Sisar

Kuva: Gummerus

Rosamund Luptonin Sisar on ollut esillä useissa blogeissa lyhyen ajan sisään, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa omat mietteeni ylös. Kirja päätyi minulle luettavaksi sattumalta enkä oikeastaan odottanut kirjalta mitään, kun aloin lukea sitä. Heti ensimmäisiltä sivuilta kirja kuitenkin tempaisi minut mukaansa enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni. 

Paljon en viitsi kirjan juonesta paljastaa, mutta jotain sentään alkutapahtumista. Kirjaa kertoo kahdesta sisaresta, ja koko kirja onkin toisen sisaren kirje toiselle. Beatrice ja Tess ovat erottamattomat siskokset, jotka pitävät toisiinsa tiiviisti yhteyttä, vaikka Bee asuu Yhdysvalloissa ja Tess Englannissa. Bee joutuu palaamaan yllättäen Englantiin, kun kuulee pikkusisaren kadonneen. Bee on ymmällään, sillä hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä, minne rakas pikkusisko on voinut kadota. Rakkaudesta siskoonsa Bee ryhtyy selvittämään Tessin kohtaloa.

Sisaressa on yhdistetty mukavalla tavalla jännityskirjaa että perinteistä lukuromaania. Lopputulos on mukaansatempaava ja vähän jännittäväkin. Kirja myös pitää lukijan otteessaan melkoisen hyvin, tosin jos kirja eteni alussa reippaasti, puolessavälissä vauhti hyytyi ja kirja lojui yöpöydällä monta päivää ilman, että koskin siihen. 400 sivuiseksi kirjaksi tapahtumat tapahtuivat hivenen liian hitaasti varsinkin puolivälin paikkeilla ja rönsyilivät liikaa: turhia rönsyjä karsimalla kirjaan olisi saanut jäntevyyttä eikä lukija olisi ehtinyt pitkästyä. Loppu oli hyvä, sillä siinä asiat ratkesivat eikä se ollut myöskään yllätyksetön. Jännitystä pidettiin siis hyvin yllä ihan viime metreille saakka. 

Sisaruus on kirjassa keskeinen teema ja Lupton kuvaakin sisarusten välistä suhdetta kauniisti. Been tuntemukset Tessin katoamisen jälkeen tuovat mieleen Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty, jossa kerrotaan sisaren itsemurhasta. Kirjassa Bee siis muistelee tapahtumia kirjeessä ja puhuu välillä Tessille, välillä aviomiehelleen ja välillä asianajalleen. Muistelun lisäksi kirjassa on muutamissa kohdin Tessin ja Been toisilleen lähettämiä meilejä. Tämä kerrontatapa oli mukava ja erilainen, kuten myös koko kirjeeksi ajateltu romaani.

Kokonaisuudessaan pidin kirjaa mukaansatempaavana ja viihdyttävänä kokonaisuutena, jota voin hyvin suositella viihdyttävää lukukokemusta kaipaavalle. Hyvyydestä huolimatta kirjassa ei kuitenkaan ole mitään sellaista erikoisen hienoa tai mieleenpainuvaa, että se jäisi pitkäksi aikaa mielen päälle pyörimään enkä hullaantunut siitä samalla tavalla kuin jotkut lukijat. Keskitasoa parempi Sisar kuitenkin oli.

Olen nyt laiska enkä linkitä tähän kuin Amman arvion, mutta sieltä löytyy linkit muihinkin arvioihin.

3+/5

Alkup. nimi: Sister

Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2012

402 sivua.

Kirottu Istanbul

Elif Shafakin vastikään ilmestynyt Kirottu Istanbul on ensikosketukseni naisen tuotantoon, muttei suinkaan viimeinen. Sen verran tämä kirja nimittäin vakuutti Shafakin kertojankyvyistä. 

Kirottu Istanbul tarjoilee henkilöitä ja tapahtumia moneen lähtöön, ehkä jopa vähän liikaakin, sillä aluksi olin ihan pää pyörällä ihmisistä, että kukakohan tämäkin oli. Vaikka loppua kohti pääsinkin hyvin henkilöistä kiinni, olen edelleen vakuuttunut, että muutamia ulkopuoliseksi jääneitä henkilöitä olisi voinut karsia, kuten erään henkilön verkkoystävät. 

Kirjassa linkittyvät yhteen sekä sukutarina että Turkin lähihistoria. Kirjan päähenkilö on istanbulilainen Asya, joka asuu naisten kesken; samaa huushollia asuttavat äiti, isoäiti, isoisoäiti ja Asyan täti. Miehiä ei näy mailla eikä halmein, sillä heitä vaivaa sukukirous. Ainoa elossa oleva miespuolinen sukulainen, Mustafa, asustaa varmuuden vuoksi Yhdysvalloissa, kaukana kirouksesta. Yhdysvalloissa asuu myös Mustafan armenialais-amerikkalainen tytärpuoli Amy, joka on kovasti kiinnostunut armenialaisista sukujuuristaan. Hän haluaa lähteä Turkkiin selvittämään Turkin ja Armenian välillä tapahtunutta kansanmurhaa, jota Turkki ei halua tunnustaa. Amy ja Asya kohtaavat, kun Amy muuttaa vierailun ajaksi asumaan Asyan perheen luokse. Vierailun aikana selviää monia asioista, kuten Asyan isän henkilöllisyys, joka on tarkoin varjeltu.

Hurja henkilömäärä olikin se ainoa miinus, jonka tälle kirjalle annan. Kirja oli kiinnostava kuvaus turkkilaisten elämästä, sillä en ole aiemmin lukenut turkkilaisista. Ei tämä ehkä ihan vastannut sitä kuvaa, joka minulla oli turkkilaisista; kirjassa naiset ryyppäävät ja harrastavat huolettomia irtosuhteita. Turkin ja Armenian välisestä konfliktista oli mielenkiintoista lukea; mielenkiintoiseksi asian teki se, että kirjailija sai tuomion kirjansa vuoksi - Turkissa kansanmurha on suuri tabu eikä siitä saa kirjoittaa. Elif Shafakin saama tuomio kuitenkin kumottiin myöhemmin. Kiinnostavan aiheen lisäksi tarinaa myös kuljetettiin hyvin eteenpäin, kieli oli helppolukuista ja kirjan luki myös mielenkiintoisen aiheen vuoksi nopeasti. Nautin lukiessani siitä, miten monipuolinen kirja on: mukana on sekä perheen historiaa että yleisemmin Turkin historiaa. Pakko muuten mainita vielä loppuun, että olipa kiva lukea tiiliskiveä, joka on kirjoitettu tarpeeksi isolla fontilla. Yleensä vierastan paksujen (tai ohuempienkin) kirjojen lukemista, koska niissä on niin pientä pränttiä.

***Ikkunat auki Eurooppaan: Turkki***

4½ / 5

Alkup. nimi: The Bastard of Istanbul

Suom. Maria Erämaja

Gummerus 2012

498 sivua.

Paljain käsin

Essi Tammimaan Paljain käsin on yksi niitä kirjoja, jonka lukemista odotin ennakkoon kovasti. Tammimaan kirja on saanut paljon kehuja ja oli myös kiinnostavaa lukea siskoksista kertova kirjaa, omia siskoja kun minulla ei ole. Itse asiassa Paljain käsin on paljon enemmän kuin siskokirja, sillä se kertoo myös naisten elämässä useassa sukupolvessa eri aikoina. Parhaiten kirjaa kuvaa etuliepeessäkin oleva kuvaus:

Maailma järkkyy perustuksiaan myöten, kun nainen karkaa velvollisuuksiaan soppakauhana ja maitorintana. Sellaiselle naiselle kenelläkään ei riitä myötätuntoa. Kuka jää jäljelle, jos hänkään ei pidä kiinni velvollisuuksistaan? Miehet ovat menneet jo aikapäiviä sitten.

Kirjan keskiössä on kolme Vaaran perheen tytärtä. Varpu keskittyy hoitamaan muita vanhoinkodissa, mutta lyö laimin itsensä hoitamista. Virvan avioliitto taas kärsii lapsettomuuden vuoksi ja Inarilla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kirjassa on takaumia useiden vuosikymmenten taakse, aina sota-aikaan asti. Kuten jo alussa mainitsin, kirjassa viitataan myös tyttöjen äidin ja isoäidin elämään. Naiset ovat aina pyörittäneet kaikkea, kun miehet ovat jättäneet ja pettäneet: Varpun, Virvan ja Inarin isäkin on lähtenyt toisen äidin matkaan ja Aila-mummi eli Ailahtavainen, kuten häntä kirjassa kutsutaan, on valinnut aikanaan pullon ja jättänyt tyttöjen Soile-äidin. Kirjan kaikkitietävänä kertojana on siskoksista nuorin, Varpu. Yhden kertojan käyttö selkeytti paljon, varsinkin kun kirja vilisee eri näkökulmia ja tapahtumia. Varpu kaikkitietävänä kertojana toimi hyvin siitäkin huolimatta, että hän kertoi myös äitinsä ja isoäitinsä lapsuudesta.

Odotin kirjaa todella paljon ja vaikka pidinkin kirjasta, odotukseni eivät ihan täyttyneet. En voinut olla vertaamatta muihin sisaruksista kertoviin kirjoihin ja täytyy sanoa, että esimerkiksi Katriina Ranteen viime vuonna ilmestynyt Minä, sisareni vei voiton tästä sisarkuvauksesta. Varpun, Inarin ja Virvan kohtalot olivat viime kädessä aika tyypillisiä nuoren naisen kohtaloita - yksi on lapseton, yksi seurustelee varatun miehen kanssa ja vaikkei lasta tahtoisi, pamahtaa paksuksi -, joista on saanut lukea ennenkin. Paljain käsin -kirjan ansio on kuitenkin siinä, kuinka se kuvaa myös toisten sukupolvien elämää ja nitoo nämä tarinat luontevasti osaksi muuta tarinaa. Tammimaa on myös aivan uskomaton kielenkäyttäjä. Nautiskelin hänen uudissanoistaan ja ympäristöä kuvailevista sanoista, joissa kahvi purluttaa ja älykkäät mutta auringon haaleaksi tamppaamat silmät pälyävät ovelle. Kaikesta huolimatta: jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, lue se heti.

Paljain käsin on luettu monessa blogissa, mutta linkitän tähän (laiska kun olen) vain Marian arvion. Sieltä löytyy myös kattava listaus muista blogeista, joissa tätä on luettu.

Osallistun kirjalla Suomalaisen keskiluokan arki ja Siskoskirja -haasteisiin.

4+/5
Gummerus 2011.

346 sivua.

Jono

Heidi Jaatinen on minulle vähän tuntemattomampi kirjailija, sillä en ole itse tutustunut hänen tuotantoonsa, ainoastaan kuullut blogihehkutuksia esikoisromaanista Ei saa katsoa aurinkoon. Ajattelin aloittaa Jaatiseen tutustumisen tästä syksyllä ilmestyneestä Jonosta, joka kiinnosti minua aiheensa vuoksi.

Kirjastonhoitaja Aina kuluntalahti elää taidemaalarimiehensä Aarnin kanssa avoisaa elämää viehättävässä omakotitalossa. Eletään leppoisaa alkukesää, kunnes naapuristo alkaa ihmetellä Kuluntalahti-Härkäsimpun pihaan kerääntyvää jonoa. Jono muodostuu pelkistä miehistä ja kasvaa päivä päivältä niin, että pihaan on lopulta tuotava bajamajoja. Taiteilija-Aarni luulee jonon koostuvan hänen ihailijoistaan, mutta vain Aina tietäää totuuden. Eräänä iltana Aina on rakastelun jälkihehkussa villiintynyt niin, että on lausunut maagiset sanat: "tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi". Jossain vaiheessa pitäisi kuitenkin ryhtyä sanoista tekoihin jonon hillitsemiseksi...

Jono eteni vaivattomasti, mutta mitään erityistä lukukipinää se ei aiheuttanut. Sanna arvioi kirjan farssiksi, mutta minua kirja ei kyllä viihdyttänyt. Vaikka aiheena on seksi, tykkäsin siitä ettei kirjassa mässäilty sillä, se nosti kirjan pisteitä. Kukaan henkilöistä - lähinnä Aina - ei aiheuttanut sympatioita, varsinkin Aina tuntui monin paikoin ärsyttävältä henkilöltä. Jaatisen kieli vei kuitenkin mukanaan, sillä lauset olivat ytimekkäitä ja vielä selkeästi rakennettuja vailla kielellistä kikkailua. Jono jättikin kovan haluan tutustua myös Jaatisen esikoiseen nimenomaan kielen vuoksi.

Jorikin on lukenut tämän.

2/5
Gummerus 2011.

217 sivua.

Nainen paikallaan

Muutossa hyviä puolia on se, että kirjahyllyä järjestellessä löytyy "unohdettuja kirjoja", joita ei ole lukenut aikoihin. Yksi tällainen oli Nainen paikallaan, joka on Cathy Kellyn varhaista tuotantoa, muistaakseni toinen teos.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä, Dee ja Isabel. Dee on nuori nainen, joka työskentelee irlantilaisessa lehdessä toimittajana ja pitää omaa siinä suosittua neuvontapalstaa. Dee kaipaisi neuvoja myös yksityiselämässä, sillä poikaystävä on rasittava nahjus, joka huomauttelee Deen ylipainosta eikä puolusta Deetä äitinsä ilkeilyiltä. Dee on taitava kirjoittaja, joka haaveilee naistensivujen toimituspäällikön paikasta. Deen tyrmistykseksi paikan saa kuitenkin muuan Isabel, joka on tyylikäs, hillitty, kaunis ja hoikka nainen. Isabel on vastikään eronnut ja muuttanut kahden tyttärensä kanssa Irlantiin eikä elämä näytä niin auvoiselta kuin nonet luulevat. Ero vuosien avioliiton jälkeen on raskas, varsinkin kun mies on pettänyt Isabelin luottamuksen. Esikoistytär kaipaa isäänsä ja kiukuttelee äidilleen ja uusi työkin tuntuu alkuun haastavalta. Mutkien jälkeen naiset löytävät yhteisen sävelen ja saavat elämälleen uuden suunnan.

Tästä kirjasta huomaa, miten paljon Kelly on kehittynyt kirjailijana. Tämän kirjan sisältö oli aika yksitoikkoista ja pyöri laihduttamisen ja ulkonäön ympärillä. Tunsin melkoista ärtymystä kirjan painojutuista; minusta 160 cm pitkää ja 72 kiloista naista ei mitenkään voi verrata tankkiin tai valaaseen. Muuta erikoista kirjassa ei ollut, paitsi että se oli sujuvasti kirjoitettu ja eteni siksi nopeasti, vaikka sivuja oli yli 400. Kevyen aiheeseen vuoksi kirja oli omiaan lomalukemisena, mutta luen kyllä paljon mieluummin Cathy Kellyn uudempia kirjoja, joissa käsitellään hömpän lisäksi myös vakavampia aiheita eivätkä ulkonäköseikat ole niin keskeisiä.

3+/5
Alkup. nimi: She´s the one. Suom. Terhi Leskinen

Gummerus 1998. 3. painos 2004. Pehmeäkantinen
452 sivua.

Onnen ainekset

Onnen ainekset on Cathy Kellyn uusin suomennettu romaani, ja hetihän tämä piti ottaa lukuun, vaikkei minulla mitään hömppäoloa ollutkaan. Onnen ainesten lähtökohta on ah niin samanlainen, kuin Kellyllä aina: on neljä eri-ikäistä naista, joilla jokaisella on jotain ongelmaa itsensä kanssa ja erityisesti rakkauselämässä ja niitä ongelmia sitten kimpassa ratkotaan. Seuraava pätkä on lainattu suoraan takakannesta:

Golden Square on ihastuttava viktoriaaninen puutarha-aukio piilossa Dublinin hälinältä. Sen laidalla asuvat Rae Kerrigan, teehuonetta emännöivä viisikymppinen kaunotar, ja Connie O'Callaghan, hyväntuulinen opettajatar, jota kaikki pitävät vannoutuneena sinkkuna - mutta miksi hän sitten vetäytyy iltaisin hempeään makuuhuoneeseensa rakkausromaanien pariin?Tähän vakiintuneeseen maailmaan tulee uusia tuulia, kun aukiolle muuttaa kaksi naista: skandaalissa ryvettynyt nuori näyttelijä Megan Flynn ja salaperäinen vanhus Eleanor Levine, jolla on mukanaan vain matkalaukku ja äitinsä käsin kirjoittama reseptikirja. Nämä neljä erilaista naista saavat oppia yhdessä ja erikseen, ettei mikään ikinä ole sitä miltä näyttää.

Tämä olikin pitkästä aikaa hyvä kirja Kellyltä! Vaikka en tätä aloittaessani ollutkaan hömpännälkäinen, tuli kirja luettua hetkessä. Tätä lukiessa ärsyynnyin ainoastaan siitä, miten kaikilla oli kiire löytää Se Oikea, jonka löytämisen jälkeen elämä vasta tuntui elämisen arvoiselta. Kirjan sanoma tuntui olevan, että ilman parisuhdetta et voi elää hyvää elämää. Ymmärrän kyllä, että viihdekirjallisuudessa rakkausasiat nousevat tärkeäksi osaksi ja että näihin kirjoihin kuuluu olennaisena osana myös sellainen loppu, jossa kaikki löytävät parinsa, mutta eikö joku voisi joskus kirjoittaa viihdekirjan, jossa käy hyvin ilman että löytyy unelmien prinssi? Että sankaritar huomaisi lukuisia sammakoita suudeltuaan, että yksinkin voi elää hyvää elämää. Kyllä mää ainakin sellaisen kirjan lukisin ilomielin.

3/5

Hovimäki-kirjat

Luin pitkästä aikaa yhden ikisuosikeistani, nimittäin Hovimäki-sarjan. Kirjat perustuvat kakkosella vuosina 1999-2003 esitettyyn historialliseen draamasarjaan, jonka neljä tuotantokautta sijoittuvat vuosiin 1798-1907. Hovimäki kertoo Lindhofin aatelissuvun ja Sepän torpan vaiheista ja tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Hovimäen kartano Hirvikosken pitäjässä.

Kirjoja on ilmestynyt kaikkiaan kuusi: Ruotsin vallan iltarusko, Keisarin auringon alla, Heräämisen aika, Oolannin sodasta sortovuosiin, Päin nousevan Suomen rantaa ja Ei muuta kunniaa. Kirjat näyttävät monia sellaisia tapahtumia, joita tv-sarjassa ei näy, ja esimerkiksi kirjojen Heräämisen aika ja Ei muuta kunniaa tapahtumia ei näy tv-sarjassa ollenkaan. Ei muuta kunniaa kirja päättyy vuoteen 1940, mutta kirjan epilogissa eletään vuotta 1999 ja kuullaan vielä Hovimäkeläisten vaiheista. Hovimäen tekijäkaarti on vakuuttava, sillä siihen kuuluvat mm. Carl ja Anna-Lisa Mesterton, jotka tekivät suosittua Metsolat-sarjaa sekä Kirsti Manninen, joka tunnetaan myös Enni Mustosena.

Sarjan tapahtumat saavat alkunsa, kun rutiköyhä luutnantti Magnus Lindhof perii Hovimäen kartanon. Kartano on retuperällä, mutta yhdessä vaimonsa Johannan kanssa he saavat kartanon kukoistamaan. Apunaan heillä on myös sepän perhe, jonka torppa on kartanon mailla. Vuosien saatossa Hovimäestä tulee kukoistava kartano, jonka seinien sisällä nauretaan ja itketään, eletään ja kuollaan. Hovimäen kartanossa kasvaa myös ihmisiä taiteen ja politiikan saralle, ja Hovimäkeläiset ovatkin mukana monessa hankkeessa, kuten Suomen sodassa, ensimmäisessä oopperassa ja suurlakossa. Vuosien saatossa Hovimäeltä lähdetään myös ulkomaille, Pietariin ja Pariisiin asti. Vuosikymmenien ja -satojen kuluessa torpan ja kartanon väki myös liittyy tiukasti yhteen paitsi avioliittojen kautta, myös aina silloin kun Hovimäkeä kohtaa sota tai muu kurjuus.

Tykkään tästä sarjasta historiallisuuden takia ja kaikki historialliset faktat on kivasti nidottu tarinan sisään. Veljeni jaksaa vähän ämpyillä siitä, miten epäuskottavaa on, että kaikki historialliset faktat on sijoitettu yhteen tarinaan niin, että aina kun jotain historiallisesti merkittävää tapahtuvaa, ovat Hovimäkeläiset sattumalta paikalla. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä vaan se on pelkästään kiehtovaa ja jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Ainoa mikä sarjassa ärsyttää, on henkilöiden ikien epätarkkuus. Varsinkin sarjan loppuosissa henkilöt ovat mukana kirjasta toiseen, vaikka kaiken järjen mukaan heidän pitäisi olla jo lähemmäs yhdeksänkymppisiä tai vanhempiakin. Tämä on kuitenkin vain pieni kauneusvirhe, sillä muuten sarja on kokonaisuutena onnistunut: juoni kulkee mukavasti, mukana on toimintaa ja romantiikka ja henkilöt ovat mielenkiintoisia. Suosittelen tutustumaan. 

5/5

Päivä 02 – Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kolmesti

Tämä oli oikeastaan aika vaikea kysymys, koska luen tosi monia kirjoja useaan otteeseen. Yleensä, jos ostan jonkun kirjan itselleni, syy on se, että haluan lukea sen uudestaan ja uudestaan. Monet tuttuni ovat ihmetelleet tätä tapaa, mutta minusta tässä ei ole mitään kummallista. Usein, kun lukee kirjan ekaa kertaa, tulee lukeneeksi sen hirveää kyytiä vain selvittääkseen loppuratkaisun tai sen, kuka on murhaaja. Uudella lukukerralla voi sitten keskittyä jo muihin juttuihin, kuten kielen hienouksiin. Lisäksi, jos kirja on hyvä, sen lukee mielellään uudestaan ja uudestaan.

Kun aloin selata kirjahyllyä tämän päivän kysymystä varten, ei vastausta ollutkaan enää vaikea miettiä; kirja (tai kirjat) sattui nimittäin heti ekana käteen, kun tutkin kirjahyllyni valikoimaa.

Kirsti Mannisen ja Markku Onttosen kirjoittamat Kun taivas repeää ja Taivas sinivalkoinen olivat kovaa kamaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen lukenut Kun taivas repeää -kirjan valehtelematta varmaan seitsemän kirjaa eikä jatko-osa Taivas sinivalkoinenkaan kovin paljon huonommaksi jää. Nämä kirjat perustuvat tv-sarjoihin, jotka tulivat maikkarilta joskus kymmenen vuotta sitten. Tykkäsin tv-sarjasta tosi paljon, mutta kirjoista varmaan vielä enemmän. Nyt on hujahtanut varmaan kolme vuotta, etten ole kirjoja lukenut, mutta nyt tekisi mieli tarttua niihin uudestaan. Epäilen, että osaisin vieläkin kirjoista pitkät pätkät ulkoa...

Kun taivas repeää kertoo parikymppisestä perhetyttö-Ainosta, joka ystävättärensä vanavedessä lähtee lääkintälotaksi kenttäsairaalaan syyskesällä 1943. Työ kenttäsairaalassa on kovaa, ja suojattua elämää viettäneellä Ainolla on aluksi vaikeaa, mutta vähitellen hän löytää omat kykynsä. Kenttäsairaalan lähettyvillä on kaukopartiomiesten tukikohta ja Aino tapaakin kaukopartiomies-Laurin. Pari ihastuu ja suunnittelee kihloja, mutta sitten Lauri katoaa partioreissulla. Ainoa alusti asti piirittänyt kirurgi ja naistenmies Erik Halme tarjoaa oitis Ainolle lohduttavan olkapään ja parin välillä alkaakin tapahtua. Tarina saa uuden käänteen, kun Lauri palaakin takaisin, alkaa Neuvostoliiton suurhyökkäys, jossa Laurikin haavoittuu, ja lopulta hurja matka omien puolelle. Eikä liene varmaan kenellekään epäselvää, kumman miehistä Ainoa valitsee lopulta.

Taivas sinivalkoinen kertoo Ainon ja Laurin tarinaa vuodesta 1944 Helsingin olympialaisiin astiin. Aino ja Lauri menevät naimisiin, mutta vaikeudet eivät pääty sodan loppumiseen. Viipurista kotoisin oleva Lauri on joutunut evakoksi ja käden puuttuminen haittaa työntekoa. Aino joutuu yksin kantamaan huolta perheestä, kun Lauri on kiinnostuneempi ryyppäämisestä ja sotamuisteluista. Monta mutkaa on matkassa ja kantoa kaskessa ennen kuin päästään viettämään olympialaisia.

Minua viehätti kirjoissa erityisesti romanttisuus, muistan huokailleeni ihan onnessani Ainon ja Laurin tarinalle. Tietysti myös historiallisuus ja etenkin ekan osan lottakuvaukset kiehtoivat tällaista historiafriikkiä. Nyt aikuisena ajatellen varsinkin sodasta annettu kuva näyttää aika romanttiselta, varsinkin jos sitä vertaa äskettäin lukemani Ruman sodan kuvaan sodasta. Taivas sinivalkoinen on sen sijaan hyvinkin realistinen kuvaus sodan jälkeisestä ajasta, siitä kun kaikesta on pulaa, mies ryyppää ja painajaiset kiusaavat öisin.

Nyt jälkeenpäin mua on vähän nolottanut se, miten lääpälläni olin näihin kirjoihin, mutta toisaalta: mikäs näin hyvään kirjaan on hurahtaessa. 

5/5

Katoamisten kirja

Katoamisten kirja on kyllä toimiva ja kuvaava nimi Iida Rauman esikoisromaanille, sillä tässä kirjassa kadotaan paljon: ensin isä on lähtenyt pois kotoa, äiti on kadonnut sisällissodassa kuolleiden maailmaan, tyttöystävä katoaa päähenkilön elämästä ja päähenkilö, nimettömäksi jäävä nuori nainen, on vähän kadoksissa itseltään. Päähenkilö nappailee nukahtamislääkkeitä, yrittää maalata ja luoda suhdetta tyttöystäväänsä - tuloksetta. Päähenkilö pestautuu vanhainkotiin mummoja pesemään, mutta huomaa pian fantasioivan kosovolaisesta hoitajasta.

Kirja kertoo takannen mukaan runkkaamisesta ja väkivallasta. Runkkaaminen oli sellainen sana, että mietin viitsinkö lukea tätä ollenkan. Lähinnä mieleeni tuli Elina Tiilikan Punainen mekko ja Elina Loisan Julkeat, joissa sivut vilisivät pilluja ja kyrpiä, mutta eipä niissä muuta ollutkaan. Onneksi kuitenkin tartuin tähän, sillä kirjassa oli muutakin sisältöä. Kyllähän tässäkin käytettiin roisia kieltä, mutta se jotenkin hukkui kaiken muun sisällön alle. Myöskään väkivallalla ei mässäilty liikaa, vaan se tuli esiin menneisyyden kautta vähän niin kuin vaivihkaa. Kirja liikkuikin kahdessa aikatasossa eli nykyhetken Turussa ja minä-kertojan kouluajassa. Näissä kouluaikojen muistoissa on mukana salaperäinen Susanna, koulukiusattu, joka kaikkien vuosien jälkeen ilmestyy edelleenkin päähenkilön maalauksiin.

Katoamisten kirja on esikoisromaaniksi harvinaisen eheä teos: juoni etenee vaivattomasti ilman epäloogisuuksia tai takkuamista. Kieli on sujuvaa, ei samalla tavalla runollista kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella, mutta vivahteikasta. Ehdottomasti toivon Rauman jatkavan kirjailijana tästä eteenpäinkin. Pakko muuten vielä mainita kannesta, että se on kauneimpia (ellei kaunein) näkemäni kansi.

3/5

Äitienpäivä

Olipas jännä lukea Pirjo Rissasen uunituoretta kirjaa Äitienpäivä, kun en muista edellisestä osasta oikein mitään. Äitienpäivä on siis jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Muistot-romaanille, joka oli minulle aikamoinen pettymys. Pettymyksestä huolimatta luin kuitenkin Äitienpäivän ja onneksi luin, koska kirja oli taas sitä tuttua ja ihanan elävää Rissasta.

Tässäkin kirjassa pohditaan niitä Rissasen pääteemoja, naiseutta ja naisen rooleja. Muista kirjoista poiketen keskiössä on enemmän anopin ja miniän kuin äidin ja tyttären suhde. Ulpulla, eläkkeellä olevalla äidinkielen opettajalla, on pieni lähipiiri; siihen kuuluu vain poika Markus, ex-vävy uuden perheensä kanssa ja Markuksen vaimo Susanna, jonka kanssa Ulpulla on todella läheiset välit. Jos nyt oikein muistan, eka osa kertoi enemmän Ulpusta, joten tässä osassa syvennetään Susannan henkilöä. Susanna on nuori nainen, joka pyörittää ei-niin-menestyvää hääsuunnittelupalvelua ja kantaa huolta alkoholistiäidistä, joka tosin on jäänyt Susannalle vähän etäiseksi. Samaan aikaan Susanna yrittää keskittyä aviomieheensä Markukseen, jonka käytös tosin on muuttunut omituisen vältteleväksi ja tiuskivaksi. Voiko kyse olla siitä, että Markus ei enää sitoudukaan heidän yhteiseen päätökseensä olla hankkimatta lapsia?

Kirjassa keskitytään aika paljon äitiyteen ja naisen päätökseen olla hankkimatta lapsia: voiko nainen päättää jo nuorena ettei halua hankkia lapsia ja pysyä päätöksessään? Saako nainen tunnustaa katuvansa sitä, että synnytti lapsen vai onko katuminen edes mahdollista? Näitä kysymyksiä pyöritellään paljon. Hyvää kirjassa oli se, että pysyttiin loppuun asti sen takana, että päähenkilö ei halunnut lasta. Yleensä näissä kirjoissa käy niin, että jossain vaiheessa päähenkilö alkaakin kaivata lasta. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta olisihan jännitettä tai onnellisen lopun voinut luoda muutenkin kuin hankkimalla sen vauvan. Kirjan ansio oli taas jälleen kerran aitous, jolla Rissanen kuvasi naisen elämää sekä lämpö, joka kerronasta ja henkilökuvauksesta välittyi. Kirjasta jäi hyvä mieli koko päiväksi. Ainoa miinus oli se, että kirja päättyi vähän turhan äkisti: näin mainiota kirjaa olisi mielellään lukenut kauemminkin kuin pari iltaa.

4-/5

Anni-sarja

Valittelin viimekertaisessa postauksessani, että onnistun osallistumaan mielenkiintoisiin kirjahaasteisiin, joita en kumminkaan ehdi toteuttaa, mutta jotain sentään on tapahtunut: Lapsuuden suosikit -haaste on nyt avattu. Ensimmäisenä luin Mari Lampisen (oik. Kristina Carlsson) kirjoittamia Anni-kirjoja. Aluksi mun oli tarkoitus lukea vain yksi kirja, mutta innostuinkin lukemaan niitä neljä. Kaiken kaikkiaan sarjassa on ilmestynyt 12 kirjaa ja lukemistani kirjoista Annin uudet ystävät on sarjan 3:s osa, Annin Pariisin kevät 7:s osa, Anni tien päällä 9:s osa ja Annin uusi vuosi on sarjan päätösosa.

Sarjan ekassa osassa Anni viettää alakoulun viimeistä kesälomaa ja jännittää yläkouluun siirtymistä, vikassa osassa Anni on jo 14-vuotias nuori nainen, jonka elämässä tärkeällä sijalla on poikaystävä Joona. Muistan tykänneeni kirjoista tosi paljon joskus 10-11-vuotiaana, koska kirjat olivat niin ihanan arkisia ja kuvasivat tosi hyvin nuoren tytön elämää. Aika paljon tässä pyöritäänkin koti-koulu-kaverit-ympyröissä. Anni on myös aikamoinen hevostyttö, ja varsinkin kaksi ensimäistä osaa käsitteli hevosjuttuja enemmänkin, joten Annissa löytyy nuorille lukijoille varmasti paljon samaistuttavaa. Vaikka kirjat käsittelevät arkisia juttuja, niissä on myös välillä jotain "ekstraa", esimerkiksi Anni tien päällä kertoo Annin ja hänen kaverinsa Suvin telttaretkestä ja Annin Pariisin kevät tietysti Pariisista, minne Anni pääsee tapaamaan kirjekaveriaan.

Annin perhe on aika keskiluokkainen ja perinteinen (molemmat perheen aikuiset ovat opettajia), mutta siinä mielessä erilainen, että se on uusperhe. Annilla on kaksi huomattavasti nuorempaa sisarusta sekä sisarpuolina kaksi isosiskoa ja isoveli. Varsinkin Annin ja hänen nuorempien sisarustensa toilailuista saadaan paljon hauskoja tarinoita. Kirja on myös realistinen, sillä Anni ei kylve rahasta vaan jakaa huonen kahden siskonsa kanssa, ja usein kirjassa myös mainitaan, että Hakalan perheen rahat on vähissä eikä Anni pääse viettämään mitään luksuselämää. Muistan lapsena viehättyneeni näistä tavallisen perheen arkea kuvaavista kirjoista enkä juurikaan lämmennyt esim. Prinsessapäiväkirjoista.

Aikuisen silmin voin todeta, että Anni tehoaa edelleenkin. Erityisesti jaksoin ihastella realistisuutta, herkullisen näköisiä kansia ja lisäksi sitä, että kirjat ovat tosi ohuita, noin satasivuisia, joten pituudesta ei pitäisi tulla kynnyskysymystä, vaikkei olisikaan tottunut lukija. Vaikka kirjan päähenkilö onkin teini-ikäinen, sopivat kirjat ohuutensa vuoksi mielestäni paremmin n. 10-vuotiaille lukijoille. Kirjat ovat myös tosi siistejä, niissä ei kiroilla eikä rällästetä. Mitään kovin vaikeita aiheita näistä ei löydy, Annin uudet ystävät -kirjassa puhutaan kleptomaniasta, mutta muuten näistä ei löydy mitään, mikä voisi kauheasti järkytti lukijaa. Enpä voisi herttaisempaa aloitusta kuvitella haasteelleni.

**********************Lapsuuden suosikit -haaste************************

3½ / 5