Jo Nesbø: Suruton

Sana "suruton" on aina ollut mielestäni kiehtova, siinä yhdistyy jotain vanhanaikaista, säädytöntä ja samalla iloista, jossa huomisesta ei tarvitse kantaa huolta. Vasta sanan norjankielinen vastine "sorgenfri" nostaa sanan sille kuuluvalle paikalle tarkoittamaan melko neutraalia tilaa, jossa ei kuitenkaan ole surua.

Nesbøn tarina on hyvin toisenlainen kuin esim. Sipilän "Valepoliisi". Pokkariversiossa on yli 500 sivua, jotka on painettu tiukkaan pientä tekstiä. Juoneen siis mahtuu paljon enemmän tapahtumia ja käänteitä. Juoni mahtuu olemaan paljon monisäikeisempi kuin Sipilällä. Tämän kappaleen hohtoa lisäsi vielä koiran hampaan jäljet kannessa...

Juonessa on muutama aika ohut kohta. Esim. tapa jolla murhaajaksi epäilty poliisi nostetaan nopeasti takaisin mukaan tutkintaan poliisina, on epäuskottava. En usko etä se olisi mahdollista missään maassa, korkeintaan elokuvissa.

Jo Nesbø: Suruton (Sorgenfri 2002) WSOY, suom. Outi Menna
Arvio: **** Hyvä

Jarkko Sipilä: Valepoliisi

Jonotin tätä kuukausikausia kirjaston listalla, hain sen eräänä päivänä töiden jälkeen ja olin lukenut kirjan samana iltana yhdentoista maissa. Taisin syödäkin siinä välissä. Tämä kaikki kertoo toisaalta siitä, että kirja oli hyvä, mutta toisaalta myös siitä että kirja on äärimmäisen lyhyt. Sivuja on lähes kolmesataa ja fonttikin aika pientä, mutta silti jotenkin harvaan ladottuna.

Tapahtumat olivat taas hyvin tavanomaisia, ainoana poikkeuksena amerikkalaisen poliisiorganisaation tuppautuminen mukaan.

Sipilälle tekisi välillä hyvää "hypätä pois laatikosta" ja kirjoittaa jotain ihan muuta. Rikollisuudesta löytyy varmasti myös muita näkökulmia kuin iänikuinen Takamäki-Suhonen -teema. Esim. Nykänen on kirjoittanut ammattitappajasta, joka noudatti tarkkaa etiikkaa ja Rönkä taas rakennusurakoitsijasta, joka puuhaili kaikenlaista muutakin, mutta tiukan moraalinsa aitaamana. Molemmat oikeinkin hyviä teemoja. Toivon, että Sipilä lopettaisi nämä helpot ratkaisut ja siirtyisi uusille urille.

Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013) Crime time
Arvio: ** Liian lyhyt

Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Kirjastovirkailija kertoi jo vuosia sitten tämän kirjan tehneen häneen niin suuren vaikutuksen, että hän oli lähtenyt vastaavalle matkalle Istanbuliin lukion jälkeen. Jäin jo silloin miettimään, mikä kirjassa nyt niin ihmeellistä on.

On kirjassa jotain koukuttavaa, koska lukiessa itsekin pohdin koko ajan miten matkan voisi toteuttaa vaikken olekaan juuri ylioppilaaksipäässyt nuori kirjailija. Toisaalta tarina on hyvin ajaton. Nykyään matkaa ei välttämättä tarvitsisi tehdä junalla, mutta se olisi silti järkevää jos haluaa tavata uusia ihmisiä. Vaikka tarina on ajaton, huomaa silti ajan kulumisen. Waltari kutsuu erästä nautintoainetta "bieriksi" ja Bulgariassa kansa on "epäloogillista". No kieli kehittyy koko ajan ja 1920-luvulla se oli tuollaista. On kuitenkin vaikeaa uskoa, että tämä on kirjoitettu vain muutama vuosi "Jumalaa paossa" jälkeen. Niin suuri on ero.

Tarinan sävy on tumma ja vähän odottavakin. Merkittävätkin tapahtumat Waltari kirjoittaa tasaisemmaksi ja välillä tuntuu, että vaikka tapahtuisi mitä, niin kirjailija ei olisi tyytyväinen.

Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna (1929)
Arvio: *** Melankolinen

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Heikkisen esikoiskirja tuo mieleen Turkka Hautalan monestakin syystä: nuori kirjailija, kotiseutu-angsti, murre. Murre oli siis eri murre, mutta repliikit oli kirjoitettu murteella yhtä kaikki. Varsinaissuomalaisena savon murre "kuullostaa" aina yhtä hauskalta. Jos olisin sitä oikeasti kuullut, en varmaan olisi edes ymmärtänyt.

Päähenkilö Jussi kirjoittaa kirjassa omien esivanhempiensa ja vanhempiensa tiukimmat elämänkohtalot eikä Jussin omakaan elämä taida helpoimmasta päästä olla. Kirja alkaa pikku-Jussin katsoaessa Kekkosen hautajaisia. Aika epäuskottavaa. Itsekin muistan nuo hautajaiset vain hämärästi vaikka olen ilmeisesti kymmenkunta vuotta tuota Jussia vanhempi. Ehkä tällainen yksityiskohta voidaan kaataa kirjailijan vapauden piikkiin, mutta ärsyttävää silti.

Muuten kirja oli hyvä kokonaisuus ja kronologian hypähtelykin toimi hienosti.

Antti Heikkinen: Pihkatappi (2013) Siltala
Arvio: **** Hauska

Jarkko Sipilä ja Scott Stevenson: Rahan metsästäjät

Sipilän kirjoista yleensä odottaa aika paljon. En tiedä miksi tästä oli tullut niin litteä pannukakku kuin oli, mutta Stevenson ei näytä tekevän kovin hyvää Sipilän kyvyille. Odotin koko ajan, että kirja alkaa, muttei se alkanut. Juonta seurataan kahdesta kohtaa koko ajan eikä siitä syntynyt oikein mitään lisäjännitystä. Puolen välin jälkeen pystyi jo päättelemään kuka kuollut mies tarinan lopussa olisi.

Talousjargoni ja Wall Streetin toiminnan kuvaus oli tylsää ja sitä selitettiin vähän turhankin juurta jaksain. Jos on seurannut mitään talousuutisia vuoden 2008 jälkeen, tarinat oli aika tuttua kauraa.

Hahmot oli tosi onttoja, erityisesti kiintiösuomalainen, Sasq. Suomalaisesta tehtiin ahnetta junttia, eikä annettu osoittaa minkään muunlaisia arvoja.

Jarkko Sipilä ja Scott Stevenson: Rahan metsästäjät (2013)
Arvio: ** Pettymys