Vaikka en itse ole lainkaan uskonnollinen, olen kamalan kiinnostunut eri uskonnoista. Kiinnostukseni johtuu kai siitä, että yritän ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluavat liittyä ja sitoutua uskonnollisiin yhteisöihin, joissa on toki paljon hyvää, mutta myös kahlitsevia ja epämääräisiä sääntöjä. Keväällä luin Me Naisista Seija Vilénin haastattelun, jossa hän kertoi elämästään Hare Krishna -liikkeessä sekä kirjastaan, jossa Vilén kertoo näistä asioista tarkemmin. Kiinnostuin, joten kirja lähti mukaan kirjastosta.
Mangopuun alla on tarina nuoren naisen elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Tiestä, joka avautuu, kun uskaltaa lähteä pois. Romaani kertoo runollisen kauniisti siitä, miten kivuliasta on muistaa uskontoa edeltävä lapsuus, jolloin oli vielä lupa haaveilla. Miten raskasta ja samalla humalluttavan ihanaa on lopulta löytää aikuisuus, seksuaalinen identiteetti ja oikeus nauttia.Romaani liikkuu neljässä maassa: Intiassa, Suomessa, Kanadassa ja Tanskassa. Päähenkilö palaa lapsuutensa mielikuvitusleikkeihin, vaikka uudet opit kieltävätkin Likka-Kaarinan viettelykset ja Valhe-Veeran kieroudet. Intialaiset tarut kietoutuvat arkitodellisuuteen, kun väkivalta nostaa päätään suomalaisessa kerrostaloasunnossa.
Kirja ei ollut ihan sitä, mitä lehtijutun perusteella odotin. Kieli kylläkin oli kaunista, ja juuri sen vuoksi luinkin kirjan loppuun. Kerronta jotenkin hyppelehti asiasta toiseen, ja vaikka hyppelehtivä kerronta sopikin kirjaan mainiosti, en vaan voi sietää kirjoja, joiden kerronta ei ole sujuvaa. Jonkin verran mua häiritsi myös se, että Hare Krishna -liike on minulle täysin uppo-outo enkä tajunnut kaikkia kirjassa kuvattuja tapoja, nimityksiä ym. Vähän harppoen luin kirjan loppuun, ja päällimmäisenä tunteena mieleen jäi pettymys. Pettymys itseä kohtaan, sillä luulen että olisin voinut saada tästä paljonkin irti, jos vain olisin jaksanut keskittyä kunnolla.
