Agatha Christie: Kortit pöydällä

Poirot ei ollut ihan terässä, mutta se saattoi kyllä olla murhatunkin vika. Hän oli nimittäin järjestänyt murhansa niin että paikalla oli neljä erilaista (sala)poliisia. Poirot joutui toimimaan ikään kuin ryhmän jäsenenä eikä se sovi alkuunkaan Poirotin egolle.

Juonen kannalta olisi ollut tärkeää ymmärtää bridgen säännöt. Osaan monenlaisia korttipelejä moskasta pokeriin, mutta bridge on jäänyt opettelematta. Luultavasti syykin on selvä. Se vaatisi muitakin asiaan vihkiytyneitä pelikaveriksi ja on vaikea perustella vaikean korttipelin monimutkaisten sääntöjen opettelua pelkästään kiinnostuksella Agatha Christieen. Vilkaisin nopeasti wikipediasta bridgen sääntöjä ja aika monimutkaiselta vaikuttaa, jopa moskaan verrattuna...

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the table 1936) WSOY, suom. Aune Suomalainen
Arvio: *** Vähän pliisu Poirot

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Olen lukenut tämän vaikka kuinka monta kertaa ja nähnyt telkustakin ainakin pari kertaa. Silti, vaikka murhaajan muistinkin, pysyi tunnelma koko ajan katossa. Christie osaa kertakaikkiaan rakentaa juonen!

Vaikka kyseessä on Hercule Poirot-tarina, niin kertoja oli eri kuin yleensä ja se loi oman, naisellisen, näkökulman tähän tarinaan.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (Murder in Mesopotamia 1936) WSOY
Arvio: **** Aivan mahtavaa aivojumppaa

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Tuntuu, että olen viime aikoina lukenut vain keskinkertaisia tai jopa huonoja kirjoja. Olen ehkä antanut niille neljä tähteä viihdyttävyydestä, mutta mitään mieleenpainuvaa niissä ei ole ollut. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea kaikki Agatha Christien dekkarit kutakuinkin kirjoittamisjärjestyksessä, riippumatta siitä olenko lukenut kirjan jo aiemmin. Olen vasta päässyt 1930-luvun alkuun eli paljon on vielä jäljellä.

Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!

Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...

Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.

Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:

Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen

Agatha Christie: Lordin kuolema

Nyt on kyllä pakko pitää Agatha Christie -tauko. Tääkin on varmasti ihan hyvä kirja, mutta liika on vaan liikaa. Kaikki menee niin kuin ennenkin: murha, Poirot viisastelee, harhautuu, syyllinen on selvä, Poirot miettii, todistaa jonkun ihan muun murhaajaksi ja Hastings ihmettelee...

Agatha Christie: Lordin kuolema (Lord Edgware dies 1933) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: * Samaa

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Kunnianhimoinen tavoitteeni lukea kaikki Christiet saattaa olla hiukan liian optimistinen. Nämä alkavat pikkuhiljaa jo kyllästyttämään. Toisaalta tässäkin oli tosi nerokas juoni, joten ehkä lukemalla näitä vähän harvemmin voisi päästä joskus loppuunkin.

Tässä oli monia Christien tai ainakin Poirotin kliseitä: rajattu määrä epäiltyjä, lopussa kaikki kootaan paljastamaan lopullinen ratkaisu puhumattakaan Poirotin kyvystä tehdä johtopäätöksiä ihan pientenkin yksityiskohtien perusteella.

Agatha Christie: Vaarallinen talo (Peril at End House 1932) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Pliisu

Agatha Christie: Sininen juna

En muista koska olen viimeksi lukenut tämän, mutta pitkä aika siitä ei voi olla, koska alusta lähtien tiesin kuka on murhaaja, jopa ennen kuin koko murhaa oli edes tehty... Voi myös olla, että olen katsonut tämän televisiostakin, mutta viime aikoina olen suorastaan vältellyt Christien tv-esityksiä, etteivät ne pilaisi lukukokemusta. No tämä kirja oli siis tietyllä tavalla "pilalla" alusta lähtien.

Juoni oli rakennettu niin, etä epäiltyjä murhaajia oli kaksi: murhatun aviomies ja rakastaja. Jälkimmäinen pidätettiin ensin, sitten vapautettiin ja aviomies pidätettiin pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi Poirot selvitti, että murhaaja olikin aivan kolmas henkilö, joka ei vain oikein ollut osannut päättää kumman edellä mainituista lavastaisi syylliseksi. Hieno ajatuskuvio!

Kummallinen suomennos oli palvelustyttö. Nimittäin heti seuraavassa lauseessa häntä tituleerattiin naiseksi. Kai sanalle maid voisi keksiä paremmankin suomennoksen...

Agatha Christie: Sininen juna (The mystery of the blue train 1928) WSOY, suom. Aarre Pipinen
Arvio: *** Flaati

Agatha Christie: Neljä suurta

Kirja koostui monista pienistä, mutta nerokkaista kohtauksista, joissa Poirot yritti kampittaa oveluudellaan Neljää Suurta. Sikäli tämä siis oli erilainen Poirot, että varsinainen juttu oli niin iso, että matkan varrella piti ratkoa monta juttua. Toisaalta myös Poirot rakensi juttuja ansoiksi vastustajiaan varten.

Minulle oli yllätys, että Christie on kirjoittanut näinkin spektaakkelimaisen kirjan, jos sitä peilaa aikaan koska se on kirjoitettu. Varsinainen juoni oli jopa hiukan jamesbondmainen maailmanpelastustarina ja loppuratkaisu muistutti minkä tahansa toimintaelokuvan loppuhuipennusta.

Kapteeni Hastings kuvataan kyllä jopa hiukan naismaisesti. Vai mitä ajattelette seuraavasta: Automatka kesti pari tuntia. Se oli todella ihana...

Agatha Christie: Neljä suurta (The big four 1927) WSOY, suom. Anna-Liisa Laine
Arvio: **** Edelläkävijä

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

Paras tähänasti tälläerää lukemani Christie. Kirjan ennenkuulumaton loppuratkaisu herätti aikanaan kai runsastakin huomiota. Minusta se oli vähintä mitä Christieltä voi odottaa. Ehkä nykyaikana ollaan sellaisten monimutkaisten juonten verkostossa keskellä Kovaa lakia, CSI:tä, Ilman johtolankaa ja muita Jerry Bruckheimereita, että tällaiseen on totuttu. Tällaisella siis tarkoitan sitä, että murhaaja olikin kapteeni Hastingsin roolin ominut muistiinkirjoittaja ja Poirotin avustaja. Minusta tästäkin ratkaisusta annettiin viitteitä muutamassakin kohtaa ja toisaalta tohtori Sheppard pysyi koko ajan yhtenä noin kolmesta epäillystä.

Se että Sheppardin sisko mainitaan jonkinlaisena neiti Marplen esiasteena, on minusta hölmöä. Carolinehan on ärsyttävä tuppautuva juoru-akka kun taas neiti Jane Marple on arvokkaasti käyttäytyvä, huomaamaton ikäneito.

Suomennos oli mielenkiintoinen. Sukututkimusharrastukseni perusteella luulen, että suomentaja on hyvin kaukainen serkkuni, nimittäin jos hän on kotoisin Länsi-Uudeltmaalta. Siihen taas viittaa eräs ilmisevä asia: kohta-sanan käyttö heti-merkityksessä. Esim. Olin yhdistänyt hänet tuntemattomaan mieheen jo aikoja ennen kun näimme tuon miehen - kohta kun olin löytänyt kynän. Mummini sanoi aina noin: Kyl mää sen tiesin koht!

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (The murder of Roger Ackroyd 1926) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Yllätyksellinen

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Tarinat ovat lyhyitä ja siksi niitä oli paljon helpompi seurata kuin pitkiä. Monessakin tarinassa tiesin ratkaisun jo ennen kun Poirot sen paljasti. Toisaalta tästä on turha vetää johtopäätöstä, että olisin jotenkin nopea-älyinen. Eilen viimeksi tosielämä näytti, ettei hoksottimet taida koko aikaa olla päällä.

Esimerkiksi viimeisessä tarinassa "Kadonneen testamentin arvoitus" oli todella helppo tietää missä testamentti oli, koska kirjekuori avaimenperänä oli niin hölmö ajatus, että se heti herätti huomioni.

Tämä olisi hieno kirja jollekin ensimmäiseksi Poirot-kirjaksi!

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut (Poirot investigates 1924) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Päivi Alaranta, Jyrki Harkko, Risto Jukko, Timo Keränen, Anita Lök, Soili Määttä, Pirkko Ojanne, Arja Romunen, Anne Siltala ja Reijo Siponen
Arvio: *** Hauskoja tarinoita

Agatha Christie: Golfkentän murha

Joskus tuntuu hassulta, että tällainen "huonokin" Christie on näin hyvä. Tätä ei kai pidetä minään mestariteoksena, mutta tämäkin on todella hyvä tavallisella mittapuulla. Mutta jotta voisin erotella näitä Christien kirjoja, minun on pakko käyttää erityistä Christie-asteikkoa!

Golfia tuntematta mietin pitkään mitä tuossa alkuteoksen nimessä sana "links" tarkoittaa. Se ei siis ole saksaa ja tarkoita vasenta vaan se on "Isossa-Britanniassa hiekkapohjaisista, dyynimäisistä ja ruohopeitteisistä merenranta-alueista käytetty nimitys. Golfkenttien alkukoti ja usein lähes sinällään käyttökelpoinen golfkentän maapohja." Olisi tietenkin hiukan tyhmää nimetä kirja "Murha golfkentälle sopivalla maapohjalla". Ymmärrän siis miksi nykyiseen nimen käännökseen on päädytty vaikka se ei olekaan täydellinen käännös.

Poirotin päättelykyky on kyllä mieletön, mutta ehkä minäkin alan päästä jo jyvälle. Lähes kaikki johtolangat olivat saaneet minunkin hoksottimeni heräämään niin että huomasin että niissä oli jotain erikoista. En tietenkään nähnyt mihin ne johtaisivat. Christien suhtautuminen naisiin on kyllä hauskaa. Naiset voidaan usein eliminoida tekijöiden joukosta vain koska he ovat "heikompia". Yleensä sillä viitataan fysiikkaan, mutta olen varma että joskus siihen sisältyy myös usko naisten henkiseenkin alemmuuteen. Silti yksittäiset naiset kuvataan henkisesti vahvoiksi ja oveliksikin.

Agatha Christie: Golfkentän murha (Murder on the links 1923) WSOY, suom. Niilo Pakarinen
Arvio: *** Nokkela

Agatha Christie: Stylesin tapaus

Kirjaa, jonka on lukenut näinkin monta kertaa, on todella vaikea arvioida samalla tavoin kuin ihan ennen lukematonta kirjaa. Aikaisemmin kun olen lukenut tätä, en ole tiennyt että tämä kirja oli Agatha Christien ensimmäinen julkaisu. Siitä huolimatta Hercule Poirot on niin valmis ja loppuun asti mietitty hahmo: välkky, mutta myös romanttinen tarpeen tullen.

Juoni on hyvin moniselkoinen ja hyvin kekseliäs. Muistin koko ajan miten mr Inglethorp ja miss Howard luulivat pääsevänsä pälkähästä, mutta samalla sen ympärille ja kokonaan sivuunkin oli rakennettu sellainen show (esim. John Cavendishin oikeudenkäynti) että mielenkiinto pysyi yllä vaikka loppuratkaisu olikin ennakkoon selvillä.

Joskus väitetään että Christie antaa lukijalle kaikki samat vinkit kuin ne jotka jutun ratkaisevalla päähenkilölläkin on. En ole koskaan uskonut sitä, mutta pitäisi varmaankin tavata joku kirja lause lauseelta läpi ja tarkistaa asia. Jos teen sen joskus, niin tämä kirja olisi hyvä kohde: sopivan lyhyt, mutta samalla tarpeeksi monimutkainen.

Agatha Christie: Stylesin tapaus (The mysterious affair at Styles 1920) WSOY, suom. Paavo Lehtinen
Arvio: **** Klassikko