Tapani Bagge (toim.): Taksi - 14 dekkaria kumijalasta

Saadaan viihdyttävää lukemista kun 14 kirjailijaa kirjoittaa novellin samasta aiheesta. Ihmettelen vaan suuresti sitä sovinistista lähestymistapaa, jolla mukaan on otettu vain miehiä.

Moni tarina muistutti rakenteeltaan niitä tv-pätkiä, joita 1980-luvulla näytettiin "Alfred Hitchcock esittää" -otsikon alla: jännä tarina , joka loppuessaan onkin täysin arvaamaton ja vielä vähän pahempi. Monessa tarinassa oli keskenään samoja teemoja, mutta se on kai ymmärrettävää kun pääotsikko on noinkin rajaava.

Yksi parhaista tarinoista oli Seppo Jokisen "Miljoonatippi", joka kertoi vuodenvaihteesta 2049-2050 ja komisario Koskisen lapsenlapsesta. Kuuluisimpien kirjoittajien (Rönkä, Jokinen, Sipilä ja Kilpi) erottuivat edukseen, mutta Nykäsen "Katoamistemppu" jäi aika ohueksi.

Tapani Bagge, Markku Ropponen, Seppo Jokinen, Harri Nykänen, Jarkko Sipilä, Matti Rönkä, Juha Numminen, Tuomas Lius, Kari Häkämies, Eppu Nuotio, Antti Tuomainen, Marko Kilpi, Max Manner, Henry Aho: Taksi - 14 dekkaria kumijalasta (2012) Crime time
Arvio: **** Nopeasti luettu

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien

Olin kuullut paljon kuulopuheita Tolkienin elämästä ja Tarun synnystä. Tämä kirja vahvisti suurimman osan siitä todeksi. Olin kuullut aiemminkin suomen kielen käytöstä haltiakielen perustana, mutta Duriez mainitsee myös gaelin kielen samassa tarkoituksessa. Tarina ruotsin kielestä örkkikielen pohjana jäi kuitenkin vaille vahvistusta.

Kirja ei ollut mitenkään laaja ja tyhjentävä kokonaisuus. Se raapaisee pintaa kielitieteen kannalta sen verran että ei-filologi pysyy kiinnostuneena eli kaipaa hiukan lisää tietoa kielten taustoista.

En lakkaa ihemettelämästä filologiaa tieteenä: miten yksi ihminen voi hallita niin monta kieltä niin syvällisesti, että voi keskustella sujuvasti 1000 vuotta sitten kirjoitettujen tarinoiden nyansseista. Varsinkin kun muinaisislannin puhujia taitaa olla aika vähän jäljellä...

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien (J. R. R. Tolkien. The making of a legend. 2012) Minerva, suom. Jere Saarainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen

Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii

Varsinainen rikostapaus oli todella botswanalainen eikä syyllinen edes selvinnyt. Sitä selvitellessä kävi kuitenkin ilmi, että Mma Ramotswen toimeksiantaja olikin tarinan suurin konna. Varsinainen tarina sisälsi Mma Makutsin häävalmistelut, Charlien isyysepäilyt ja valkoisen pienen pakettiauton takaisinsaamisen.

Nämä pikkutarinat Botswanasta ovat ihania. Tulee ihan pakottava tarve päästä matkustamaan sinne ja nähdä se maailma, jossa pahinta on sihteereitä tuijottavat johtavat. Aurinko paistaa aina paitsi kun kasvit tarvitsevat lisää vettä.

Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii (The Saturday big tent wedding party 2011) Otava, suom. Päivi Pouttu-Deliere
Arvio: **** Tasaisen luettavaa

Timo Sandberg: Mustamäki

Valitsin kirjan pelkästään mielenkiintoisen nimen perusteella. Suurimman osan mielestä nimi "Mustamäki" ei ole mielenkiintoinen, mutta ainakin kaikki lapsuuskaverini tietävät mistä on kyse. Kirjan Mustamäki ei kuitenkaan ole se minun Mustamäkeni.

Itse kirja sijoittuu 1920-luvulle sisällissodan jälkeen kieltolain aikaan. Päähenkilö on kapinallinen poikamies-poliisi Otso Kekki ja toisaalta perhe, jonka vanhin tytär tapettiin sodassa. Varsinaisesti kirjan tapot johtuvat sodan jälkimainingeista, mutta poliisi haluaa leimata kaiken pirtutrokareiden välienselvittelyksi.

Hiukan asetelma alkaa olla kliseinen: vääryyttä kärsinyt työläisperhe kärsii edelleen eikä tietenkään omasta syystään. No paha sitä on 90 vuotta myöhemmin arvostella. Ilmeisesti tilanne oli sellainen monien näkökulmasta. Ei siitä taida kiinnostavaa kirjaa syntyä, jos suojeluskuntalainen trokari tulee kaltoinkohdelluksi, ei se uhriksi yhdessä yössä muutu.

Mielenkiintoinen asia on kieltolaki ja sen samankaltaisuudet ja erilaisuudet Suomessa ja Yhdysvalloissa. USA:n tilanteeseenhan on tullut tutustuttua viime aikoina tv-sarjan "Boardwalk Empire" ja elokuvan "Laittomat" kautta. Lait (paitsi Suomessa se oli kyllä asetus) olivat voimassa molemmissa maissa suunnilleen yhtä kauan vaikkakin tilanne alkoi ja päättyi Suomessa hiukan aikaisemmin. Molemmissa maissa laki johti rikollisuuden kasvuun ja kääntyi kertakaikkiaan itseään vastaan. Suomessa rikollisliigat toimivat kuitenkin pienimuotoisemmin ja järjestäytyivät löysemmin. Toisaalta markkinatkin olivat paljon pienemmät. Pitäisi varmaankin lukea vähän lisää kieltolakikirjallisuutta.

Timo Sandberg: Mustamäki (2013) Karisto
Arvio: ** Aika heikko

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Tätä kirjaa suositteli työkaverini, joka on syntyisin Pohjoisen puolelta. Odotin hiukan vähemmän actionia ja enemmän pohdiskelua Pohjoisen taloudellisista mahdollisuuksista selvitä ilman Etelää. Tulevan Pohjois-Suomen budjetin tulopuoli perustuisi uhkapeliin. Uskoisin että menestymisen mahdollisuuksia löytyisi ilmankin esim. kaivosteollisuutta verottamalla.

Kirja kertoi kuinka Pohjois-Suomi valloitti Etelän roikkuhousujen juostessa karkuun. Näkökulmia oli kolme: Etelän elikersantti, joka luuli olevansa Vilho Koskela, pätkätyötoimittaja sekä Pohjoisen kakkosmies, jonka heikkoutena oli gangsta-rap.

Alikersantti Purola on hauska hahmo, jossa lienee pieni pala kirjailijaa itseäänkin. Purola toivoo olevansa tämän sodan Koskela ja huutaa apuun jatkuvasti Edviniä, Mollea ja Väinöä. Toisaalta Purola on katsonut Taistelutoverit niin monta kertaa, että tietää missä jaksossa on elokuvalunta, joka pilaa koko jakson. Samaa muistan itsekin pohtineeni joka kerran Bastognea katsoessani. Purola on töissä yliopistolla, tykkää turkinpippureista ja omaa omasta mielestään liian monta leukaa.

Reportteri Aino Riski hakee koko ajan vaan parempaa asemaa työelämässä. Sen hän saakin, mutta tapa jolla hän sen saavuttaa on helppo kuvitella miehen kirjoittamaksi... Toni Morottaja, Kutturan gangsta, on paras hahmo. Kun muu Pohjoinen halveksii kaikkea Etelän edustamaa, Morottajalla on rap mielessä koko ajan. Koomisinta on se kun Morottaja kuvittelee somalitaustaisen Abdin olevan rappari, vain koska Abdu on nigga.

Heikkinen osaa nostaa pinnalle juuri niitä asioita, jotka tositilanteessa tekisivät Etelästä heikon. Ei osata olla kylmässä, edetä lumessa, ajatella kokonaisuuksia... En tiedä onko Pohjoisessakaan kaikki kunnossa, mutta uskon että saamelaisilla on edellytyksiä elää ulkona vielä silloinkin kun infrastruktuurin sortuminen on tuhonnut suurimman osan meistä Etelän ihmisistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (2012) Johnny Kniga
Arvio: **** Varsinainen tarina

Blogini etiikasta

Luin lehdestä siitä, miten kirjablogisteihin yritetään vaikuttaa. Minun pikkukirjoitukseni tuskin sponsoreita kiinnostaisi, mutta mielestäni sponsorointi kertakaikkiaan pilaa koko homman.

Eettinen esikuvani on DC Rainmaker, joka saa testattavat laitteet ilmaiseksi testiin. Testin jälkeen hän kuitenkin lähettää vermeet takaisin valmistajalle ja käy ostamassa kaupasta oman laitteen.

Ajattelin kertoa muutaman sanan blogini lukijoista. Blogiani seuraa virallisesti 30 henkilöä, joista vain muutama on läheisiä ystäviäni (eli siis niitä, jotka saattavat seurata blogiani myös jostain muusta syystä kuin kiinnostavien aiheiden takia). Sivuilla käy parisenkymmentä lukijaa päivässä. Ylivoimaisesti luetuin teksti on viikosta toiseen Kira Poutasen "Ihana meri", sitä seuraa Khaled Hosseinin "Leijapoika". Muut tekstit ovat selvästi vähemmän luettuja. Suomen jälkeen eniten lukijoita on Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Yleisin selain on Firefox ja Explorer on hyvänä kakkosena.

Helsingin kaupungin kirjaston työntekijöillä on suurin vaikutus blogini kirjavalintoihin. Valitsen usein kirjoja Bestseller-hyllystä ja jokuhan valkkaa mitä kirjoja sinne nostetaan.

Kiitos siis kaikille, jotka jaksavat seurata tätä tajunnanvirtaani mitä kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti!

Rosamund Lupton: Sisar

Innostuin Luptonista niin paljon, että luin esikoisteoksenkin samoin tein. Näkökulma oli vähintään yhtä omituinen kuin toisessakin teoksessa. Taas kerrottiin tarinaa jollekin muulle: viimeksi kertoja oli kuollut, mutta nyt kuuntelija oli kuollut. Tämä jälkimmäinen tapa tuntuu järkevämmältä.

Juoni oli johdonmukainen ja outo samaan aikaan. Samoin se oli periaatteessa kronologinen, mutta samaan aikaan kulki kaksi säiettä jatkuvasti. Lopussa vielä selviää, että toinen niistäkin oli fiktiivinen.

Itse teemat olivat ajankohtaisia: lääketieteen kehittämisen etiikka ja ihmisten oman edun tavoittelu.

Rosamund Lupton: Sisar (Sister 2010) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: **** Hieno kuvaus käsittämättömästä asiasta

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Tässä kirjassa ei seikkaillut neiti Marple eikä Hercule Poirot. Se ei haitannut vaan kotitekoiset salapoliisit pärjäsivät vähintään yhtä hyvin. Silti oli tarpeetonta, että lopussa nämä "salapoliisit" päättivät mennä keskenään naimisiin.

Alusta asti minulla oli sellainen olo, että olin nähnyt tarinan televisiosta. Erityisesti Moira-niminen tyttö oli jäänyt mieleeni. Sen tarinan hämäämänä odotin koko ajan väärän miehen paljastumista murhaajaksi... Toimii ne tv-tarinat joskus siis ihan hyödyllisestikin, yleensähän ne vaan paljastaa etukäteen kaiken.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why didn't they ask Evans? 1934) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Ihan hyvä