaan 10 aiheeltaan tarpeellisia.

Kirjan juoni on hyvä. Se on kirjoitettu todella hyvin ja jännitys pysyy korkealla vain noustakseen välillä vielä lisää. Ihan lopussa käytetään jo Stephen Kingin Carriessä käyettyä nostatusmenetelmää: paljastetaan loppuratkaisun kauheudesta pieni siivu ja sitten palataan asioihin ennen sitä. Lukija on aivan koukussa eikä voi lopettaa lukemista vaan joutuu lukemaan ja arvailemaan loppuratkaisun koko kuvaa.

Huonointa kirjassa on tuo loppuratkaisu. Se on siis kirjoitettu hyvin, mutta sisältö mättää. Melkein mikä tahansa muu ratkaisu olisi ollut parempi:
-Miriam murhaajana
-ei murhaa mutta riita ja tiet lopullisesti erilleen
-yhteiseloa.
Viides tähti puuttuu loppuratkaisun takia. John Irvingillä on just tällaisia ratkaisuja muuten hyvissä kirjoissaan.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) Tammi
Arvio: **** Tosi hyvä

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Ilmeisesti Jokinen on kalunnut Tampereen rikokset jo loppuun kun taas on pitänyt lähteä ulkomaille rikollisjahtiin. Olisi vaan pysynyt kotimaassa. Hienoa kuitenkin on, että Australia on kuvattu ilmeisesti ihan oikein kun Jokinen on siellä vuosia asunutkin.

Tarina Australiassa on oikeastaan aika huono: uskottava mutta tylsä. Tampereelta käsin pyöritetty sivujuoni sen sijaan oli ihan ok.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2014) Crime Time
Arvio: *** Vähän pliisu

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Sipilän juonet sinänsä eivät ole kovin kummoisia, mutta se kaikki muu siinä ympärillä on erittäin viihdyttävää. Sipilä tuntee erityisesti pääkaupunkiseudun poliisin niin hyvin, että pystyy kommentoimaan poliisihallinnon viimeisiä virheitä erityisen kärkevästi.

Kirjan nimenä "luupuisto" kuvaa aika huonosti yhtä luurankoa ja yhtä ylimääräistä luunpalasta.

Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014) Crime Time
Arvio: **** Virkistävä

Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti

Jostain syystä Romantschuk oli jäänyt mieleeni jo jostain kymmenen vuoden takaa. Näin kirjan kirjaston uutuushyllyssä ja nappasin mukaan.

Kirja on napakka kuvaus Tarja Halosen ensimmäisestä presidenttikaudesta ja toisen alkupuolesta. En ole koskaan oikein uskonut että Tarja Halonen olisi sellainen tuittupää kuin lehdistö hänestä maalasi. Tuittupää ehkä, muttei niin tuittupää. Mutta ilman tuittupäisyyttään ei hän luultavasti olisi ikinä presidentiksi eikä varsinkaan koko kansan rakastamaksi presidentiksi päätynytkään. Niinistöhän kiukuttelee ihan eri tavalla...

Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti (2014) Otava
Arvio: *** Ihan jännä