Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä

On kulunut jo neljä vuotta siitä kun luin sarjan edellisen osan. Juonen kannalta kirja oli edellisiä huonompi ja rikkonaisempi. Kotiseuturakkauden ja erityisesti murretutkielman kannalta kirja kuitenkin lunastaa paikkansa. Erityisesti Salmen ja Marin murre on niin polveilevaa länsiuuttamaata, että tulee melkein tippa linssiin. Näyte Salmen puheesta: "Mun on tänäpän vähänäs päästä tullu miäleen se Juliini. Em mää tiärä mitä vaste. Mut kun toi kuuki tommottis mollottaa -. Mun on sitä vanhaa miästä surku." Mäkin sanoisin helposti "tommottis mollottaa"...

!020-luvun loppupuolen Lohja on ollut aika jännittävä paikka lakkoineen ja kommunisteineen. Historiallisiin henkilöihin viitataan usein vain epäsuorasti, mutta kuitenkin tunnistettavasti. Olisi kiinnostavaa tietää kuka Julinin esikuvana on ollut. Hännisessähän lienee piirteitä Eevan isästä, ainakin ammatin suhteen.

Kaiken kaikkiaan kirjasa seurattiin vähän liian montaa juonta vähän turhan rikkonaisesti... En usko että oma sukupolveni saa tästä ikinä muuta koppia kuin tylsänä, historiallisena romaanina.

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä (1997) WSOY
Arvio: *** Ihan jees

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä

Melkein jätin tämän lainaamatta, koska kirjan nimi oli niin iljettävä. Vielä iljettävämpi oli ajatus siitä, että kirjassa esiteltäisiin jotain puoliksi syötyjä ruumiita. Raadonsyöjä oli kuitenkin vain murhaaja, joka käytti itsestään salanimeä "Raadonsyöjä".

Varsinainen tarina oli hyvin tavallinen dekkarin juoni: ruumis, väärän miehen epäilemistä, väärän miehen murha, tutkimuksia, pomon määräilyä, oikean miehen tunnustus. Pieniä asiavirheitäkin oli vaikken mikään Tampere-asiantuntija olekaan. Tai toisaalta, voihan olla, että Tampereen keskustan kartonkitehtaan kutsuminen kartonkitehtaaksi olisi ollut ikävää mainosta sen omistajalle. Nyt se oli naamioitu paperitehtaaksi, mutta sen toiminta muistutti kyllä enemmän kartonginvalmistusta.

Ensimmäinen murha tapahtui ATK-osastolla ja motiivikin liittyi internettiin. Tänä päivänä kaikki tietokoneeseen liittyvät termit tuntuivat lukiessa jotenkin kasikytlukuiselta vaikka ne taisi kyllä olla ysikytluvulta. Ihmisen muisti vaan temppuilee...

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997) Karisto
Arvio: *** Pliisu

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Kirjan kansikuva ja nimi loivat odotuksia taianomaisesta tunnelmasta. Desireen kyvytkin antoivat osviittaa tähän suuntaan. Kerronta kuitenkin petti nämä lupaukset ja lopputulos oli vähän pliisu. Itse tarina oli kuitenkin, jos ei nyt aivan kaunis niin, hieno.

Desireen kohtalo oli hirveä, mutta kaikkein pahinta Desireen kannalta oli tuo äidittömyys ja äidin "varastaneiden" siskojen olemassaolo. Vammaisten kohtelu on varmasti jo muuttunut Desireen nuoruudesta, mutta onkohan tarpeeksi. Leimataankohan fyysisesti vammainen aina myös psyykkisesti vammautuneeksi... On vaikeaa leimata ketään noista "siskoista" varkaaksi (siis äidin), koska he kaikki tulivat olosuhteista, jossa ei empatia välttämättä ollut suurin arvo.

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita (Aprilhäxan 1997) WSOY, suom. Kaarina Sonck
Arvio: **** Hieno!

Kalle Isokallio: Vapaa Velkua

Hierojani kertoi, että Isokallio on kuin 2000-luvun Paasilinna. Siis se Paasilinna, joka oli hyvä (1970- ja 1980-luvuilla). No lupaus kyllä piti. Kirja käsitteli todellisuutta, mutta meni aina vähän reunalta yli!

Tarinasta kyllä huomasi, että se oli vanha: uutiset luettiin lehdestä eikä internetistä sekä erikseen mainittiin, että otti puhelimen mukaan.

Ajatus hajautetusta kunnallisesta uimahallista oli hauska. Miksiköhän se ei ole levinnyt laajemmin...

Kalle Isokallio: Vapaa Velkua (1997) Gummerus
Arvio: *** Hulvaton

Jo Nesbø: Lepakkomies

Lainasin tämän koska kaikki hehkuttaa nyt tätä Nesbøøta. Ajattelin lisäksi aloittaa ensimmäisestä kirjasta, jotta pääsisin heti jyvälle mistä on kyse. Voi olla että Nesbø on kehittynyt vuosien varrella paljon ja että hän on nyt hyvä kirjailija, mutta on vaikeaa kuvitella että tämän kirjan avulla olisi mitään suurta läpimurtoa koskaan tehty.

Kirja muistutti paljon Lehanen kuvaamaa maisemaa Bostonista: suurkaupunki kaukana täältä, aseita, säännöt eivät päde poliiseihinkaan... Uskottavuudessa oli kyllä paljon hakemista: norjalaispoliisi lähetetään Sydneyhin ja sopivan tilanteen kohdalla hänelle annetaan ase, eikä edes jatkuva kännissä olo estä aseen hallussapitoa ja käyttämistä.

Juonessa oli muutama kohtaus, jotka koin aivan turhiksi, esim. millä logiikalla Harry menee krikettibaariin haastamaan riitaa korstojen kanssa. En löytänyt teolle mitään järkevää syytä etukäteen. Jälkikäteen se tietenkin naulitsi Andrewin sairaalaan ja paljasti tietoja mahdollisesta murhaajasta. Epäloogista joka tapauksessa.

Jo Nesbø: Lepakkomies (Flaggermusmannen 1997) Like, suom. Outi Menna
Arvio: ** Epäuskottava

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Minulla on tapana lukea omassa hyllyssäni olevia kirjoja uudestaan ja uudestaan. Viime aikoina en ole oikein uusia kirjoja ostanut, koska kirjahylly on täynnä. Kirjastosta saa kuitenkin kaikkea. Tämän kirjan sain erittäin rakkaalta ihmiseltä ja siksi tämä on niin tärkeä. Mutta on kirjakin hyvä ja suomennos varsinkin.

Kirjassa alustetaan Harry Potterin lapsuus ja varsinainen sisältö on ensimmäinen vuosi Tylypahkassa. On hauska huomata miten huolellisesti Rowling on tarinansa rakentanut. Jo tässä ensimmäisessä kirjassa viitataan Godricin laaksoon, Grindelwaldiin ja Bathilda Bagshotiin, jotka kaikki tulevat kokonaan esiin vasta sarjan seitsemännessä osassa ja tietenkin Ronin Kutka-rottaan, jonka todellinen olemus selviää jo aika pian.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter ja philosopher's stone 1997) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: **** Loistava

Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi

Valitsin kirjan takatekstien perusteella kirjastosta ja se on huono tapa. Harvoin niissä takateksteissä kirjoja haukutaan, vaikka syytä olisikin.

Tarina oli tyhjä kertomus lastenkoti-Kallesta, joka tapaa aikuisena "siskonsa" Eevan. Hahmot olivat epäuskottavia eikä lapsen ahdistuksen kuvaus koskettanut missään kohtaan. Varsinkin loppuratkaisu oli ohut ja älytön.

Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi (1997) Otava
Arvio: * Onneton kirja

Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus

Olen lukenut muita Shimura-kirjoja aikaisemmin ja oli valaisevaa lukea tämä ensimmäinen kirja, jonka tapahtumiin niin usein viitataan seuraavissa kirjoissa. Erityisesti tähän asti salaperäisen Hugh Glendinningin rooli selviää paremmin.

Tyyliltään Shimurat muistuttavat ehkä eniten Mma Ramotswea, jos otetaan huomioon kirjat joita itse olen lukenut. Mma Ramotswet ovat kuitenkin iloisia, positiivisia, aurinkoisia ja viattomia. Shimurat ovat vastakohta kaikella tuolle positiivisuudelle. Ympäristönä Tokio ja Japani on kuvattu kaikesta zen-mäisyydestään huolimatta synkkänä, tummana, sateisena ja likaisena. Ihmiset ovat päällepäin hyviä, mutta mätiä sisältä, toisinpäin kuin Mma Ramotsweissa.

Yksi asia on kuitenkin samoin kuin Mma Ramotswen kohdalla. Lähes kaikki tietoni japanilaisesta kulttuurista perustuvat englantilais-amerikkalaisen kirjailijan luomaan maailmaan, jota kutsutaan Japaniksi. Eli luulen tietäväni monta asiaa Japanista, mutta minulla ei ole paljonkaan keinoja tietää ovatko asiat totta vai ei. Hämmentävää!

Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (The salaryman's wife 1997) Loisto, suom. Titta Leppämäki
Arvio: * Kannattaa jättää lukematta