Täytettyä taidetta

Thomas Grünfeld: sarjasta Misfits 

Good, bad, taxidermy -postauksessa pohdiskeltiin täytettyjä eläimiä yleisestä kulttuurisesta näkökulmasta. Varhaiset kuriositeettikabinetit ja outojen oiloiden kokoelmat toki myös juhlistivat nelijalkaisia tipuja ja kaksipäisiä vasikoita, ja eiköhän sellaisia kuriositeettikabinetteihin tehtailtukin. Nykytaiteen taksidermiset kokeilut kuitenkin tarkastelevat kriittisesti myös käytännettä itseään ja siinä sivussa myös ihmisen luontosuhdetta. Täytettyjä eläimiä on käytetty taiteessa laajalti, ja alla esiteltyjen taiteilijoiden tavasta lähestyä eläinteemaa voisi kirjoittaa enemmänkin. Mutta koska meillä on aikaa ja googlella serveritilaa, keskitymme nyt täytettyyn taiteeseen.

***

Nina Katchadourianin Chloe käsittää sylikoiran luonnollisessa habitaatissaan vitriiniin asteltuna. Katchadourian yritti saada Chloen esille San Diegon luonnotieteelliseen museoon, mutta aloite tyrmättiin: museo pelkäsi yleisön luokkaantuvan ja lasten pelästyvän. Lopulta museossa esitettiin vitriini vain Chloen kuvalla varustettuna, Chloen itsensä ollessa esillä läheisessä galleriassa. Joku logiikka taksidermiassakin on oltava. 

Nina Katchadourian: Chloe (1994)

Cai Gua-Qiang on kiinalainen nykytaiteen meganimi, joka tekee muun muassa tolkuttomia installaatiospektaakkeleita käyttäen materiaaleinaan kaikkea ruudista ja ammuksista autoihin ja, niin, täytettyihin eläimiin. Cai Gua-Qiang teosten perussävy on kaukana eettisestä tai pohdiskelevasta: kaikessa taiteellisessa hybridisyydessään ne tuntuvat puhuvan paljolti maailman ja etenkin ihmisen maailmassa vallitsevista väkivaltaisista voimista. Materiaaleissa on metaforista latausta mutta teosten potku tulee niiden todellisuudesta: oikeita autoja, tulta ja kuolemaa. 

Cai Gua-Qiangin Inopportune on häiritsevä teos. Teoksen ensimmäinen osa käsittää kuin actionelokuvan pysäytyskuvaksi jäädytetyn liikkeen ilman halki lentävästä autosta. Valotankojen lävistämät autot muodostavat spektaakkelimaisen räjähtävän vaikutelman. Teoksen toinen osa, Stage 2, käsittää samalla energialla ilmaan heitettyjä ja keihäin lävistettyjä, täytettyjä tikereitä. Teos viittaa tiettävästi 1200-luvun kiinalaiseen tarinaan kyläläisestä joka pelasti kylänsä tiikereiltä; mitä muita viittauksia teoksen sisältyy jää internetin uumeniin. 

Cai Gua-Qiang: Inopportune 

Cai Gua-Qiang: Inopportune, Stage 2

Cai Gua-Qiang: Inopportune, Stage 2

Häiritsevää teoksessa on kuolleeseen eläimeen postuumisti kohdistetun väkivallan vitaalisuus: jo valmiiksi väkivaltaisen kuoleman oletettavasti kohdanneen eläimen kehoa käytetään luomaan spektaakkelia ihmisen ja eläimen kamppailusta, eläimen (vasta)voimasta ja ihmisen urheudesta sen edessä. Oman kieppinsä teokseen tuo taiteilijan megalomaninen ura kansainvälisenä taidetähtenä. Niin teoksen, taiteilijan, tekotavan kuin sen maailmankin hybris tuntuu menevän yli äyräidensä. 

Head On on ainakin eläintaidepiireissa Cai Gua-Qiangin tunnetuimpia teoksia. Teos käsittää 99 elävänkokoista sutta (tarkemmin ottaen suden kopiota) ja lasiseinän, johon ne hypyssään törmäävät. Teos valmistui alunperin Guggenheim Berliiniin, jossa se -jonkin tulkinnan mukaan - kommentoi idän ja lännen välillä yhä vallitsevia jännitteitä. Teosta on sittemmin esitetty muuallakin, ja tämä tulkintajuonne jää muissa esillepanoissa hatarammaksi. 

Cai Guo-Qiang: Head On

Susilaumateosta keskustelupalstoilla seuraava keskustelu alkaa yleensä susien tappamisen epäeettisyydellä. Keskustelu rauhoittuu kun kuullaan, että sudet ovat itse asiassa rakennettu käsityönä kiinalaisessa pajassa värjätystä lampaantaljasta. Susi, lammas; se pieni ero. 

New Yorkilaisen Kate Clarkin teoksissa eläinoliot on varustettu ihmiskasvoilla. Veistokset jotenkin kummasti onnistuvat tuojottamaan antropomorfismia suoraan silmiin: ihmiskasvoilla varustettuina eläimistä tulee sellaisia toisia, jotka on mahdollista kohdata. Toisaalta käsittelyyn tulee se, miten eläintä käytetään usein jonkin aivan muun, ihmisten välisen asian metaforana. 

Tom Schelzerin riemastuttava Homo Bulla ainakin (kuvasta) katsottuna toimii. 

Tom Schmelzer: Homo Bulla, or the sacred baboon (2009)

Piispankaapuinen paviaani heiluttaa toisessa kädessä saippuakuplakonetta ja toisella keräilee kaapujaan. Teos on reaktio Cantemburyn arkkipiispan puheeseen vuodelta 2008, jossa tämä pyysi anteeksi Darwinilta englannin kirkon puolesta kirkon ymmärtämättömyyttä. Tuohon saakka kirkon virallinen kanta oli tuominnut "apinoista polveutumisopin" kerettiläisyydeksi. Siis tosiaan, 2008. 

Rod Mcraen Crying out in the Age of Stupid -teosta ei tarvitse paljoa selitellä. 

Shit.

Børre Sæthren installaatio käsittää elävänkokoisen yksisarvisen (yksisarvisten munia käsittelevä juttumme löytyy täältä). Lasivitriinissä valo- ja savuluupin takaa paljastuva ja sinne kätkeytyvä olento linkittää luonnontieteellisiä esillepanoja ja unenomaista symboliikkaa. 

Børre Sæthre: Stealth distortion (...must have seen it in some teenage wet dream) (2008)

The Idiots -nimeä käyttävä kollektiivi (Afke Golsteijn, Floris Bakker) käyttää töissään melkein yksinomaan täytettyjä eläimiä. Teokset käsittelevät usein eläimiä ja niihin liittyvää materiaalifetisismiä ja tavarafetisismiä laajemminkin. Kulta, timantit, lasi ja ylelliset kankaat yhdistettynä kuolevaisen olennon säilyttämiseen viittaavat memento mori -perinteeseen: kaiken katoavaisuuteen ja ihmisen yritykseen pyrkiä kohti ikuista. Ophelia on hieno, mutta on vaikea tarkalleen sanoa miksi. 

The Idiots: Ophelia (2005) 

The Idiotsin Headphones Stilte!!! (2009) lainaa viktoriaanisesta eksotismista.

Thomas Grünfeldin Misfits-teossarja vuodelta 2000 on täytetyn taiteen klassikoita, joskin tuntuu jo nyt jotenkin itsestäänselvältä. Vesinokkaeläin voisi kuulua sarjaan ihan sellaisenaankin. Toisaalta teokset viittaavat aarnikotkiin ja muihin myyttisiin olentoihin. Toisaalta veistoksissa eläinten "luonnollinen" lokerointi hämärtyy: herää kysymys siitä, miten määrittelemme yhden olennon johonkin lokeroon ja toisen toiseen kuuluvaksi. Jollakin tavalla Grünfeldin teokset palauttavat koko eläinkysymyksen kieleen ja tapaamme lajitella ja kategorisoida asioita. Ihmisen vimma lokeroida asioita häiriintyy helposti todellisuuden kanssa törmätessään. 

Thomas Grünfeld: sarjasta Misfits

Maurizio Cattelanin La Ballata di Trotsky riiputtaa ideologian ja ihmiskunnan pettämän uhrinsa katosta. 

Maurizio Cattelan: La Ballata di Trotsky (1997) 

Kärsimysvaikutelman korostamiseksi kuolleen hevosen ruumis venytettiin roikotusasentoon ja jalkoja pidennettiin. Teos myytiin vuonna 2001 ennätyshintaan 619,750£ Christie'sin huutokaupassa. Aiempaa ennätystä, 250 000£, piti hallussaan niinikään Cattelanin valmistama, Paavin ja maailman kohtaamista hienovireisesti kuvaava La Nona Ora (the Ninth Hour) vuodelta 1999. La Nona Ora on sittemmin vaihtanut omistajaa kolmella miljoonalla punnalla. 

Teoksen paavi ei ole täytetty.

*** 

Vaikka teoksista monet ovat hienoja, tuntuu täytettyjen eläinten käyttö kaikissa esimerkeissä kertovan kaikesta mahdollisesta mahdollisesta muusta paitsi eläimistä. Tai oikeastaan: eläimet edustavat kaikissa esimerkeissä tavalla tai toisella ihmisen toiminnan uhreja: järjenkäytön, ilmastonmuutoksen, lajitteluvimman, ideologian, fetisimin, alitajunnan tai väkivallan kohteita. Tietenkin tämä tulee jo lähtökohdasta, siitä että eläimet ovat täytettyjä ja siten itse materiaali on uhria, uhrimateriaalia. Teoksia yhdistävä teema tai alaotsikko tuntuukin olevan eläimen sijaan jonkinlainen alistamisen tai kohteeksi asettamisen rakenne, jolle täytetty eläimyys antaa hyvän työstömateriaalin. Olisi kiintoisaa nähdä teos, jossa täytetty eläin voisi puhua jostakin aivan muusta kuin kärsimyksestä. Voisiko se?