Heti kirjan aluksi kirjailija marssittaa esiin koko joukon ihmisiä, joilla näyttäisi olevan yhteistä se, että he ovat jollain lailla sukulaisia. Alkufiilikseni ovat lähinnä kauhistuneet: voiko tällaisesta väkimäärästä kehitellä mitään järjellistä tarinaa? Kyllä voi. Tarina on yhtenäinen, henkilöt istuvat siihen hyvin eikä kukaan jää irralliseksi tai ulkopuoliseksi. Veljen vaimon päähenkilöitä ovat perheen kantaäiti Tuulikki (Tuikku), pojat Antti, Santtu ja Kristian sekä Santun tyttöystävä Heidi ja Kristianin uunituore vaimo Marja. Tuikku kärsii yksinäisyydestä, sillä hänen miehensä on kuollut eikä Tuikku oikein osaa enää tarttua mihinkään. Santtu ja Heidi taas ovat rakentamassa yhteistä kotiaan, tosin Heidi vähän empii onko tämä oikea ratkaisu. Veljeksistä vanhin, Antti, on sellainen, kuten esikoisen kuuluukin olla: tunnollinen ja kunnollinen taksikuski, joka ihme ja kumma on vielä vapaana. Kristian taas on kuopuksella ominaiseen tyyliin vähän vapaa taivaanrannan maalari, joka matkustelee ja viettää enimmäkseen aikaa baarissa, mutta toki välillä täytyy töitäkin tehdä. Kirjan tapahtumat alkavat, kun Kristian tuo perheeseen uuden jäsenen, Marjan, jonka kanssa he ovat kaikkien yllätykseksi paukauttaneet naimisiin. Marjan on vähän päälle kolmekymppinen arkkitehtiopiskelija, jota elämä on kohdellut kovalla kädellä: Marjan isä on kuollut ja äiti asuu ulkomailla. Kristianin perheestä Marja löytää sen kodin, joka häneltä on puuttunut. Marjan tulo kuvioihin aiheuttaa sen, että jokainen joutuu tarkastelemaan menneisyyttään ja kipupisteitään.
Tämän kirjan ehdottomasti parasta antia olivat kirjan henkilöt. He olivat inhimillisiä, aitoja ja helposti lähestyttäviä. Kirjassa ei ollut ketään sellaista henkilöä, joka olisi ärsyttänyt kovasti. Eniten pidin Marjasta, tunnistin hänessä jotain samaa kuin itsessäni. Mietin koko ajan, miksi Marja suostui pika-avioliittoon Kristianin kaltaisen miehen kanssa ja mikä sai hänet tukeutumaan samalla tavalla hänen perheeseensä, mutta vastaus selvisi kyllä kirjan mittaan. Toinen aivan ihana henkilö oli Antti, hänestä ei voinut olla pitämättä. Sellainen vakava ja tasainen, josta ainakin minä olin löytävinäni jotain surumielistä. Olisipa hauska päästä kurkistamaan hänen päänsä sisään. Ehkä vähiten kiinnostava henkilö oli Tuikku, tosin luulen sen johtuvan siitä, että Tuikku oli niin eri ikäluokkaa ja eri elämäntilanteessa kuin minä, etten kauheasti löytänyt yhtäläisyyksiä hänestä.
Pidin tätä kirjaa aluksi viihdekirjana (netissä on jo vähän keskusteltukin siitä mikä on viihdekirja), mutta pidemmälle luin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että en tätä ihan hömpän kategoriaan laskisi. Vaikka aihe, ihmissuhteet, ovat tässä pääosassa, kerronnassa, jossa oli muuten tosi vähän dialogia, oli jotain että laskisin tämän nykykirjallisuuden joukkoon. Mutta älkää pliis pyytäkö tästä tarkempaa selvitystä, en osaa määritellä sitä tarkemmin. Mulle tuli lukiessa jotenkin tosi vahvasti mieleen (positiivisessa hengessä) Annamari Marttisen esikoisteos Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. En keksi kyllä muuta yhtäläisyyttä kuin sen, että henkilöt ovat samanikäisiä ja kerronnassa on tosi vähän dialogia.
Kirja oli tosi helppolukuinen ja nopeaa luettavaa, joten voin suositella tätä muillekin. Ainesta tässä oli niin paljon, että toivottavasti Heinonen jatkaa vielä samalla tiellä ja kirjoittaa lisää kirjoja. Kannesta pitää sanoa vielä sen verran, että se on musta erikoisen ihana. Ei ehkä kaikkein kuvaavin sisällön kannalta, mutta jos näkisin sen kirjaston hyllyssä, ottaisin ihan varmasti lähempään käsittelyyn. Se on jotenkin niin kesäinen ja iloinen.
