Toisten Eurooppa osa 1: leijonakuningas ja köyhä kettu

Kesä on oivaa aikaa käydä tutkimassa vieraiden maiden eläinmeininkejä. Tämä oli hei AASINsilta. Vierailin Tukholmassa, Berliinissä sekä Venetsiassa, josta löysin biennaalitaiteilijan (tästä lisää myöhemmin). Muutoin seuranani oli aina yhtä kärsivällinen Toisten mies, jonka löytämistä eläinystävällisistä ruokailumahdollisuuksista niin ikään reportaashi myöhemmin.

Tukholman Kungsträdgårdenisa.

Aloitetaan matkan perkaaminen kaupunkikuvasta.

Bisseilvekset.

Lovecats.

Sekä Tukholma että Venetsia ovat pullollaan leijonapatsaita. Usein nämä urosleijonat olivat luonteeltaan hyvin graafisia. Emme mene yksityiskohtiin (niitäkin kyllä jostain syystä oli filmille yritetty tallentaa). Venetsiasta Terike löysi yhden (1) naarasleijonan, jonka tekijä tosin tuskin oli koskaan nähnyt moista otusta, sen verran kummalliset olivat mittasuhteet. Voi tietysti olla, ettei perspektiiviä ollut vielä keksitty tätä veistosta väännettäessä.

Neiti Leijona keskellä ylivalottuneena.

Meidän betoniporsaat ovat Ruotsissa betonileijonia.

Minua katsotaan alhaaltapäin.

Berliini, joka on välttynyt kuninkaallisilta sun muilta ruhtinailta viimeisen sadan vuoden ajan, on valinnut symbolikseen maantieteellisesti realistisemman eläimen eli karhun.

Word.

Berliinin Mauerparkista asuu useampiakin eläinpatsaita. Tällainen patsaspuisto olisikin hyvä vaihtoehto eläintarhalle. Vierailin Berliinin Zoossa kymmenisen vuotta sitten. Kokemus oli hyytävä. Terraarioon vangitun gorillan katse ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Niin kuin ei tietenkään pidäkään tapahtua syyttömänä tuomitun elinkautisvangin ollessa kyseessä. Ai Weiweikin sai Venetsian biennaalissa kaksi näyttelypaikkaa ja hänet sentään vapautettiin jo parin kuukauden vankeuden jälkeen. Entä muut ihmisapinat, kysyn vaan.

"Kolme mursua"

Elävä Knut.

Nämä näin viime reissulla, mutta paikka oli muistaakseni Mauerpark.

Omaksi suosikikseni kaikista patsaiksi ikuistetuista henkilöistä nousi Laura Fordin koditon kettu, Rag and Bones with Blanket vuodelta 2009. Veistos sijaitsi Tukholman keskustassa, suhteellisen lähellä kuninkaanlinnan pompöösejä kivesleijonia. Mielestäni juuri vaatetuksen tuoma hienoinen antropomorfismi luo patsaaseen samaistuttavuutta nimenomaan eläimenä (samaistun siis kettuun, en johonkin, mitä se symboloi). On helpompi kuvitella kaikenlaisten metsäneläinten asema ihmisten hallinnoimissa valtioissa kun näkee tällaisen pienen rääsyisen otuksen kadunkulmassa. Kuten romanikerjäläiset myös villieläimet ovat kaupunkien (maakunnista puhumattakaan) lainsuojattomia. Silti jokaisella on oma persoonansa ja koskettava tarinansa. Kaupunki, jossa kotikoirille järjestetään juomamahdollisuuksia ravintoloissa, on hyvin erilainen paikka metsästä pakolaiseksi lähteneelle ketulle.

Live-toisia edustivat kaikissa kaupungeissa lähinnä koirat, pulut (joka paikassa parittelemassa), lokit (käyttäytyivät hyvin), varpuset (Mauerparkissa poikkeuksellisen lihavia telaketjuvarpusia) ja Tukholmassa muutamat hevoset sekä Venetsiassa pari arkaa kissaa. Berliiniläiset koirat ja heidän kumppaninsa näyttävät ottavan ihastuttavan rennosti.

Kirpparikoira.

Berliinissä on vaarallista.

Berliiniläisissä lasitaloissa huomasimme ilahduttavan yksityiskohdan. Pikkulintujen varoitukseksi lasiin oli liimattu petolintujen kuvia. Tällainen käytäntö pitäisi ottaa käyttöön myös Suomessa. Eritoten lintuja surmaavassa Sanomatalossa! NYT.

Nerous!

Jotkut osasivat järjestää fasiliteetteja itselleen, kuten tämä suihkusta nauttiva pulu.

Tämä korppi kutsui ihmisiä apteekkiin.
Mikä haaskansyöjälle hyvin sopiikin.

Metsä vastasi – puput kertovat

Suomi-jänikset tekivät Metsäretken Amos Andersonin museossa. Yleisarvosana on kiittävä. Mutta kahvilasta ei kylläkään saanut ruohoa.

Näyttelyyn oli kerätty suomalaisten (edesmenneiden) taiteilijoiden metsäaiheisia teoksia (lähes kaikki ihmismiehiä, joukossa yksi nainen). Lisäksi mukana oli täytettyjä henkilöitä Luonnontieteellisestä museosta. Esillepano oli suunniteltu elämykselliseksi, tiloja oli lavastettu esim. puuelementein ja mukana oli myös ääni- ja valosuunnittelua. Niin ja pehmoeläimiä. Jäniksinä tarkastelimme kaikkea tietysti ensisijaisesti omasta näkökulmastamme, mutta otimme myös huomioon metsäserkkujemme intressit.

Maisemassa.

Karhut ei oo hei ihan tällasii.

Kierros alkoi aika neutraalista huoneesta, jossa oli maisematauluja. Pidimme niistä, koska niissä ei ollut ihmisiä eikä muitakaan petoja näkynyt. Mukana oli karhuaiheisia veistoksia, jotka olivat sympaattisia.
Mietimme vain, miksi karhulla on niin arvostettu asema ihmistaiteilijain keskuudessa. Myös yksi ällöttävä veistos oli eksynyt joukkoon, kenties kritiikkinä ihmislajia kohtaan. Kyseessä oli Yrjö-nimisen miehen Metsän poika, jossa mittasuhteiltaan kohtuuton mies retuuttaa karhua narussa. Siis mittasuhteiltaan karhuun nähden.

Paheksuntamme heräsi.

Uuu, seuraava huone oli aika mehevä, ja meitä pienempiä eläimiäkin huomioitiin. Huone oli vuorattu laudoista, mutta niiden alta selvästi olisi voinut paeta. Täällä näimme väkevästi signeeraavan Reidarin maalauksia. Lattianrajassa oli hiiri-installaatio.

Tekstin relevanssi epäilyttää.

Vain exit-kyltti puuttuu!

Tämän jälkeen meitä hieman huoletti, sillä siirryimme talvihuoneeseen. Meillähän ei tietenkään enää ollut talviturkkia päällä! Lisäksi huoneessa oli mittava ilveskokoelma ja jopa ilveksen luola. Siellä ei ollut pelottavaa, sillä petoeläimet edustivat vain teddyrotuja. Ilveksellä myös oli yksiössään tauluja ja kirjoja sekä ilmeisesti trofeena jonkun sarvet. Talvihuoneeseen oli ilmeisesti juuri kesäasuisten jänisten rauhoittamiseksi tuotu jänöä esittävä maalaus!

Tunkeilija tulee ulos voittajana!

Ilves tsekkailee pahaa-aavistamattomia turisteja.

Sitten pääsimme kokeilemaan äänisuunnittelua itse. Seuraavassa tilassa oli nimittäin yö ja erinäisiä lintuja, joista valtaosa tosin näytti variksilta. Nappeja painelemalla syntyi erilaisia ääniä. Mutta niitä ei voinut painaa samanaikaisesti. Tiedoksi vaan. Yöstä siirryimme suolle, missä oli viihtyisää loikkia pitkopuilla. Loikkausten ääni suurentui jonkin mikityksen johdosta. Suolla oli Josefiinan Metsälampi-maalaus.

Tässä vaiheessa jänikset kävivät aika kierroksilla. Olikin parasta käydä tekemässä hieman omaa taidetta ylemmässä kerroksessa. Siellä sai myös haistella ja maistella erilaisia metsäjutskia. Se oli ihanaa ja tuli suuri koti-ikävä.

Omakuvat. Taustalla myös kaikki valokuvat ottanut
Toisten mies Markus. Markus, ei museossa saa kuvata!

Otimme mallia Reidarin signeerauksesta.

Tästäpä sitten menimme näyttelyn alimpaan kerrokseen, joka olikin varsinainen manala. Ihan hienosti suunnitellussa huoneessa oli maalauksia, joissa ihmiset hajottavat metsää ja sekoilevat muuta vastaavaa. Puuteollisuushuoneen takana oli oikea kauhukabinetti: metsästäjän huone. Onneksi hän ei ollut kotona. Ehkä voisimme jopa tulkita, että metsästäjä oli kuollut, ja hänen jäämistönsä oli tässä esillepantuna. Olisi ollut kiva nähdä hänet täytettynä! Tilassa oli yksien kuuluisien veljesten maalauksia, jotka esittävät ilmeisesti zombilintuja, koska teokset on tehty käyttäen malleina vasta-ammuttuja henkilöitä, joita ei kuitenkaan esitetä kuolleina. Mutta ei kyllä mielestäni oikein elävinäkään. Tämä huone oli ahdistava, mutta oletamme, että sen tarkoitus oli kritisoida meidän maitamme ja kansaamme ahnehtivaa ihmistä.

"Otitteko te äsken kuvia?"
"Ei..?"

Maisema,

jonne tyyppi lentää.

Suosittelemme näyttelyä myös ihmisille!

Kokemus oli lähestulkoon pyhä.

Täytettyä taidetta

Thomas Grünfeld: sarjasta Misfits 

Good, bad, taxidermy -postauksessa pohdiskeltiin täytettyjä eläimiä yleisestä kulttuurisesta näkökulmasta. Varhaiset kuriositeettikabinetit ja outojen oiloiden kokoelmat toki myös juhlistivat nelijalkaisia tipuja ja kaksipäisiä vasikoita, ja eiköhän sellaisia kuriositeettikabinetteihin tehtailtukin. Nykytaiteen taksidermiset kokeilut kuitenkin tarkastelevat kriittisesti myös käytännettä itseään ja siinä sivussa myös ihmisen luontosuhdetta. Täytettyjä eläimiä on käytetty taiteessa laajalti, ja alla esiteltyjen taiteilijoiden tavasta lähestyä eläinteemaa voisi kirjoittaa enemmänkin. Mutta koska meillä on aikaa ja googlella serveritilaa, keskitymme nyt täytettyyn taiteeseen.

***

Nina Katchadourianin Chloe käsittää sylikoiran luonnollisessa habitaatissaan vitriiniin asteltuna. Katchadourian yritti saada Chloen esille San Diegon luonnotieteelliseen museoon, mutta aloite tyrmättiin: museo pelkäsi yleisön luokkaantuvan ja lasten pelästyvän. Lopulta museossa esitettiin vitriini vain Chloen kuvalla varustettuna, Chloen itsensä ollessa esillä läheisessä galleriassa. Joku logiikka taksidermiassakin on oltava. 

Nina Katchadourian: Chloe (1994)

Cai Gua-Qiang on kiinalainen nykytaiteen meganimi, joka tekee muun muassa tolkuttomia installaatiospektaakkeleita käyttäen materiaaleinaan kaikkea ruudista ja ammuksista autoihin ja, niin, täytettyihin eläimiin. Cai Gua-Qiang teosten perussävy on kaukana eettisestä tai pohdiskelevasta: kaikessa taiteellisessa hybridisyydessään ne tuntuvat puhuvan paljolti maailman ja etenkin ihmisen maailmassa vallitsevista väkivaltaisista voimista. Materiaaleissa on metaforista latausta mutta teosten potku tulee niiden todellisuudesta: oikeita autoja, tulta ja kuolemaa. 

Cai Gua-Qiangin Inopportune on häiritsevä teos. Teoksen ensimmäinen osa käsittää kuin actionelokuvan pysäytyskuvaksi jäädytetyn liikkeen ilman halki lentävästä autosta. Valotankojen lävistämät autot muodostavat spektaakkelimaisen räjähtävän vaikutelman. Teoksen toinen osa, Stage 2, käsittää samalla energialla ilmaan heitettyjä ja keihäin lävistettyjä, täytettyjä tikereitä. Teos viittaa tiettävästi 1200-luvun kiinalaiseen tarinaan kyläläisestä joka pelasti kylänsä tiikereiltä; mitä muita viittauksia teoksen sisältyy jää internetin uumeniin. 

Cai Gua-Qiang: Inopportune 

Cai Gua-Qiang: Inopportune, Stage 2

Cai Gua-Qiang: Inopportune, Stage 2

Häiritsevää teoksessa on kuolleeseen eläimeen postuumisti kohdistetun väkivallan vitaalisuus: jo valmiiksi väkivaltaisen kuoleman oletettavasti kohdanneen eläimen kehoa käytetään luomaan spektaakkelia ihmisen ja eläimen kamppailusta, eläimen (vasta)voimasta ja ihmisen urheudesta sen edessä. Oman kieppinsä teokseen tuo taiteilijan megalomaninen ura kansainvälisenä taidetähtenä. Niin teoksen, taiteilijan, tekotavan kuin sen maailmankin hybris tuntuu menevän yli äyräidensä. 

Head On on ainakin eläintaidepiireissa Cai Gua-Qiangin tunnetuimpia teoksia. Teos käsittää 99 elävänkokoista sutta (tarkemmin ottaen suden kopiota) ja lasiseinän, johon ne hypyssään törmäävät. Teos valmistui alunperin Guggenheim Berliiniin, jossa se -jonkin tulkinnan mukaan - kommentoi idän ja lännen välillä yhä vallitsevia jännitteitä. Teosta on sittemmin esitetty muuallakin, ja tämä tulkintajuonne jää muissa esillepanoissa hatarammaksi. 

Cai Guo-Qiang: Head On

Susilaumateosta keskustelupalstoilla seuraava keskustelu alkaa yleensä susien tappamisen epäeettisyydellä. Keskustelu rauhoittuu kun kuullaan, että sudet ovat itse asiassa rakennettu käsityönä kiinalaisessa pajassa värjätystä lampaantaljasta. Susi, lammas; se pieni ero. 

New Yorkilaisen Kate Clarkin teoksissa eläinoliot on varustettu ihmiskasvoilla. Veistokset jotenkin kummasti onnistuvat tuojottamaan antropomorfismia suoraan silmiin: ihmiskasvoilla varustettuina eläimistä tulee sellaisia toisia, jotka on mahdollista kohdata. Toisaalta käsittelyyn tulee se, miten eläintä käytetään usein jonkin aivan muun, ihmisten välisen asian metaforana. 

Tom Schelzerin riemastuttava Homo Bulla ainakin (kuvasta) katsottuna toimii. 

Tom Schmelzer: Homo Bulla, or the sacred baboon (2009)

Piispankaapuinen paviaani heiluttaa toisessa kädessä saippuakuplakonetta ja toisella keräilee kaapujaan. Teos on reaktio Cantemburyn arkkipiispan puheeseen vuodelta 2008, jossa tämä pyysi anteeksi Darwinilta englannin kirkon puolesta kirkon ymmärtämättömyyttä. Tuohon saakka kirkon virallinen kanta oli tuominnut "apinoista polveutumisopin" kerettiläisyydeksi. Siis tosiaan, 2008. 

Rod Mcraen Crying out in the Age of Stupid -teosta ei tarvitse paljoa selitellä. 

Shit.

Børre Sæthren installaatio käsittää elävänkokoisen yksisarvisen (yksisarvisten munia käsittelevä juttumme löytyy täältä). Lasivitriinissä valo- ja savuluupin takaa paljastuva ja sinne kätkeytyvä olento linkittää luonnontieteellisiä esillepanoja ja unenomaista symboliikkaa. 

Børre Sæthre: Stealth distortion (...must have seen it in some teenage wet dream) (2008)

The Idiots -nimeä käyttävä kollektiivi (Afke Golsteijn, Floris Bakker) käyttää töissään melkein yksinomaan täytettyjä eläimiä. Teokset käsittelevät usein eläimiä ja niihin liittyvää materiaalifetisismiä ja tavarafetisismiä laajemminkin. Kulta, timantit, lasi ja ylelliset kankaat yhdistettynä kuolevaisen olennon säilyttämiseen viittaavat memento mori -perinteeseen: kaiken katoavaisuuteen ja ihmisen yritykseen pyrkiä kohti ikuista. Ophelia on hieno, mutta on vaikea tarkalleen sanoa miksi. 

The Idiots: Ophelia (2005) 

The Idiotsin Headphones Stilte!!! (2009) lainaa viktoriaanisesta eksotismista.

Thomas Grünfeldin Misfits-teossarja vuodelta 2000 on täytetyn taiteen klassikoita, joskin tuntuu jo nyt jotenkin itsestäänselvältä. Vesinokkaeläin voisi kuulua sarjaan ihan sellaisenaankin. Toisaalta teokset viittaavat aarnikotkiin ja muihin myyttisiin olentoihin. Toisaalta veistoksissa eläinten "luonnollinen" lokerointi hämärtyy: herää kysymys siitä, miten määrittelemme yhden olennon johonkin lokeroon ja toisen toiseen kuuluvaksi. Jollakin tavalla Grünfeldin teokset palauttavat koko eläinkysymyksen kieleen ja tapaamme lajitella ja kategorisoida asioita. Ihmisen vimma lokeroida asioita häiriintyy helposti todellisuuden kanssa törmätessään. 

Thomas Grünfeld: sarjasta Misfits

Maurizio Cattelanin La Ballata di Trotsky riiputtaa ideologian ja ihmiskunnan pettämän uhrinsa katosta. 

Maurizio Cattelan: La Ballata di Trotsky (1997) 

Kärsimysvaikutelman korostamiseksi kuolleen hevosen ruumis venytettiin roikotusasentoon ja jalkoja pidennettiin. Teos myytiin vuonna 2001 ennätyshintaan 619,750£ Christie'sin huutokaupassa. Aiempaa ennätystä, 250 000£, piti hallussaan niinikään Cattelanin valmistama, Paavin ja maailman kohtaamista hienovireisesti kuvaava La Nona Ora (the Ninth Hour) vuodelta 1999. La Nona Ora on sittemmin vaihtanut omistajaa kolmella miljoonalla punnalla. 

Teoksen paavi ei ole täytetty.

*** 

Vaikka teoksista monet ovat hienoja, tuntuu täytettyjen eläinten käyttö kaikissa esimerkeissä kertovan kaikesta mahdollisesta mahdollisesta muusta paitsi eläimistä. Tai oikeastaan: eläimet edustavat kaikissa esimerkeissä tavalla tai toisella ihmisen toiminnan uhreja: järjenkäytön, ilmastonmuutoksen, lajitteluvimman, ideologian, fetisimin, alitajunnan tai väkivallan kohteita. Tietenkin tämä tulee jo lähtökohdasta, siitä että eläimet ovat täytettyjä ja siten itse materiaali on uhria, uhrimateriaalia. Teoksia yhdistävä teema tai alaotsikko tuntuukin olevan eläimen sijaan jonkinlainen alistamisen tai kohteeksi asettamisen rakenne, jolle täytetty eläimyys antaa hyvän työstömateriaalin. Olisi kiintoisaa nähdä teos, jossa täytetty eläin voisi puhua jostakin aivan muusta kuin kärsimyksestä. Voisiko se?