Jo Nesbø: Isänsä poika

Kirjan juoni on karmiva, mutta mahdollinen. Puistattaa ihan ajatella että tällaista voisi sattua niinkin vähän korruptoituneessa maassa kuin Norja.

Puolen välin kohdilla aloin miettimään että Kefasilla on yllättävän karu menneisyys "hyväksi poliisiksi". Sekin ongelma, onneksi, selvisi ennen loppuratkaisua.

Jo Nesbø: Isänsä poika (Sønnen 2014) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: **** Taattua tavaraa

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Kirja tutustuttaa lukijan tetrojen maailmaan. Kyse ei ole geometriasta vaan neliraajahalvantuneista. Yksi keskeinen teema on, saako ihminen itse päättää koska elämänsä lopettaa. Itselläni on asiasta vankkumaton mielipide ja aina minua jaksaa hämmästyttää miten jotkut ihmiset kokevat sen loukkauksena.

Juoni oli hyvä, ei kovin arvaamaton. Tätä olisi lukenut enemmänkin.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me before you 2012) Gummerus, suom. Heli Naski
Arvio: *** Ei kovin yllättävä

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari

Hyvin rakenneltu ja uskottava juoni. Voin ihan kuvitella, että Tom Blixeniä tulee lisää.

Oli kerrankin virkistävää lukea dekkaria, joka kertoo Pietarin sijaan Moskovasta ja jonka henkilöt eivät ole suomalaisia tai inkerinsuomalaisia vaan ihan aitoja ruotsalaisia. Kirjan juoni ei myöskään käsitellyt sitä tavallista trafiikkia Suomen ja Venäjän välillä vaan ihan vaan venäläistä talouselämää.

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari (Dirigenten från Sankt Petersburg 2013) Gummerus, suom. Pekka Marjamäki
Arvio: **** Tosi hyvä

John Grisham: Perintö

Kirja on ihan sitä tavallista Grishamia: loppuun asti mietitty juoni ja paljon yksityiskohtia.

Tällä kertaa jäin miettimään kirjan tapahtuma-aikaa: muutaman vuoden "On aika tappaa" -tapahtumien jälkeen. Olisi jollain tavalla loogisempaa kirjoittaa nykypäivästä kuin 1980-luvusta. Voi kuitenkin olla, että tuo aika oli herkullisempaa rotu-asioista kirjoittamiseen kuin nykypäivä. Olen miettinyt tätä ennenkin, mutta internet, some ja kännykät ovat kyllä muuttaneet maailmaa niin paljon, että kirjojen juonetkin väkisin muuttuisivat. Eivätkä välttämättä parempaan suuntaan...

John Grisham: Perintö (Sycamore row 2013) WSOY suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Tuttu ja turvallinen

Harri Nykänen: Mullasta maan

Olen vannoutunut Harri Nykäs-fani mutta nyt taisi kalahtaa kirves kiveen. Kirja yritti olla vähän tavallista jännempi dekkari, muttei oikein ollut kuin kökkö.

Harri Nykänen: Mullasta maan (2014) Crime time
Arvio: ** Eipä kovin kummonen

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Hassua miten suomalainen nainen pystyy samaistumaan japanilaisen miehen kokemuksiin vaikka ikäeroakin on sukupolven verran.

Kirjan teema on selvittää menneet ja päästä eteenpäin. Se on hyvin selvästi näkyvillä ja välillä voisi olla uskottavampaa hiukan kyseenalaistaa enemmän tuota menneiden kaivelua. Mutta muuten kirjan tarina on hyvä ja hyvin kerrottu.

Helsinkiä koskeva pätkä tietenkin vilisee virheitä (vai oletteko koskaan nähneet Helsingin asemalla "asemamiehiä"). Muuten Murakami kirjoittaa Helsingistä, yksinäisyydestä ja yksin olemisesta hienosti. Chisun tekstiä lainatakseni:
Mä halusin olla
vapaa ja yksin
mut joku sarvipäinen
lisäs siihen -äinen
musta tuli
vapaa ja yksinäinen.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013) Tammi, suom. Raisa Porrasmaa
Arvio: **** Mahtava kirja

Mari Jungstedt: Neljäs uhri

Jungstedtia vaivaa sama tauti kuin dekkaristeja vaivaa kun kirjoja on tullut jo liian monta. Seuraava kirja ei tuo mitään lisäarvoa enää asioihin. Tässä kai pitäisi olla kiinnostunut Karinin ja Knutaksen suhteen etenemisestä, mutta sekin liikkuu eteenpäin niin hitaasti kirja kirjalta, ettei oikein jaksa.

Mari Jungstedt: Neljäs uhri (Det fjärde offret 2011) Otava, suom. Emmi Jäkkö
Arvio: ** Tylsä

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 2

Kirja alkaa lopettelemaan langanpäitä ja ehkä alkaa valmistella joidenkin lankojen yhteensolmimista. Siitä on yli viisi vuotta aikaa kun olen lukenut edellisen osan (Korppien kestit) eli oli välillä vähän vaikea muistaa mihin esim. Cersei jäi, mutta kyllä asiat palasi taas mieleen. Jonain päivänä kun kaksi viimeistäkin osaa on kirjoitettu ja käännetty suomeksi, täytynee alkaa koko sarja vielä kerran alusta ja lukea se saman tien loppuun asti.

Koko kirjan ajan hoetaan taas talvesta ja siihen varautumisesta. Se paljastanee että vaikkei loppu varsinaisesti vielä ole lähellä niin siihen valmistaudutaan jo kovaa vauhtia.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 2 (A dance with dragons 2011) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: *** Loppu häämöttää jo

Tuomas Vimma: Firman mies

Vimma elää jossain sovinistisessä kuplassaan, joka on muuttunut jo todella epäuskottavaksi kolmannen kirjan myötä.

Tämän kirjan ainoa arvo olisi teevee-sarja, jossa annettaisiin alasta juuri näin ruusuinen kuva. Muuta arvoa on vaikea nähdä. Välillä tuntuu ettei Vimma voi tietää rakennusalasta mitään kun maalailee tällaisia tarinoita. Jotain hän tietää kuitenkin kantakaupungin saneerausbisneksestä, se on selvää. Kukaan maallikko ei nimittäin pystyisi luettelemaan tällaisia määriä luksus-saneerauskamaa.

Eli seuraavan rakennusalan työntekijä-imago-kampanjan suunnittelija: Vimmalta vaan teevee-oikeudet ja sarja käsikirjoitettavaksi. Siitä se lähtee!

Tuomas Vimma: Firman mies (2014) Gummerus
Arvio: ** Samaa tuubaa

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Olen aina pitänyt mielensäpahoittajan tyylissä siitä kaiken arvostelusta ilman varsinaista pessimismin makua. Nytkin oli näitä arvosteltavia kohteita, joista sanottiin "Kyllä ei", mutta aika paljon oli sellasta positiivisuuttakin: sivistynyt lättähattu ja suhde Kolehmaiseen. En tiedä mikä tässä on Kyrölle tullut, mutta mielensäpahoittaja lakkaa olemasta uskottava jos se lakkaa pahottamasta mielensä.

Toivoisin, että sloganeista "tolkulla pärjää" ja "tavallinen riittää" tulisi yhtä suosittuja kuin vaikka "elämä on". Varsinkin tuo "tavallinen riittää" on hyvä ohjenuora tässä individualismin ja downsiftaamisen maailmassa.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (2014) WSOY
Arvio: *** Liika positiivinen

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjassa oli paljon asioita joihin oli helppo samaistua: tuore vanhemmuus, Suomi ulkomaalaisen silmin, tiedejulkaisujen saatavuus ja validiointi. Murheet, joita Alinalla kirjan alussa pienen lapsen äitinä oli, olivat niin tuttuja omasta elämästä. Monet ulkomaalaiset tutut ovat nostaneet samoja asioita esille Suomen systeemin käsittämättömyyksistä kuin Joekin. Onhan apurahajärjestelmässä jotain pielessä jos pääaine pitää valita väitösaiheen vierestä sen takia, että on mahdollista saada paremmin apurahoja. Itse olen joutunut hakkaamaan päätäni seinään nimenomaan tuon tiedejulkaisujen saatavuuden takia. Mitä hyötyä on maksaa maltaita tietokannasta jossa on 1000 eri julkaisua, jos niistä vaan neljännes on arvostettuja ja vaan 10 aiheeltaan tarpeellisia.

Kirjan juoni on hyvä. Se on kirjoitettu todella hyvin ja jännitys pysyy korkealla vain noustakseen välillä vielä lisää. Ihan lopussa käytetään jo Stephen Kingin Carriessä käyettyä nostatusmenetelmää: paljastetaan loppuratkaisun kauheudesta pieni siivu ja sitten palataan asioihin ennen sitä. Lukija on aivan koukussa eikä voi lopettaa lukemista vaan joutuu lukemaan ja arvailemaan loppuratkaisun koko kuvaa.

Huonointa kirjassa on tuo loppuratkaisu. Se on siis kirjoitettu hyvin, mutta sisältö mättää. Melkein mikä tahansa muu ratkaisu olisi ollut parempi:
-Miriam murhaajana
-ei murhaa mutta riita ja tiet lopullisesti erilleen
-yhteiseloa.
Viides tähti puuttuu loppuratkaisun takia. John Irvingillä on just tällaisia ratkaisuja muuten hyvissä kirjoissaan.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) Tammi
Arvio: **** Tosi hyvä

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Ilmeisesti Jokinen on kalunnut Tampereen rikokset jo loppuun kun taas on pitänyt lähteä ulkomaille rikollisjahtiin. Olisi vaan pysynyt kotimaassa. Hienoa kuitenkin on, että Australia on kuvattu ilmeisesti ihan oikein kun Jokinen on siellä vuosia asunutkin.

Tarina Australiassa on oikeastaan aika huono: uskottava mutta tylsä. Tampereelta käsin pyöritetty sivujuoni sen sijaan oli ihan ok.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2014) Crime Time
Arvio: *** Vähän pliisu

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Sipilän juonet sinänsä eivät ole kovin kummoisia, mutta se kaikki muu siinä ympärillä on erittäin viihdyttävää. Sipilä tuntee erityisesti pääkaupunkiseudun poliisin niin hyvin, että pystyy kommentoimaan poliisihallinnon viimeisiä virheitä erityisen kärkevästi.

Kirjan nimenä "luupuisto" kuvaa aika huonosti yhtä luurankoa ja yhtä ylimääräistä luunpalasta.

Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014) Crime Time
Arvio: **** Virkistävä

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1

TV-sarjan jälkeen kirjojenkin lukeminen sai taas uutta potkua. Sopivasti tämä kirja jatkuu suunnilleen siitä, mihin tv-sarja jäi. Sarja antoi myös kasvot hahmoille. Kaikille paitsi Vuorelle. Gregor Cleganea on näyttellyt kolme eri näyttelijää eli siitä ei mitään kasvoja voi jäädä mieleen.

Kirjat ovat paljon seikkaperäisempia ja yksityiskohtaisempia kuin TV-sarja. Nyt niitä taas jopa arvostaa uudella tavalla kun on nähnyt TV-sarjassa tehdyt oikaisut.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1 (A dance with dragons 2011) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: **** Niin jännä, niin jännä

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Kirja paljastaa hyvin niitä sudenkuoppia, joiden takia itse olen mieluummin pysytellyt uudisrakentamisen puolella, koska korjauskohteet aiheuttaisit mahahaavan, istuisi sitä millä puolella pöytää tahansa. Kirjassa kerrotaan erittäin hyvin miksi oikea rakentaminen ei ole mitään tositeevee-kamaa. Ei sitä jaksaisi katsoa kuin ammattilaiset ja niistäkin puolet olisi aina eri mieltä.

Sisustus-tositeeveestä annetaan aika karmea kuva, mutta luultavasti aika todenmukainen. Odotin koko ajan loppuratkaisua, jossa kukaan ei saa rahojaan kun tuotantoyhtiö tekee oharit, mutta loppu olikin ihan tyhmä.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi (2013) Gummerus
Arvio: *** Pliisu loppu

John Grisham: Valamiehet

Tämä kirja toimii kohdallani kuin lohturuoka jollain muulla. Siis lohtukirja. Kansanterveyden ja -sivityksenkin kannalta olisi parempi korvata lohturuoka kirjalla. Tätä terveysinnovaatiota voivat soveltaa ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka saavat kirjojen lukemisesta iloa. Lisäksi on varma, ettei juuri tämä kirja välttämättä toimi kellään muulla. Jokaisella on omat lohtukirjansa ja jokainen pystyy varmasti nimeämään niitä vaikka unissaan.

"Valamiehet" on tyypillistä Grishamia: äärimmäisen ovela juoni jossa lukija harhautuu luulemaan vaikka mitä matkan varrella. Yllättävän hyvin tämäkin kirja on kestänyt aikaa...

John Grisham: Valamiehet (The runaway jury 1996) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Vähän liian tuttu juoni

Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti

Jostain syystä Romantschuk oli jäänyt mieleeni jo jostain kymmenen vuoden takaa. Näin kirjan kirjaston uutuushyllyssä ja nappasin mukaan.

Kirja on napakka kuvaus Tarja Halosen ensimmäisestä presidenttikaudesta ja toisen alkupuolesta. En ole koskaan oikein uskonut että Tarja Halonen olisi sellainen tuittupää kuin lehdistö hänestä maalasi. Tuittupää ehkä, muttei niin tuittupää. Mutta ilman tuittupäisyyttään ei hän luultavasti olisi ikinä presidentiksi eikä varsinkaan koko kansan rakastamaksi presidentiksi päätynytkään. Niinistöhän kiukuttelee ihan eri tavalla...

Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti (2014) Otava
Arvio: *** Ihan jännä

Agatha Christie: Kortit pöydällä

Poirot ei ollut ihan terässä, mutta se saattoi kyllä olla murhatunkin vika. Hän oli nimittäin järjestänyt murhansa niin että paikalla oli neljä erilaista (sala)poliisia. Poirot joutui toimimaan ikään kuin ryhmän jäsenenä eikä se sovi alkuunkaan Poirotin egolle.

Juonen kannalta olisi ollut tärkeää ymmärtää bridgen säännöt. Osaan monenlaisia korttipelejä moskasta pokeriin, mutta bridge on jäänyt opettelematta. Luultavasti syykin on selvä. Se vaatisi muitakin asiaan vihkiytyneitä pelikaveriksi ja on vaikea perustella vaikean korttipelin monimutkaisten sääntöjen opettelua pelkästään kiinnostuksella Agatha Christieen. Vilkaisin nopeasti wikipediasta bridgen sääntöjä ja aika monimutkaiselta vaikuttaa, jopa moskaan verrattuna...

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the table 1936) WSOY, suom. Aune Suomalainen
Arvio: *** Vähän pliisu Poirot

Tuomas Lius: Härkäjuoksu

En tiedä miksi tämä oli kirjahyllyssäni. Oikein hävettää, että olen säilyttänyt rakkaassa hyllyssäni tällaista kuraa. Nyt tämä taitaa päästä roskiin.

Molemmat päähenkilöt oli huonoja: toinen erittäin epämiellyttävä ja toinen supersankari, jollaisia ei oikeassa elämässä ole. Tarinaan liittyi myös myrrysnainen ja loppuratkaisun järjesti presidentti! Tiedän että kirjoissa on tapana laittaa mutkat suoriksi, mutta tässä oikeusvaltion periaatteet mureni sellaiseksi hiekaksi, että täytyy ihan ihmetellä mistä Lius tätä oikein keksii.

Tuomas Lius: Härkäjuoksu (2011) Like
Arvio: * Uskomatonta ja epäuskottavaa shittiä

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Olen lukenut tämän vaikka kuinka monta kertaa ja nähnyt telkustakin ainakin pari kertaa. Silti, vaikka murhaajan muistinkin, pysyi tunnelma koko ajan katossa. Christie osaa kertakaikkiaan rakentaa juonen!

Vaikka kyseessä on Hercule Poirot-tarina, niin kertoja oli eri kuin yleensä ja se loi oman, naisellisen, näkökulman tähän tarinaan.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (Murder in Mesopotamia 1936) WSOY
Arvio: **** Aivan mahtavaa aivojumppaa