Toisten Eurooppa osa 1: leijonakuningas ja köyhä kettu

Kesä on oivaa aikaa käydä tutkimassa vieraiden maiden eläinmeininkejä. Tämä oli hei AASINsilta. Vierailin Tukholmassa, Berliinissä sekä Venetsiassa, josta löysin biennaalitaiteilijan (tästä lisää myöhemmin). Muutoin seuranani oli aina yhtä kärsivällinen Toisten mies, jonka löytämistä eläinystävällisistä ruokailumahdollisuuksista niin ikään reportaashi myöhemmin.

Tukholman Kungsträdgårdenisa.

Aloitetaan matkan perkaaminen kaupunkikuvasta.

Bisseilvekset.

Lovecats.

Sekä Tukholma että Venetsia ovat pullollaan leijonapatsaita. Usein nämä urosleijonat olivat luonteeltaan hyvin graafisia. Emme mene yksityiskohtiin (niitäkin kyllä jostain syystä oli filmille yritetty tallentaa). Venetsiasta Terike löysi yhden (1) naarasleijonan, jonka tekijä tosin tuskin oli koskaan nähnyt moista otusta, sen verran kummalliset olivat mittasuhteet. Voi tietysti olla, ettei perspektiiviä ollut vielä keksitty tätä veistosta väännettäessä.

Neiti Leijona keskellä ylivalottuneena.

Meidän betoniporsaat ovat Ruotsissa betonileijonia.

Minua katsotaan alhaaltapäin.

Berliini, joka on välttynyt kuninkaallisilta sun muilta ruhtinailta viimeisen sadan vuoden ajan, on valinnut symbolikseen maantieteellisesti realistisemman eläimen eli karhun.

Word.

Berliinin Mauerparkista asuu useampiakin eläinpatsaita. Tällainen patsaspuisto olisikin hyvä vaihtoehto eläintarhalle. Vierailin Berliinin Zoossa kymmenisen vuotta sitten. Kokemus oli hyytävä. Terraarioon vangitun gorillan katse ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Niin kuin ei tietenkään pidäkään tapahtua syyttömänä tuomitun elinkautisvangin ollessa kyseessä. Ai Weiweikin sai Venetsian biennaalissa kaksi näyttelypaikkaa ja hänet sentään vapautettiin jo parin kuukauden vankeuden jälkeen. Entä muut ihmisapinat, kysyn vaan.

"Kolme mursua"

Elävä Knut.

Nämä näin viime reissulla, mutta paikka oli muistaakseni Mauerpark.

Omaksi suosikikseni kaikista patsaiksi ikuistetuista henkilöistä nousi Laura Fordin koditon kettu, Rag and Bones with Blanket vuodelta 2009. Veistos sijaitsi Tukholman keskustassa, suhteellisen lähellä kuninkaanlinnan pompöösejä kivesleijonia. Mielestäni juuri vaatetuksen tuoma hienoinen antropomorfismi luo patsaaseen samaistuttavuutta nimenomaan eläimenä (samaistun siis kettuun, en johonkin, mitä se symboloi). On helpompi kuvitella kaikenlaisten metsäneläinten asema ihmisten hallinnoimissa valtioissa kun näkee tällaisen pienen rääsyisen otuksen kadunkulmassa. Kuten romanikerjäläiset myös villieläimet ovat kaupunkien (maakunnista puhumattakaan) lainsuojattomia. Silti jokaisella on oma persoonansa ja koskettava tarinansa. Kaupunki, jossa kotikoirille järjestetään juomamahdollisuuksia ravintoloissa, on hyvin erilainen paikka metsästä pakolaiseksi lähteneelle ketulle.

Live-toisia edustivat kaikissa kaupungeissa lähinnä koirat, pulut (joka paikassa parittelemassa), lokit (käyttäytyivät hyvin), varpuset (Mauerparkissa poikkeuksellisen lihavia telaketjuvarpusia) ja Tukholmassa muutamat hevoset sekä Venetsiassa pari arkaa kissaa. Berliiniläiset koirat ja heidän kumppaninsa näyttävät ottavan ihastuttavan rennosti.

Kirpparikoira.

Berliinissä on vaarallista.

Berliiniläisissä lasitaloissa huomasimme ilahduttavan yksityiskohdan. Pikkulintujen varoitukseksi lasiin oli liimattu petolintujen kuvia. Tällainen käytäntö pitäisi ottaa käyttöön myös Suomessa. Eritoten lintuja surmaavassa Sanomatalossa! NYT.

Nerous!

Jotkut osasivat järjestää fasiliteetteja itselleen, kuten tämä suihkusta nauttiva pulu.

Tämä korppi kutsui ihmisiä apteekkiin.
Mikä haaskansyöjälle hyvin sopiikin.

Metsä vastasi – puput kertovat

Suomi-jänikset tekivät Metsäretken Amos Andersonin museossa. Yleisarvosana on kiittävä. Mutta kahvilasta ei kylläkään saanut ruohoa.

Näyttelyyn oli kerätty suomalaisten (edesmenneiden) taiteilijoiden metsäaiheisia teoksia (lähes kaikki ihmismiehiä, joukossa yksi nainen). Lisäksi mukana oli täytettyjä henkilöitä Luonnontieteellisestä museosta. Esillepano oli suunniteltu elämykselliseksi, tiloja oli lavastettu esim. puuelementein ja mukana oli myös ääni- ja valosuunnittelua. Niin ja pehmoeläimiä. Jäniksinä tarkastelimme kaikkea tietysti ensisijaisesti omasta näkökulmastamme, mutta otimme myös huomioon metsäserkkujemme intressit.

Maisemassa.

Karhut ei oo hei ihan tällasii.

Kierros alkoi aika neutraalista huoneesta, jossa oli maisematauluja. Pidimme niistä, koska niissä ei ollut ihmisiä eikä muitakaan petoja näkynyt. Mukana oli karhuaiheisia veistoksia, jotka olivat sympaattisia.
Mietimme vain, miksi karhulla on niin arvostettu asema ihmistaiteilijain keskuudessa. Myös yksi ällöttävä veistos oli eksynyt joukkoon, kenties kritiikkinä ihmislajia kohtaan. Kyseessä oli Yrjö-nimisen miehen Metsän poika, jossa mittasuhteiltaan kohtuuton mies retuuttaa karhua narussa. Siis mittasuhteiltaan karhuun nähden.

Paheksuntamme heräsi.

Uuu, seuraava huone oli aika mehevä, ja meitä pienempiä eläimiäkin huomioitiin. Huone oli vuorattu laudoista, mutta niiden alta selvästi olisi voinut paeta. Täällä näimme väkevästi signeeraavan Reidarin maalauksia. Lattianrajassa oli hiiri-installaatio.

Tekstin relevanssi epäilyttää.

Vain exit-kyltti puuttuu!

Tämän jälkeen meitä hieman huoletti, sillä siirryimme talvihuoneeseen. Meillähän ei tietenkään enää ollut talviturkkia päällä! Lisäksi huoneessa oli mittava ilveskokoelma ja jopa ilveksen luola. Siellä ei ollut pelottavaa, sillä petoeläimet edustivat vain teddyrotuja. Ilveksellä myös oli yksiössään tauluja ja kirjoja sekä ilmeisesti trofeena jonkun sarvet. Talvihuoneeseen oli ilmeisesti juuri kesäasuisten jänisten rauhoittamiseksi tuotu jänöä esittävä maalaus!

Tunkeilija tulee ulos voittajana!

Ilves tsekkailee pahaa-aavistamattomia turisteja.

Sitten pääsimme kokeilemaan äänisuunnittelua itse. Seuraavassa tilassa oli nimittäin yö ja erinäisiä lintuja, joista valtaosa tosin näytti variksilta. Nappeja painelemalla syntyi erilaisia ääniä. Mutta niitä ei voinut painaa samanaikaisesti. Tiedoksi vaan. Yöstä siirryimme suolle, missä oli viihtyisää loikkia pitkopuilla. Loikkausten ääni suurentui jonkin mikityksen johdosta. Suolla oli Josefiinan Metsälampi-maalaus.

Tässä vaiheessa jänikset kävivät aika kierroksilla. Olikin parasta käydä tekemässä hieman omaa taidetta ylemmässä kerroksessa. Siellä sai myös haistella ja maistella erilaisia metsäjutskia. Se oli ihanaa ja tuli suuri koti-ikävä.

Omakuvat. Taustalla myös kaikki valokuvat ottanut
Toisten mies Markus. Markus, ei museossa saa kuvata!

Otimme mallia Reidarin signeerauksesta.

Tästäpä sitten menimme näyttelyn alimpaan kerrokseen, joka olikin varsinainen manala. Ihan hienosti suunnitellussa huoneessa oli maalauksia, joissa ihmiset hajottavat metsää ja sekoilevat muuta vastaavaa. Puuteollisuushuoneen takana oli oikea kauhukabinetti: metsästäjän huone. Onneksi hän ei ollut kotona. Ehkä voisimme jopa tulkita, että metsästäjä oli kuollut, ja hänen jäämistönsä oli tässä esillepantuna. Olisi ollut kiva nähdä hänet täytettynä! Tilassa oli yksien kuuluisien veljesten maalauksia, jotka esittävät ilmeisesti zombilintuja, koska teokset on tehty käyttäen malleina vasta-ammuttuja henkilöitä, joita ei kuitenkaan esitetä kuolleina. Mutta ei kyllä mielestäni oikein elävinäkään. Tämä huone oli ahdistava, mutta oletamme, että sen tarkoitus oli kritisoida meidän maitamme ja kansaamme ahnehtivaa ihmistä.

"Otitteko te äsken kuvia?"
"Ei..?"

Maisema,

jonne tyyppi lentää.

Suosittelemme näyttelyä myös ihmisille!

Kokemus oli lähestulkoon pyhä.

I see dead people! Nyt vain 18,50!

Toisten Historia tutustui Heurekaan, jossa on esillä Gunther von Hagensin plastinoiduista ihmisruumiista koostuva Body Worlds -näyttely. Tulevina museonjohtajina meitä kiinnosti esillepano, mutta toki halusimme myös tutkia miten tällainen ihmisnäyttely vertautuu esimerkiksi Eläinmuseon kokoelmaan. Myös muuta opettavaista löytyi.

Tutkimusretkeilijät suolistoineen.

Hagensin ruumiit ovat herättäneet maailmalla kohua, vaikka kyseessä onkin vapaaehtoisilta luovuttajilta saadut, hmm, otokset. Samaahan ei voi sanoa eläinmuseon ex-henkilöistä, jotka on pahimmassa tapauksessa tapettu museointia varten. Näyttely on esillä tiedekeskuksessa. Mutta onko se tiedettä vai taidetta, (Tiina Raevaaran hyvä postaus aiheesta). Vai ehkä sekä että? Kumpaakaan? Heurekan sivuilla kerrotaan, että "kaikki Body Worlds -näyttelyssä esillä olevat ruumiit on lahjoitettu tieteen käyttöön lisäämään ihmisten ymmärrystä ihmiskehon monimuotoisuudesta". Pornografiastahan voisi sanoa samaa.

Lisään ymmärrystäsi jotenkin.

Samma här!

Ymmärryksen lisääntymisen kanssa on vähän niin ja näin, kun esillepannut ihmiskehot näyttävät hyvinkin pitkälle samalta kuin kaikkialla muuallakin näkemämme ihmisrepresentaatiot, vain ilman ihoa tällä kertaa. Pistää miettimään, että mihin nämä atleettiset parhaassa iskussa olleet tyypit oikeastaan kuolivat. Koska kuolleitahan he ovat. Vähän niin kuin täytetyt eläimet, mutta jollain tavalla vastakohta, kuoritut ihmiset. Olisiko tilassa voitu esittää kokonainen ihollinen vainaja?

Opetus: lentopallo on vaarallinen laji.

Opetus: ilman sisäelimiä olet laihempi.

Näyttelyn harvat naiset ovat ymmärrettävästi ärsyttäneet muitakin feministejä kuin meitä. Ylläoleva daami tekee, hmm, jotain, kun taas miehillä on meneillään jokin ymmärrettävä toimi, kuten pelaaminen. Kahdeksannella kuulla raskaana oleva nainen lepää vatsa auki viettelevässä asennossa. Kolmas tunnistettavasti naispuolinen on yhdynnässä. Lisäksi erikseen aseteltuja naisen sukuelimiä emme edes tunnistaneet.

On ihan normaalia katsella auki leviteltyjä ruumiita, mutta hei, täällä on yhdyntä, varo!

Entä jos katsoja kiihottuu tästä? Onko se sairasta?

Hänellä on rakennekynnet.

Osa teoksista oli ihan kauniita, mutta suurin osa pelkästään groteskeja. Verisuonivalokset olivat erittäinkin esteettisiä, mutta kun tekniikkaa mietti pidemmälle, homma alkoi tuntua sangen vastenmieliseltä.

Luulen, että he eivät olleet vapaaehtoisia luovuttajia.

Näyttelyn informaatioarvoa lisäsivät runolliset esittelytekstit.

Kuten eläinmuseossa, täälläkin kuolleiden esittäminen elävinä tuntui oudolta. Kiinnostavaa silti, että ihmiset oli aseteltu varsin epäsotaisiin toimintoihin. Eläimethän tavataan kuvata tappopuuhissa. Nämä ihmiset vaikuttivat siis selvästi persoonilta, eivät vain lajinsa edustajilta. Mutta sitten sitä miettii, mitä kyseiset henkilöt todella harrastivat eläessään. Olivatko jalkapalloilijat jalkapalloilijoita? Entä tunsivatko ikuiseen kuolemanjälkeiseen penetraatioon muovitetut ihmiset toisiaan? Kuten eläinmuseossa, täälläkin oli luotu kuolema kuoleman päälle. Ruumiinavaaja, jolla omatkin aivot pilkottavat esiin, poistaa sydämen toiselta.

Miten kummassa sait idean antaa juuri hänelle kaukoputken?

Mitään ei ole enää tehtävissä.

Taiteelta vaaditaan usein käsittelyä pelkän esittelyn sijaan. Mielestäni saman vaatimuksen voisi osoittaa tieteelle. Gunther teki Englannissa vuonna 2002 ensimmäisen julkisen ruumiinavauksen 170 vuoteen. Esitys oli huippumenestys, joskin lainvastainen. Miksi ihmiset haluavat nähdä ruumiinsa sisällön yhä tarkemmin? Lisääkö se ymmärrystä? Lisääkö se myötätuntoa? Miten säilötty ihmisenliha poikkeaa säilötystä eläimenlihasta? Miksi plastinointi? 

No, ei oikeastaan.

Onneksi Heureka tarjosi meille kyseenalaistajille silti muutakin jännittävää. Nokkelasti nimetty Suolistossa suhisee -näyttely (Wind in the Bowels) kertoi oikeastaan aika hauskoin keinoin suolistosta ja muista ruoansulatusjutuista. Kritisoimme hieman ruokintatestiä, jossa koehenkilölle sai syöttää erilaisia ruokia ja kone laski, miten hän pärjäisi. Ensin annoimme hänelle (päivän aikana) kaikki listan vegaanivaihtoehdot, jolloin hän lihoi ja kuoli. Sitten teimme realistisemman dieetin, jolloin hän laihtui ja kuoli.

Modernismista vaikutteita saanut runo.

Ihmisen pierut vuoden ajalta.

Näillä et elä!

Toisten historia esittelee kevään tärkeimmän asusteen: ohutsuolen.

Valmistimme opetusvideon suolen toiminnasta.

Ja animaation evoluutiosta.

Sekä totesimme, ettei keskiverto Heureka-vierailija ole kovin älykäs.

Toisin kuin me.