uusia ulottuvuuksia

Kirjakasojen keskellä kasvanut O on selkeästi imenyt itseensä näiden paperisten niteiden periaatteet perinpohjaisesti ja tarkkasilmäisenä myös huomannut niiden kuuluvan meillä tiiviisti arkeen. Yleisin kirkasääninen huuto meillä "äiiiiiiittttiiiiiih" -karjaisun lisäksi onkin nykyisin "luketaaaaan!".

Olen tietenkin itse graafisella alalla työskentelevänä myös henkeen ja vereen painetun sanan perään. En käytä digikirjoja enkä usko täysin kirjattomaan tai painotuotteettomaan tulevaisuuteen ainakaan minun elinaikanani. Toki nykytekniikan vuoristoradassa kirjat ja lehdet taistelevat paikastaan internetin ihmemaan rinnalla mutta kauneinkaan digilehti tai upeinkaan portaali ei vielä voita paperin tuntua sormissa, painomusteen tuoksua ja niitä kaikkia asioita mitä painettuun tuotteeseen voi tehdä. Tai sitä, että ainakin tällä hetkellä painettu teksti on edelleen silmälle optisesti miellyttävämpää lukea kuin ruudulla oleva. Toki tietomäärä on aina reaaliaikaisempaa ja valtavampaa tiedon www-osoitteilla katetulla valtatiellä mutta kirjoissa on edelleen jotain maagista ja kiehtovaa jota ei bitteihin voi vangita.

O on innoissaan kirjoista, ne ovat meillä päivittäiskäytössä ja niitä ei edes ehdi kerätä pois ennenkuin haetaan taas seuraava ja kuuluu iloinen kysymys, "luketaanko?". O lehteilee suurinta osaa opuksista sen verran kauniisti, että olen antanut aarteitakin katsottavaksi. Julia Vuori -kokoelmani on esimerkiksi kovassa käytössä ja seuraavaksi ajattelin antaa pieniin tahmanäppeihin myös Gaimania. Näiden minulle tunnearvokkaiden teosten lisäksi meillä on toki vino pino muitakin kirjoja. On molempien lapsuudesta tuttuja, uusia ja vanhoja, kirppikseltä ja kirjakaupasta meille kannettuja. On kuvakirjoja, lorukirjoja, ihan oikeita tarinoita ja erilaisia kuva ja sana -oppaita.

Olen toki varsin innoissani, että olen onnistunut periyttämään ainakin jotain sellaista joka minulle on tärkeää mutta kaikkein eniten olen innoissani siitä, että O on onnistunut laajentamaan perinteisen kirjan käsitettä eksponentiaalisesti. O:n mielikuvitusrikkaassa mielessä kirjat tuntuvat olevan vähän niinkuin se uusi Ikea-kuvasto, josta kännykkäapplikaation avulla saa nousemaan kolmiulotteisia hyllyjä ja huonekaluja.

Kirjan sivuilta poimitaan syötäviä asioita ja pistetään suuhun, maiskutetaan oikein jos sattuu oikein hyvä kakku tai mansikka kohdalle. Linnut lentävät isolla käden kaarella ja polkupyörää poljetaan jaloilla. Asiat kävelevät, hyppivät, suhisevat, liikkuvat, huitovat, hihkuvat, pihisevät ja kiljuvat. Lukutuokio muistuttaa enemmän jumppahetkeä kuin hiljaista tekstiin syventymistä. Ja jokaista liikerataa ja äänitehostetta siivittää painokas tokaisu, "äiti kans!"

Minä olen aina ajatellut kirjojen ja lukemisen olevan tärkeää mutta ennen O:ta en tullut ajatelleeksi, että sen mielettömän maailman mikä niissä on sisällä, voisi tuoda sieltä näin ihanalla tavalla ulos ja käsin kosketeltavaksi. Palloja heitetään koookealle ja kiivetään perässä hakemaan niitä, juustoa ojennetaan  niin äidille kuin isillekin ja pistetään lopuksi omaankin suuhun, kissankuvaa silitetään yhtä hartaasti kuin meillä pesiviä oikeitakin karvapalloja.

En voi rehellisesti väittää etteikö joskus se kahdessadas kerta saman kirjan parissa tuntuisi hieman puisevalta mutta kun O alkaa innoissaan sahata Barbabapojen kanssa tai lapioida Vau-kirjan sivulta löytyvällä lapiolla iekkaa, on minunkin myönnettävä, että lukukokemus on kirjaimellisesti saanut aivan uuden ulottuvuuden.

Ja loppujen lopuksi, onko se sitten niin kovin kaukana siitä kun minä tartun illalla Terry Pratchettin ja Stephen Baxterin uusimpaan teokseen ja astun toiseen ulottuvuuteen hetkeksi. Tässä mainitussa kirjassa tosin ne ulottuvuudetkin saavat ihan uusia ulottuvuuksia, kuten Pratchettin mainioon tyyliin kuuluu. Siellä minäkin seikkailen, kirjan henkilöiden kanssa jossain muualla, katson näkymättömiä maisemia, kuulen vuoropuhelua, näen sieluni silmin kaikki ne tapahtumat. Aivan kuin O näkee sielunsa silmin sen sinisen lapion ja ne kakunpalat sekä sinisen imurin, jolla Sika imuroi.