Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Tuntuu, että olen viime aikoina lukenut vain keskinkertaisia tai jopa huonoja kirjoja. Olen ehkä antanut niille neljä tähteä viihdyttävyydestä, mutta mitään mieleenpainuvaa niissä ei ole ollut. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea kaikki Agatha Christien dekkarit kutakuinkin kirjoittamisjärjestyksessä, riippumatta siitä olenko lukenut kirjan jo aiemmin. Olen vasta päässyt 1930-luvun alkuun eli paljon on vielä jäljellä.

Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!

Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...

Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.

Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:

Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Sinisalon tyyli kirjoittaa romaania "keräilemällä" tietoa eri lähteistä on hauska. "Ennen päivänlaskua ei voi" -kirjassa se tarkoitti muistaakseni otteita tietosanakirjasta ja tässä seurataan yhtä blogia rinnan varsinaisen tarinan kanssa. Menetelmä tuli itselleni tutuksi jo Kingin "Carriessä", jossa kertoja peilasi kertomiaan tapahtumia tuhon jälkeiseen aikaan ja seassa oli otteita tuhosta kertovista lehtiartikkeleistä.

Tässä kirjassa Sinisalo nostaa esiin tärkeän aiheen ja hirvittävän skenaarion siitä, miten ihmiset suhtautuvat ekologiseen katastrofiin. Pahinta lukijalle on se, että merkittävä osa katastrofista on oikeasti jo tapahtunut, vai mitä itse ajattelet mehiläiskadosta? Vai onko niin, että koska et itse syö hunajaa niin ihan sama?

Kirja olisi toiminut hyvin pelkästään kantaaottavana romaaninakin. Sinisalo oli kuitenkin valinnut liittää aiheeseen hienoisen epätodellisen vivahteen, joka leimaa tämän kai sitten fantasiaksi. Vivahde taisi olla enemmänkin filosofinen kuin epätodellinen.

Sinisalon tapa taustoittaa fantasia-kirja todellisella tiedolla, on varmasti erittäin hidas tapa kirjoittaa. On silti hienoa, että kotiläksyt on tehty kunnolla ja voimme nauttia näin hyvistä (ja opettavaisista) romaaneista!

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011) Teos
Arvio: ***** Tärkeä kirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Novellikokoelmat ei voi saada viittä tähtee mutt tää sai!

Hautala on todella hyvä kirjoittaja. Nämä novellit on todella lyhyitä, mutta kaikki on niin totta. Joissain oli vähän sellasta sinikkanopolamaista emmäänymmittää-tyyliä, mutta sekin oli usein paikallaan.

Eniten minua kosketti murredialogit, joista pieni lainaus seuraavassa:

-No hei mitä hei äijä hei, ei mittä ihmeempii?
-Ei kummempii. Mitä toine?
-Ei täs. Mitä ei äijä mittä Jonii oo nähny?

Ei ehkä kovin nerokas keskustelu, mutta vastaavaa voi kuulla Salon amiksen pihalla tai Rhodos kebabin pöydän ääressä tälläkin hetkellä...

Tarina nimeltä "Heinä odottaa tekijäänsä" kosketti myös maantieteen takia. Siinä kertoja pysäyttää auton Hajalan jälkeen ja lähtee ojanvartta kohti taivaanrantaa. Sitä seuraavasta maisemakuvauksesta tulee mieleen Hajala junasta katsottuna. Tampereella asuessani tulin usein junalla Turun kautta Saloon ja Hajalan kohdalla alkoi miettiä, että palaa ihan oikasti kotiin. Itkukin meinas tulla silmään...

Turkka Hautala: Kansalliskirja (2012) Gummerus
Arvio: ***** Mahtava

Johan Theorin: Verikallio

On hämmentävää miten Theorin pitää tasonsa yllä kirja kirjan jälkeen. Lukemani ruotsalaiset dekkarit ovat olleet pääsääntöisesti hyviä, mutta Theorin on vaan koko ajan pykälää korkeammalla.

Tarinassa ei ole poliisi-päähenkilöä, ei edes harrastelijasalapoliisia. On vaan ihmisä, jotka tahtomattaan joutuvat tapahtumien keskipisteeseen.

Kirjat eivät varsinaisesti muodosta mitään jatkumoa, mutta ovat sitä silti. Osaltaan on samoja henkilöitä ja samoja tarinoita mytologiasta. Keijukaiset ja peikot olivat tässä se "juttu". Menneisyyttäkin perattiin ihan entiseen malliin.

Tapa, jolla Theorin kuvaa Öölannin luontoa, on parasta matkailumainosta Öölannille mitä olla voi. Luonto on karu, mutta samalla kaunis. Ympäristöä ei pilaa mikään teollisuuslaitos vaan kivilouhos, joka ei maisemaa oikeastaan edes pilaa. Se tunnustetaan osana alueen historiaa ja se on osaltaan paljastanut uutta kauneutta, verikallion. Osaisimmepa mekin suhtautua historiaamme näin.

Johan Theorin: Verikallio (Blodläge 2010) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Taso säilyy

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

En tiedä mitä oikein odotin kun aloitin, mutta odotukset ylittyivät. Kirjan juoni on simppeli, mutta tunnelma hieno. Epätoivoisen emännän kauhea elämä sekopäisen aviomiehen rinnalla on kuvattu erittäin uskottavasti. Lukija uskoo helposti, että pakotietä ei ole.

Kun emäntä sitten tekee kamalia ja peittää jäljet niin lukijan on helppo yhtyä emännän teon moraaliseen oikeutukseen.

On vaikea uskoa, että tämä kirjoitettiin jo 1930-luvulla. Kirjan teemat ja erityisesti sen ratkaisut tuntuvat erittäinkin nykyaikaisilta. En ole lukenut läheskään kaikkia Waltarin kirjoja, mutta mielestäni tämä on jopa parempi kuin Sinuhe, joka on kyllä hieno omassa historiallisten romaanien sarjassaan.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (1937) WSOY
Arvio: ***** Mieletön

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Tästä kirjasta mua vinkkasi RJS (kiitos) enkä tiennyt mitään muuta kuin vinkin "hieno tunnelma" kun aloitin.

Kirjan kertomuksen runko on näin jälkikäteen ajateltuna mitäänsanomaton. Hienoa onkin että loppujen lopuksi juoni jää sivuseikaksi kirjan tunnelman rinnalla.

Kirja kertoo nuoresta kirjailijanaisesta, joka lähtee maalle kirjoittaakseen kirjan. Siellä hän kohtaa vanhan naisen joka ei usko enää koskaan tuntevansa iloa tai onnea. Naiset ystävystyvät herkällä tavalla ja pitävät huolta toisistaan.

Kirjan lukeminen aikaansai rauhallisen ja "lempeän" olon. Vaikka luin sitä pätkissä niin aina vaikutus oli sama.

Lukijat ovat pyytäneet, että mainitsisin myös tilanteen johon kirja sopii. No tämä kirja sopii vaikka matkustustilanteeseen, jossa kulkuneuvo ja odotusaula vaihtuu, mutta tunnelma säilyy positiivisena huutavista lapsista, nälästä ja myöhästymisestä huolimatta juuri tämän kirjan avulla.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs 2005) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: ***** Hieno tunnelma

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Joensuun tapa kertoa poikkeaa kyllä niin paljon muista. Hän pystyy tuomaan esiin sellaisia pieniä (ja suuriakin) epämukavuuksia, joista muut kirjailijat eivät edes tiedä mitään. Pahan papin alussa ollut kohtaus, jossa Harjunpää odottelee ambulanssia ja lisää poliiseja, on tästä hyvä esimerkki. Harjunpää ei voi tilanteelle mitään. Pitää vain odottaa ja tuntea olonsa epävarmaksi ja kiusaantuneeksi. Tässä kirjassa samanlainen kohtaus rakentuu kätkyt-kuolleen vauvan ympärille, jossa odotellaan ruumisautoa, Harjunpään pari luhistuu ja vauvan isä kutsuu Harjunpäätä kuolemanenkeliksi, koska juuri Harjis on aina se joka tuo hänelle tiedon kuolemasta.

Joensuun "rikollliset" eivät useinkaan ole rikollisia perinteisessä mielessä vaan rikkonaisen perheen lapsia, uhreja. Tässäkin päähenkilö elää rautahuoneessa vaikka ulospäin näyttääkin varmastikin kohtuu-normaalilta.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (2010) Otava
Arvio: ***** Järkyttävä tarina

Jarkko Sipilä: Kosketuslaukaus

Sipilä selittää asiat ihanan yksityiskohtaisesti. Vielä kun asiat ovat melkein kymmenen vuotta vanhoja niin selityksistä tulee suorastaan lutusia. Varsinkin ihmiselle, joka on katsonut C.S.I:tä alusta asti. Mutta silti selitykset on tosi hyviä.

Muutenkin tarina oli hyvä: rutiiniratsiassa löytyy ruumis ja sitten pitääkin löytää enää tappaja. Joskus muinoin Agatha Christien ja Sir Arthur Conan Doylen aikoina rikolliset pääsääntöisesti joutuivat kiinni. Joskus he pääsivät pälkähästä, mutta vain koska salapoliisi oli sitä mieltä. Nykyään monissa ulkomaisissa ja erityisesti suomalaisissa dekkareissa roisto pääsee kuin koira veräjästä. Siihen ei ole syynä päähenkilö-salapoliisi vaan järjestelmä ja roiston suhteet ylemmille tahoille. No tässäkin roistot pääsevät karkuun, mutta paha saa aina palkkansa!

Jarkko Sipilä: Kosketuslaukaus (2001) Loisto
Arvio: ***** Tosi hyvä!

Frederick Forsyth: Shakaali

Olen lukenut tämän niin monta kertaa, etten enää edes tiedä kuinka monta. Ja tämä kirja vaan kestää ja kestää aina uuden lukemisen ja samalla se tuo aina uusia ja uusia puolia esiin itsestään.

Juoni on hienosti järjestetty ja asioita rakennellaan pitkään ja hartaasti. Toisaalta ei siinä amerikkalaisessa hengessä, että kaikella on tarkoitus johtaa johonkin. Esimerkiksi belgialainen epärehellinen väärentäjä jäi kuolleena arkkuunsa ja Shakaalin paljastavat tiedot hänen tallelokeroonsa. Poliisi olisi voinut löytää ne ja saada Shakaalin identiteetin selville, muttei saanut.

Oma suhteeni de Gaulleen alkaa yleensä lentokentästä ja loppujen lopuksi perustuu lähinnä Papilloniin ja muuhun Ranskasta kertovaan kirjallisuuteen. Jostain syystä ajattelen de Gaullesta niin kielteisesti, että joka kerta tätä lukiessani toivon salaa, että Shakaali olisikin onnistunut eikä kuollut.

Frederick Forsyth: Shakaali (The day of the Jackal 1971) Otava, suom. Sakari Ahlbäck
Arvio: ***** Lähes täydellinen

Gabriel Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

En taaskaan enää muista miksi edes lainasin tämän kirjan. Tämä oli tosi hieno kokemus. Kirja kertoi noin sadan vuoden ajasta yhdessä kylässä ja yhden perheen kannalta.

Jotkut kirjan tapahtumat eivät ihan mahdu normaalin maailmanjärjestyksen piiriin. Siitä seurasi, etä koko ajan piti olla vähän varpaillaan. Toisaalta tapa, että lähes kaikki pojat saavat nimeksi Aureliano tai José Arcadio, johtaa tilanteeseen ettei enää ihan varmaksi tiedä kuka oli kenenkin poika, sisar, äiti tai täti.

Kirjassa ei puhuttu vuosiluvuista, mutta tapahtumat on helppo sijoittaa aikajanalle suunnilleen: keksinnöt, sota, juna ja banaaniyhtiö. Tämä oli kiehtovaa: aikaa ei ollut, mutta samalla se oli; aika kului toisille, mutta toisille se pysähtyi.

Hahmoista merkittävin taisi kuitenkin olla perheen ulkopuolinen Melquíades, kiertävä mustalainen, joka ennusti perheen kohtalon.

Sukututkijalle kirja tarjoaisi mielettömän kirjausharjoituksen. Sukupolvia oli lukematon määrä, nuoret kuolivat ennen vanhoja ja kuolleet elivät talossa henkinä. Englanninkielisestä wikipediasta löytyy koko puu.

Gabriel Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad 1967) suom. Matti Rossi
Arvio: ***** Tosi hieno kirja!

Johan Theorin: Yömyrsky

Tätä kirjaa ei kyllä kannata lukea iltaisin yksinään. Varsinaisesti kyse ei ole mistään kummitusjutusta, mutta välillä kirja oli hyvinkin pelottava.

Kirjassa on paljon samanlaisia elementtejä kuin "Hämärän hetkessä" mutta kokonaisuutena kirjat ovat ihan erilaisia. Menneisyys on tässäkin tärkeässä roolissa, mutta se ei liity millään tavalla tutkittavaan juttuun.

Päähenkilö Tilda aloittelee uraansa lähipoliisina Öölannissa ja pääsee mökkivarkaitten jäljille. Loppukohtaus tapahtuu ulkona keskellä talvimyrskyä. Vaikka siinä kohtaavat lähes kaikki kirjan päähenkilöt, se ei vaikuta kuitenkaan liian teennäiseltä.

Kummitukset tai kuolleet pyörivät kohtauksissa mukana, mutta loppujen lopuksi kuolleet pysyvät omassa maailmassaan erillään elävistä. Tunnelma on vähän samanlainen kuin elokuvassa "The others".

Ruotsalaista ajattelua kuvaa se, että poliisi kutsuu murroista epäillyn kuulusteluihin jättämällä viestin vastaajaan. Ei kai kukaan niin pöljä oikeasti voi olla...

Johan Theorin: Yömyrsky (Nattfåk 2008) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Mieletön

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Mahtava kirja pitkästä aikaa! Ainakin jos katsoo sitä kirjan toisen päähenkilön, Martti Huttusen, kannalta. Hän tekee elämässään isoja virheitä, menettää perheensä, masentuu, mutta nousee jälleen kuopan pohjalta.

Toinen päähenkilö, Heidi Huttunen, on 15-vuotias, joka yrittää olla isänsä arvoinen, palaa loppuun ja päätyy viettämään onnellista ja tavallista lukiolaisen elämää, ilman isäänsä. Se tarina on vähän ennalta-arvattava, mutta ihan hyvä silti.

Tarina kertoo siis kestävyysjuoksusta ja sen suurista nimistä. Martti päättää tehdä tyttärestään suuren juoksijan aika kyseenalaisinkin keinoin. Kun lopulta tulee puhe veritankkauksesta, Heidin äiti päättää jättää miehensä ja muuttaa tyttärensä kanssa pois.

Kirja on hyvä kooste suomalaisen kestävyysjuoksun historiasta, tulevaisuuttahan ei ole. Itse mietiskelin, että muistanko Martti Vainion juoksun ja käryn Los Angelesissa. Muistan kyllä hämärästi jotain, vaikken silloin ymmärtänytkään talonmiehen merkitystä. Ironista (tahallistako?) muuten on, että Martti Huttunen on ammatiltaan juuri talonmies.

Tämä oli erittäin sujuvasti kerrottu tarina täydellisestä hullusta (Martti) ja hänen uhristaan (Heidi). Tätä tyylisuuntaa on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa aiemminkin, mutta Nousiainen kirjoittaa tuoreemmin. Voi olla, että sekin vaikuttaa, että olen suunnilleen samaa ikäpolvea Nousiaisen kanssa. Vaikka tässä demonisoitiinkin juoksemista, heräsi kuitenkin halu lähteä juoksulenkille!

Miika Nousiainen: Maaninkavaara (2009) Otava
Arvio: ***** Hyvin tuore

Amin Maalouf: Samarkand

Kirja alkaa persialaisen tiedemiehen ja runoilijan tarinalla. Omar Khaijam syntyi 1000-luvulla ja oli mukana ajan poliittisissa pyörteissä vaikka yrittikin pysyä niistä erossa. Omar kirjoitti nelisäkeitään (fiktiiviseen?) kirjaan, joka säilyi 1900-luvulle asti. Amerikkalainen Benjamin O. Lesage on kirjan minä-kertoja, joka monen mutkan kautta saa ko. käsikirjoituksen käsiinsä kunnes se uppoaa Titanicin mukana.

Juoni oli muuten hieno ja hyvin rakennettu, mutta tuo Titanic-juttu lopussa oli vähän liikaa ja epäuskottavaa.

Kirja kertoo mielenkiintoisella tavalla islamin historiasta ja merkkihenkilöistä. Vaikka kirjan tarina sinänsä on satua, niin kehys on historiaa. Tämä sai minut miettimään esim. Persian historiaa ihan uudella tavalla. Pitäisiköhän siitäkin aiheesta ottaa pieni teema-aihe kuten keväällä oli Afganistan. Ainakin Jaakko Hämeen-Anttilan "Runoilijan elämä" voisi olla hyvä kirja juuri tästä aiheesta.

Amin Maalouf: Samarkand (Samarcande 1988) Gummerus, suom. Annikki Suni
Arvio: ***** Merkittävä

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti

Kirja kertoo periaatteessa Kabulista vuonna 1979. Päähenkilö Farhad on yliopisto-opiskelija, joka ei hyväksy uutta neuvostomielistä hallintoa.

Itse tarina on kuitenkin absurdi sekoitus unta, totta ja kauhua. Vallanpitäjien suorastaan kafkamainen ote alamaisiinsa sekoitettuna unen ja valveen rajamailla käytyihin keskusteluihin on mieletön tarina. Kafkamaisella tavalla Yahya-poika on varma, että Farhad on hänen isänsä. Mahnaz taas huolehtii pojastaan ja veljestään vaikka hänen pitäisi mennä lankonsa kanssa naimisiin.

Jos "Maata ja tuhkaa" oli edes jollain tavalla johdonmukainen niin tämä ei ole: lukija ei voi olla oikein koskaan varma, onko kyse unesta vai valveesta, päähenkilö muuttaa mieltään jatkuvasti ja olosuhteet ovat käsittämättömät.

Parasta kirjassa on sanojen selitykset. Kaikki vieraskieliset sanat ja erisnimet selitetään alaviitteissä. Kun lukee kulttuurista, joka ei ole kovin tuttu niin on todella hienoa, että on nähty vaivaa käännöksessä.

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti (Les mille maisons du rêve et de la terreur 2002) Like, suom. Päivi Sinikka Kosonen
Arvio: ***** Käsittämätön, mutta suosittelen silti

Johan Theorin: Hämärän hetki

Kirja alkoi kuten mikä tahansa kirja ja syyllinen "selvisi" jo ensimmäisessä kappaleessa. Rikoksen muotoilu veikin sitten koko loppu kirjan ja syyllinenkin vaihtui vielä ihan viime metreillä.

Kirja kertoi Juliasta, jonka Jens-poika katoaa kuusivuotiaana sumuiselle alvarille. Vuosikymmeniä myöhemmin Julian isä Gerlof saa vihjeen postitse. Julia tulee vanhoilla kotikonnuilleen selvittelemään asiaa.

Kirjan kummitusmainen sivuhenkilö on Nils Kant, joka jo teini-ikäisenä on aiheuttanut enemmän tai vähemmän tahallisesti neljän ihmisen kuoleman, mukaan lukien oman pikkuveljensä. Nils karkaa ja palaa vuosikymmeniä myöhemmin takaisin vaikka virallisesti lepääkin jo Marnäsin hautausmaalla.

Huomattavaa oli se, että jos päähenkilöt tekivät jonkun tyhmyyden, he myös kärsivät siitä (Julia yöllä Veran talossa tai Gerlof jäädessään bussista mennäkseen Johnin luokse vaikkei tämä ollut kotona). Yleensähän tällaisten hyytävien jännityskohtauksien jälkeen selvitään tilanteesta ja todetaan että hölmöä se oli, mutta kannatti silti.

Kirja tuo Öölannin ja sen erityispiirteet hyvin lähelle. Jopa niin lähelle, että kiinnostaisi käydä siellä. Se voisi olla hyvää jatkoa viimekesäiselle Ystadin retkelle.

Johan Theorin: Hämärän hetki (Skumtimmen 2007) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Luulin, ettei dekkari voi saada viittä tähteä, mutta niin vain kävi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Tämä kirja on novellikokoelma pitkältä ajalta: ensimmäiset tekstit lienee kirjoitettu jo 1996. Tarinat edustavat minulle täysin uutta tyylilajia: reaalifantasiaa. Kokoelma on mielestäni hyvin epätasainen, mutta parhaimmat tarinat ansaitsevat täydet pisteet. Jo pelkkä esipuhekin on vaikuttava.

"Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1" oli alussa erittäin tavanomainen kertomus, mutta muuttui koko ajan loppua kohti mahdottomammaksi ja loppuratkaisu oli jälleen yllättävä, mutta yksinkertainen.

"Missä junat kääntyvät" oli kaikista tarinoista vaikuttavin. On täysin looginen ajatus, että jossain on paikka, jossa junat kääntyvät, koska niitä menee radalla aina molempiin suuntiin. Järki kuitenkin kertoo, että on järjestelyratapihoja ja vaikka ties mitä sitä varten. Olisi silti kiehtovaa nähdä kun juna nousee pois raiteiltaan kääntyäkseen.

"Alla pinnan Toiseus piilee" kertoo ajasta jolloin olemme täysin vieraantuneet luonnosta. Sitä jopa kutsutaan "Toiseudeksi". Ei ko. sanat kyllä taida ihan synonyymejä olla, edes tässä kirjassa, mutta tarkoitukseni selvinnee siitä. Oivaltava tarina!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha (2008) Atena
Arvio: ***** Pakko lukea