Maalaava apina ja muita taiteilijoita

Cheeta ja luomistyö.

Ihmiset Gisela Kaplan, Ph.D, ja  Lesley J. Rogers, D.Phil., D.Sc. ovat kirjoittaneet artikkelin eläintaiteilijoista, siis eläimistä, jotka taiteilevat. Kaplan on eläintieteen professori ja Rogers neurologian ja eläintieteen professori, molemmat Australiassa sijaitsevasta Research Centre for Neuroscience and Animal Behaviour- tutkimuskeskuksesta. 

Kirjoittajat lähtevät siitä, että jos toisilla lajeilla voisi todistaa olevan esteettiseen luomiseen vaadittavia kykyjä, meidän pitäisi uudelleenarvioida paremmuuttamme suhteessa niihin. Alueella tehtävä vakava tutkimus on lapsenkengissä: nykyinen eläinten älykkyyden tutkimus lähtee yleensä ogelmanratkaisusta, työkalujen käytöstä ja kommunikaatiosta. 

Kaplan ja Rogers lähestyvät aihetta etologian näkökulmasta käyttäen esimerkkeinään erilaisia eläimiä, joita on opetettu maalaaman, sekä lintujen lauluharrastusta. Mitä toislajinen eläin oikeastaan tekee, kun se opetetaan tai houkutellaan "tekemään taidetta"? Miten se näkee, kokee ja ymmärtää tilanteen? Voiko toisen lajin edustajan sanoa tekevän taidetta esteettisen ja symbolisen luomisen mielessä? 

Full Sweep by Norsu Kaew (sekä norsun että teoksen nimi ihmisen antama). 

Ensimmäisenä kirjoittajat selvittävät, mitä eläimet itse asiassa näkevät maalatessaan. Norsu esimerkiksi näkee vain kaksi perusväriä ihmisen havaitseman kolmen sijaan, ja ovat siis näkökyvyltään jokseenkin värisokean ihmisen kaltaisia. Sama pätee muun muassa koiriin (joiden havaintokykyä on tarkasteltu laajemmin toisaalla). Hylje, kolmas maalarilaji, taas on täysin värisokea, sillä se (samoin kuin valaat ja delfiinit) erottaa vain yhden perusvärin, vihreän. Nämä vedenelävät voisivat siis maalata vain monokromaattisia maalauksia, tai ainakin havaita ne vain sellaisina. 

Kaplan ja Rogers päättelevät, että (ainakin kyseisten) eläinten kohdalla maalauksen esteettisiä ominaisuuksia pitäisi huomattavasti kaventaa vastaamaan taiteilijoiden omaa havaitokykyä. Kun esimerkiksi koirat havaitsevat liikettä huomattavasti ihmistä paremmin, kirjoittajat päättelevät että mediataide voisi olla niille luontevampi ilmaisutapa. Vastaavasti monet eläimet ovat varsin likinäköisiä, ja pensseliä suussaan pitävän koiran käsitys kuvasta onkin vähintään sumuinen. 

"Yksi niistä monista järjettömyyksistä, joita tekemällä ne antavat minulle luun." 

Toisaalta taas joidenkin lajien väriennäkökyky on huomattavasti ihmisen näkökykyä parempi. Linnuilla on ihmisen kolmen perusvärin sijaan neljä väriä kartassaan, ja niiden maailma on siis paljon värikkäämpi kuin pystymme kuvittelemaankaan. Maalavien lintujen voisi siis kuvitella näkevän vähintään kaikki samat värit kuin mekin näemme. 

Toisena kynnyskysymyksena taiteenteolle Kaplan ja Rogers pitävät symbolisen ilmaisun hallitsemista. Harva eläinten tekemä maalaus on esittävä, joskin myös sellaisia esimerkkejä löytyy. 

Washoe-simpanssin perheeseen kuuluvat Moja ja Michael todistettavasti maalasivat myös esittäviä kuvia, kuten tämä Michaelin maalamaa Apple-koira (simpanssit tapaavat nimetä maalauksensa itse). 

Michael: Apple chase

Apple

Tarkennettakoon, että Michael nimeomaan valitsi paletista mustan ja valkoisen ja nimesi teoksen mustavalkoisen lemmikkikoiran nimellä. 

Myös Koko-gorilla on maalannut näköisiä teoksia muun muassa linnuista. Nämä hominidit käyttivät myös kieltä symbolisesti yhdistäen kuvallisia ja kielellisiä merkkejä maailman asioihin. Muiden lajien kuvallisuudessa tällaisesta representaatioiden käytöstä ei vielä ole löytynyt merkkejä. 

Kaplan ja Rogers toteavat, että taidetta tehdään mielihyvän vuoksi, eikä pakosta tai harjoitteena, ja kiinnittävät huomiota myös siihen että osa eläimistä tuntuu tekevän esteettistä luomista myös omaksi ilokseen. Satiinilavastaja on kuuluisa esimerkki lajista, jonka soidinmenoissa on voimakkaasti arkkitehtonis-esteettinen ulottuvuus: uros koristelee pesänsä kauttaaltaan löytämillään sinisillä asioilla. Parhaan pesän loihtinut saa naaraan. 

Satiinilavastaja suunnittelutyössä.

Kiinnostava havainto on, että artikkelin mukaan linnunlaulua opiskeltiin ennen toista maailmansotaa musiikkiosastoilla eikä eläintieten puolella. Tutkijoita kiinnosti lintujen laulun rakenne, tonaalisuus ja rytmi sekä erilaisten säkeistörakenteiden muistaminen. Kun lintujen "älykkyys" (lainauksissa siksi, että ihmisen älyyn vertaaminen on aina hieman älytöntä) tunnistettiin 1970-luvulla lintujen kielen tutkimus siirtyi etologian alueelle. 

Jonkinlaisia pääskysen laulun käyriä. 

Neurotieteellinen tutkimus liittää lintujen laulun kieleen ja kommunikaatioon, kun taas musikologiassa se liitetään lauluun, musikaalisuuteen; puhe liitetään kognitiivisiin kykyihin, musiikki taas luovuuteen. (Kiinnostava jako, tai kiinnostavaa, että tämä jako on tarpeellista tehdä) Tutkimukset ovat joka tapauksessa osoittaneet, että lintujen laulamistaide on suuressa määrin opittua tai ainakin sosiaalisen vaihdon laukaisemaa: yksinäisyydessä lintu ei opi laulamaan. (Tämäkin yksi tieteen tähtihetki: jos kerran lintujen oletetaan keksivän laulamisen täysin kommunikaatiosta riippumattomasti, niin varmaan vauvatkin oppisivat puhumaan yksinäisyydessä. Mutta mitäköhän kieltä ne puhuisivat? Englantia?) 

Kolmanneksi kriteeriksi Kaplan ja Rogers nostavat uuden luomisen. Useiden esmerkkien avulla he demonstroivat, että myös eläimet, eritoten linnut keksivät uutta luovalla tavalla.  Esimerkiksi ruostesirppimatkija -linnun on laskettu tuntevan yli 2000 erilaista laulua. Ne voivat jopa kehitellä laulujaan niin, etteivät koskaan toista täsmälleen samaa säettä uudestaan. Kaikki linnut eivät myöskään laula reviirin varjelemiseksi tai sodintarkoituksessa, vaan myös yksin ollessaan. Kaplanin oma tutkimuskohde, isohuiluvaris, on todistanut laulavansa erikoisimmat säkeensä juuri yksin ollessaan. 

Kaplan ja Rogers päätyvät siihen, että toiset lajit ovat ampuneet alas monet niihin aiemmin laittamistamme leimoista reaktiivisina kojeina, joiden luovat kyvyt perustuisivat lähtökohtaisesti vain parinmuodostukseen, varoitushuutoihin tai reviirinvarjeluun. Luovuus, kommunikaatio ja esteettisyys kuuluvat myös muiden lajien elämään. Vaikka jää mysteeriksi tekevätkö eläimet taidetta (toisilleen), jotkut eläimet, kirjoittajat toteavat, voivat hyvinkin tehdä taidetta sellaisessa merkityksessä kuin missä taiteentekemisen ymmärrämme, kuten esittävinä kuvina. 

(Video: UCL:n kuratoima Art by Animals -näyttely vierailee parhaillaan Lontoossa.) 

Meidän tulisi siis kirjoittajien mukaan ensinnäkin uudelleenarvioida eläintutkimuksen lähtökohtia, ja toiseksi tarkastella teorioita taiteen alkuperästä, koska taiteella saattaa olla historiallisesti yhteisiä juuria muiden lajien luovan toiminnan kanssa. Kolmanneksi kirjoittajat esittävät, että eri lajien esteettiset ja luovuuteen liittyvt tarpeet tulisi ottaa osaksi eläinten hyvinvoinnista käytävää keskustelua. Viimeiseksi Kaplan ja Rogers toteavat, että jos taide ymmärretään lajeja erottavasta ominaisuudesta niitä yhdistäväksi tulee meidän taas kerran kriittisemmin tarkastella ihmisen ja eläimen välisen kulttuurisen eron perusteita.  

***

Sinänsä hauskassa jutussa vain yksi seikka jäi mietityttämään. Miksi eläinten taiteesta puhuttaessa taidekäsitys tuntuu aina olevan jostakin sysimodernilta ajalta? Eihän kukaan tolkuissaan oleva maalaa enää abstraktia ekspressionismia, eikä tuo naturalistinen realismikaan ole kovin suuressa huudossa. Harva taiteilija taiteilee ihan puhtaasti "huvikseen" kuten tässä taide määritellään. Itse asiassa yhä harvempi taiteilija tekee taidetta maalaten. Ja eikö taideteorioita ole ainakin viimeiset viisikymmentä vuotta pohdituttanut yritys ajatella taidetta jonakin muuna kuin representaatioina? 

SO last season. (Pollock ca. 1949)

Miksi eläinten taidekäsitys olisi jotenkin jumissa 1850-1950-luvulla? Ovathan ne voineet tehdä sitä vuosisatoja tai -tuhansia, ja olla ihan muissa ismeissä. Hajutaidetta tekevät jo ihmisetkin, koirat voivat olla sen eksperttejä, äänitaiteesta puhumattakaan. Osallistava tai kollektiivinen taide voi olla nykynorsuille luonteva ilmaisutapa, ja voipa lintujen lennossakin olla kuvioliikunnan piirteitä. 

New moves. 

War ain't over

Suomalainen petoviha on muinaisina aikoina ollut vielä paljon maanisempaa kuin nykyään. Muinaisilla ajoilla tarkoitan nyt eritoten ajanjaksoa 1600-luvulta pitkälle 1900-luvulle, jolloin petoja vastaan käytiin suoranaista sotaa, maksettiin tapporahoja ja puhuttiin taistelumenetelmistä.

Suomalaisten ihmisten vastapuolena sodassa olivat kauhistuttavat suomalaiset pedot: karhu, susi ja hylje. Näitä henkilöitä on maassamme vihattu jopa enemmän kuin ulkomaalaisia ihmisiä, mikä on jo aika paljon. Tavoitteet suden, karhun ja hylkeen suhteen ovat olleet samat kuin Hitlerillä juutalaisten suhteen.

Hups!

Kuten Maa- ja metsätalousministeriön ylijohtaja Tauno V. Mäki vuonna 1967 kirjoitti: "Suomen kansaa ei yleensäkään voida sanoa eläinystävälliseksi ja petojen hillittömässä vihaamisessa suomalaiset ovat aivan omaa luokkaansa. Yleinen käsitys on, että kaikki, minkä luullaan aiheuttavan vähäisintäkin vahinkoa, pitäisi kiireesti tappaa sukupuuttoon."

Taunokin tykkäsi tappamisesta, vaikkei sukupuuttoa tavoitellutkaan.

Itämerellä elää arviolta 26 000 harmaahyljettä. Toinen maassamme elävä hyljelaji on äärimmäisen uhanalainen saimaannorppa, joita on jäljellä noin 310 yksilöä. Karhuja Suomessa elää noin 1500-1600, WWF on luokitellut suomalaisen karhun vaarantuneeksi. Suomen susikannaksi taas arvioidaan vain 140 yksilöä. Susi on maassamme äärimmäisen uhanalainen, mutta ei silti rauhoitettu. Yhteensä näitä petoja on siis suomalaisten ihmisten (mikäli koko Itämeren alue lasketaan Suur-Suomeen ja totta kai se lasketaan) riesana reilusti alle 30 000 yksilöä. Vertailun vuoksi ihmisiä Suomessa oli marraskuun lopulla Tilastokeskuksen arvion mukaan 5 425 058 kappaletta.

G. Rondoletius oli puolensa valinnut hyljesodassa.

Ihmislajilla on erikoinen tapa olettaa, että kaikki maa-alueet ja vesistöt kuuluvat automaattisesti hänelle. Samoin näillä alueilla elävät syötäväksi kelpaavat henkilöt ja muu irtaimisto. Ihmislaji pitää jopa kohtuullisena sitä, että heidän pitäisi voida lenkkeillä metsässä pelkäämättä törmäystä suurpedon kanssa. Todennäköisyys kohdata yksi 140:sta sudesta tai 1500:sta karhusta on lopulta aika pieni. Hyljettä tuskin kukaan pitää verenhimoisena ihmissyöjänä, heidän ainoa syntinsä on edelleen ruokavalio. Syövät kaloja silkkaa ilkeyttään. Toisin kuin ihmiset, jotka syövät kaloja siksi, että heille on joku sanonut, että se on terveellistä.

Ahven. (Edelleen hankalaa löytää kuvia elävistä kaloista.)

Lohi.

Lähteinä käytin Pasi Klemettisen Kurkistuksia karhun kulttuurihistoriaan ja Juha Ylimaunun Elinkeinot ihmisen ja eläimen suhteen muokkaajana -artikkeleita. Kritiikin sananen: Klemettisen artikkeli ei käsittele karhun kulttuurihistoriaa vaan ihmisen. Samoin Ylimaunun artikkelissa puhutaan ainoastaan ihmisen suhteesta eläimeen ja siitä, miten on kuitenkin aika ok ihmisen tappaa eläimiä. Ei kovin vuorovaikutteista.