Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Kirjastovirkailija kertoi jo vuosia sitten tämän kirjan tehneen häneen niin suuren vaikutuksen, että hän oli lähtenyt vastaavalle matkalle Istanbuliin lukion jälkeen. Jäin jo silloin miettimään, mikä kirjassa nyt niin ihmeellistä on.

On kirjassa jotain koukuttavaa, koska lukiessa itsekin pohdin koko ajan miten matkan voisi toteuttaa vaikken olekaan juuri ylioppilaaksipäässyt nuori kirjailija. Toisaalta tarina on hyvin ajaton. Nykyään matkaa ei välttämättä tarvitsisi tehdä junalla, mutta se olisi silti järkevää jos haluaa tavata uusia ihmisiä. Vaikka tarina on ajaton, huomaa silti ajan kulumisen. Waltari kutsuu erästä nautintoainetta "bieriksi" ja Bulgariassa kansa on "epäloogillista". No kieli kehittyy koko ajan ja 1920-luvulla se oli tuollaista. On kuitenkin vaikeaa uskoa, että tämä on kirjoitettu vain muutama vuosi "Jumalaa paossa" jälkeen. Niin suuri on ero.

Tarinan sävy on tumma ja vähän odottavakin. Merkittävätkin tapahtumat Waltari kirjoittaa tasaisemmaksi ja välillä tuntuu, että vaikka tapahtuisi mitä, niin kirjailija ei olisi tyytyväinen.

Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna (1929)
Arvio: *** Melankolinen

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

Odotin paljon tältä kirjalta. Tämän kirjan myötä aloin pohtia enemmänkin historiallisen romaanin oikeutusta. Joissain kirjoissa keksityt päähenkilöt kelluvat todellisten historiallisten tapahtumien laineilla vaikuttamatta niihin. Waltarin henkilöt taas aikaansaavat nuo laineet ja se tekee koko kirjasta epäuskottavan saman tien.

Tapahtumat sinänsä olivat hyvä kertaus tuohon historian kohtaan, mutta mietin jatkuvasti miten paljon tapahtumista on totta. Kirja meinasi jäädä jopa kesken, mutta skarppasin lopussa ja luin sen loppuun.

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen (1944) WSOY
Arvio: *** Ei mitenkään ihmeellinen

Kapteeni Leo Rainio: Keisarin tekohampaat

Kirja on varsinainen seikkailuromaani. Siinä seikkailevat Jussi Kiho ja Onni Piukkanen. Kirja alkaa kännireissulta Pariisissa ja päättyy Abessinian kautta Turkuun. Siinä tehdään kolme vallankumousta ja ruumiita tulee ihan Steven Seagalin hengessä.

"Tekohampaat" on Armas J. Pullan ja Mika Waltarin yhdessä kirjoittama seikkailukirja. Kirja on kirjoitettu jo 1930-luvulla ja on hämmentävän nykyaikainen. Suurin ero miksei se voisi olla nykypäivänä kirjoitettu on rasismi. Kirjassa kerrotaan juutalaisesta, jonka nenä saattoi mittasuhteistaan päättäen vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä. En voi edes kirjoittaa tähän mitään lainausta siitä miten afrikkalaisia kuvataan. No, kirja on aikansa kuva ja sille ei enää voi mitään. Kirjan nykyaikaisuutta kuvaa myös Piukkasen kommentti: Taivas varjelkoon, millainen mylly siellä on käynnissä.

Kirja löytyi Pasilan kirjavarastosta ja siitä löytyi sivulta 47 lapsuudesta tuttu kirjaston kirjojen kommentti: "Katso sivu 128" ja sivulla 128 "Älä ole utelias". Sen perään oli eri käsialalla lisätty "Hah hah. Oliks toi olevinaan joku hyvä vitsiki?" Ensimmäiset kaksi kommenttia oli kirjoitettu käsialalla, jollaista käyttävät eläkeikäiset nykyään... Toisaalta tuo kolmas kommentti on sikäli samaa sarjaa vessakirjoitusten kanssa, että kommentoidaan jonnekin jotain, mutta alkuperäisen kommentin kirjoittaja ei välttämättä ikinä näe vasta-argumenttia.

Kapteeni Leo Rainio: Keisarin tekohampaat (1931) Gummerus
Arvio: *** Hauska

Mika Waltari: Jälkinäytös

Luulin, etä "Vieras mies" loppui jo, mutta sitten hokasin että sitä seuraa vielä "Jälkinäytös". Fiksuna ajattelin että siinä varmaan kerrotaan tuomio ja sen pituus on max. 10 sivua. Jälkikäteen ymmärsin, että kyse on kokonaan toisesta kirjasta, jatko-osasta "Vieraalle miehelle". Kaiken lisäksi Waltari kirjoitti sen melkein kuin paineen alla, kun lukijoille piti näyttää, että paha saa palkkansa.

Kirjan juonikuvio oli hieno. Käytiin läpi Astridin motiivi ja tunnustus, mutta myös ne lukuisat juorut ja niiden seuraukset ja yksi huijausyritys kun vanhan isännän rahat yritettiin saada pois Astridilta. Yleisöä ja sen tekopyhyyttä voisi varmaankin verrata Waltarin lukijoiden reaktioon "Vieraaseen mieheen". Kaiken huippu oli Aaltosen vaimo, josta piti tulla tähtitodistaja oikeudenkäyntiin todistamaan Aaltosen lurjusmaisuus, mutta asia kääntyikin aivan päinvastoin.

Loppu oli melkein onnellinen, kun Astrid palaa lapsensa kanssa vankilaan.

Juoni muistutti hyvinä poliiseineen, tuomareineen ja syytettyineen ja pahoine todistajineen ihan "Kovaa lakia".

Mika Waltari: Jälkinäytös (1938) WSOY
Arvio: **** Melkeen ku "Kova laki"

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

En tiedä mitä oikein odotin kun aloitin, mutta odotukset ylittyivät. Kirjan juoni on simppeli, mutta tunnelma hieno. Epätoivoisen emännän kauhea elämä sekopäisen aviomiehen rinnalla on kuvattu erittäin uskottavasti. Lukija uskoo helposti, että pakotietä ei ole.

Kun emäntä sitten tekee kamalia ja peittää jäljet niin lukijan on helppo yhtyä emännän teon moraaliseen oikeutukseen.

On vaikea uskoa, että tämä kirjoitettiin jo 1930-luvulla. Kirjan teemat ja erityisesti sen ratkaisut tuntuvat erittäinkin nykyaikaisilta. En ole lukenut läheskään kaikkia Waltarin kirjoja, mutta mielestäni tämä on jopa parempi kuin Sinuhe, joka on kyllä hieno omassa historiallisten romaanien sarjassaan.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (1937) WSOY
Arvio: ***** Mieletön

Mika Waltari: Suuri illusioni

Tämä taitaa olla Waltarin ensimmäisiä kirjoja, mutta kirja vaikuttaa välillä yllättävänkin kypsältä 20-vuotiaan kirjoittamaksi. Kirja on kai virallisesti rakkausromaani, mutta toisaalta siinä miesten välinen keskinäinen ystävyys, toveruus niinkuin kirjassa sanotaan, on myös suuressa roolissa.

Päähenkilö, herra Hart, rakastuu Caritakseen, joka on ihanan julkea ja salaperäinen. Kuviossa on mukana myös herra Hellas.

En tiedä miksi, mutta minua ahdistaa Hellas-nimen taivutus. Linna käytti jo "Pohjantähdessä" muotoa "Hellaassa", muistaakseni Ellen Salpakarin suulla. Jo silloin se tuntui virheelliseltä ja sama linja on myös tässä kirjassa. Muoto taitaa olla oikea, en edes keksi parempaa, mutta silti se särähtää korvaan joka kerran tullessaan esiin.

Waltari kertoo taiteilija Mäen suulla alkoholinkäytöstä näin: "Saisivat ainakin tantat ja peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin lahjakas ja niin kyvykäs, - ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille sitä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla kuuluisaksikin aikaa myöten." Ennakoikohan Waltari tässä jo omia tavoitteitaan ja keinojaan...

Mika Waltari: Suuri illusioni (1928) WSOY
Arvio: *** Pliisu

Mika Waltari: Appelsiininsiemen

"Surun ja ilon kaupungin" jälkeen odotin ehkä liikaa. Tässä kirjassa oli selkeämpi juoni ja se jakaantui selvästi pidemmälle jaksolle. Silti tässäkin seurattiin tapahtumia monen henkilön kannalta.

Päähenkilö taisi olla Irene, mutta hänen veljensä Kai, isänsä, äitinsä, miehensä ja muutama muu olivat välillä kerronnan keskiössä.
Kirjan kieli oli selkeää, mutta varsinainen dialogi oli sydäntä lämmitävää, tuli ihan mieleen Suomisen Olli. Olen aina kuvitellyt, että Ollin puhetapa elokuvissa oli vaan tahallisen teennäisen reipasta, mutta ehkä se oli silloin tavallista. "Terve vaan!"

Jotkut kirjan ilmiöt ja tapahtumat ovat osaltaan niin totta edelleenkin: nuorison "kapina" vanhempiaan vastaan, vanhempien paheksunta, esiaviollinen seksi, raskaaksitulon pelko, ensimmäinen känni. Välillä kirjan tyyli on vähän holhoava, jopa opettava: Kain mielestä känni ei ollut niin kivaa ja rikkoo viimeisen pullonsa oma-tekemää "likööriä". Tulee vähän mieleen Waltarin "Jumalaa paossa". Nykykirjallisuudessa ei lähdettäisi noin selkeästi osoittamaan. Oli varmaan vaikeata harjoitella viinanjuontia kieltolain aikana.

Helsinki oli tässä kirjassa tosi erilainen kuin nyt: oli dupletteja keskuskeittiötaloissa ja vaikka mitä. Olisi kyllä hieno lukea lisää ajankuvia 1930-luvusta.

Suosikkihahmoni oli Irenen professori-isä, "farsa", joka vähän anteeksipyytäen oli edes olemassa.

Mika Waltari: Appelsiininsiemen (1931) WSOY
Arvio: *** Huonompi kuin odotin, mutta silti ihan jees

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Sain tämän joululahjaksi jo vuonna 2007, mutten ollut lukenut tätä jostain syystä. Nyt kun luin muitakin Waltarin kirjoja, ajattelin lukea myös tämän.

Kirja kertoo yhdestä päivästä hyvin erilaisten ihmisten elämässä. Kaikkien tarinat kuitenkin kietoutuvat lopulta yhteen. Vaikuttavin hahmo on vaimonsa menettänyt mies, joka uskoo vaimon ja lapsen kuoleman olevan rangaistus taposta, jonka mies teki suojellakseen äitiään. Toinen hahmo on teologi, joka kuulee saavansa potkut töstään, mutta joka osaa ajatella kaikki parhain päin.

Kirja saattaa kuulostaa mitäänsanomattomalta, mutta samalla se on "vahva". Jokaisen hahmon elämässä tapahtuu jonkinlainen käänne: kuolema, väkivalta, poispääsy, anteeksianto...

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki (1936) WSOY
Arvio: **** Hämmentävän hyvä

Mika Waltari: Jumalaa paossa

Tämä Waltarin esikoisjulkaisu on suorastaan huono. Se on tilaustyö merimieslähetykselle ja Waltari kirjoitti sen 17-vuotiaana. Siinä on 72 sivua ja sen lukemiseen meni alle tunti. En anna sille tähtiä, koska ei tämä ole varsinaisesti mikään teos.

Kirja on alleviivaava ja niin julkaisijalleen tehty kuin olla voi. Päähenkilö Aarne Tammi naureskelee äitinsä ja ihastuksensa "jumallilisuudelle" ja karkaa merille. Vietettyään neljä vuotta holtitonta merimieselämää, hän törmää Australiassa suomalaiseen mermiespappiin ja tulee uskoon. Hän palaa Suomeen ja alkaa kunnon elämän.

Kirjan alussa Waltari itse kommentoi kirjoittamistaan ja toteaa, että tilaajat halusivat poistaa kaiken elämän eli "aistillisuuden" hengen pois. Näin Waltari tekikin. Luulen kuitenkin, ettei tuo "aistillisuus" tässä mitään erityistä lisäjännitystä olisi merkinnyt.

En mitenkään tahdo väheksyä merimieslähetystä. Nykyäänhän he auttavat monia muitakin suomalaisia kuin vain merimiehiä ja minäkin olen monet kerrat nauttinut Hampurin merimieskirkon saunan löylyistä. Ehkä 1920-luvulla tällaiselle kirjalle oli tosiaan tilausta. Otettiinhan kirjasta kuitenkin ilmeisesti 3000 kappaleen painos.

Mika Waltari: Jumalaa paossa (1925) Suomen merimieslähetysseura
Arvio: * Huono

Mika Waltari: Fine van Brooklyn

En ole lukenut Waltarilta aikaisemmin muuta kuin historiallisia romaaneja. Tätä lainatessani kirjastohoitaja sanoi, että siinä onkin sitten vähän sellaista erilaista naiskuvaa. En oikein tiennyt mitä tästä huomautuksesta olisi pitänyt ajatella.

Kirja kertoo viattomasta, suomalaisesta tiedemiehestä, joka asuu Pariisissa mutta lähtee lomalle Bretagneen, Carnaciin. Siellä hän tapaa sattumalta tytön, Finen, joka pyörittää päähenkilön pikkusormensa ympärille onnettomin seurauksin.

Finen hahmo on kaunis, manipuloiva ja niin määrätietoinen. Hahmossa on paljon samaa kuin Neferneferneferissä, mutta tietenkin paljon laimeampana. Voin kuvitella, että 1940-luvun Suomessa tämän kirjan teksti on ollut uskaliasta. Nykylukijaa se vähän naurattaakin. Uskaliain sana koko kirjassa on "aistillinen". No ajat muuttuvat.

Lukemassani painoksessa kirjan sivut ovat paksuja, melkein kuin kartonkia ja fonttikin on vanhahtavaa. Se tuo jotenkin tuon aikaeron paremmin esille kuin jos olisi lukenut uusintapainoksen viime vuosilta.

Mika Waltari: Fine van Brooklyn (1942) WSOY
Arvio: *** Lukemisen arvoinen