Vaikka en itse ole lainkaan uskonnollinen, olen kamalan kiinnostunut eri uskonnoista. Kiinnostukseni johtuu kai siitä, että yritän ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluavat liittyä ja sitoutua uskonnollisiin yhteisöihin, joissa on toki paljon hyvää, mutta myös kahlitsevia ja epämääräisiä sääntöjä. Keväällä luin Me Naisista Seija Vilénin haastattelun, jossa hän kertoi elämästään Hare Krishna -liikkeessä sekä kirjastaan, jossa Vilén kertoo näistä asioista tarkemmin. Kiinnostuin, joten kirja lähti mukaan kirjastosta.
Mangopuun alla on tarina nuoren naisen elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Tiestä, joka avautuu, kun uskaltaa lähteä pois. Romaani kertoo runollisen kauniisti siitä, miten kivuliasta on muistaa uskontoa edeltävä lapsuus, jolloin oli vielä lupa haaveilla. Miten raskasta ja samalla humalluttavan ihanaa on lopulta löytää aikuisuus, seksuaalinen identiteetti ja oikeus nauttia.Romaani liikkuu neljässä maassa: Intiassa, Suomessa, Kanadassa ja Tanskassa. Päähenkilö palaa lapsuutensa mielikuvitusleikkeihin, vaikka uudet opit kieltävätkin Likka-Kaarinan viettelykset ja Valhe-Veeran kieroudet. Intialaiset tarut kietoutuvat arkitodellisuuteen, kun väkivalta nostaa päätään suomalaisessa kerrostaloasunnossa.
Kirja ei ollut ihan sitä, mitä lehtijutun perusteella odotin. Kieli kylläkin oli kaunista, ja juuri sen vuoksi luinkin kirjan loppuun. Kerronta jotenkin hyppelehti asiasta toiseen, ja vaikka hyppelehtivä kerronta sopikin kirjaan mainiosti, en vaan voi sietää kirjoja, joiden kerronta ei ole sujuvaa. Jonkin verran mua häiritsi myös se, että Hare Krishna -liike on minulle täysin uppo-outo enkä tajunnut kaikkia kirjassa kuvattuja tapoja, nimityksiä ym. Vähän harppoen luin kirjan loppuun, ja päällimmäisenä tunteena mieleen jäi pettymys. Pettymys itseä kohtaan, sillä luulen että olisin voinut saada tästä paljonkin irti, jos vain olisin jaksanut keskittyä kunnolla.
Katsoin vähän aikaa sitten Michael Cunninghamin samannimiseen, Pulizer-palkittuun romaaniin perustuvan elokuvan Tunnit. Leffa oli mahtava, yksi parhaista näkemistäni, eikä vähiten loistavan juonen ja upeiden näyttelijöiden (Meryl Streep, Nicole Kidman, Julianne Moore) vuoksi. Koska elokuva oli niin vaikuttava, piti tietysti lukea myös tämä kirja.
Kirjan (ja elokuvan) ideana on se, että se kertoo yhdestä päivästä kolmen naisen elämässä eri vuosikymmenillä. Tarinan kantavana ideana on myös se, että naisten elämä liityy Virginia Woolfin kirjaan Mrs Dalloway.
Lontoo 1923. Miehensä Leonardin valvovan silmän alla Richmondissa, kaukana rakastamastaan Bloomsburysta elävä Virginia Woolf yrittää taltuttaa kapinoivaa mieltään ja aloittaa uutta romaaniaan, Mrs Dallowayta.
Los Angeles 1949. Laura Brown, nuori vaimo ja äiti, haluaa paeta tukahduttavia arjen rutiineja ja muottiinvalettua lähiöelämää ja häipyä jonnekin mukanaan vain tarkoin vaalimansa kirja, Mrs Dalloway.
New York, 1900-luvun loppu. Clarissa Vaughan astelee kadulle trendikkäästä Greenwich Villagessa sijaitsevasta asunnostaan ja lähtee ostamaan kukkia. Hän pitää illalla juhlat palkitun runoilijaystävänsä, aidsin runteleman Richardin kunniaksi. Päivä elämässä kiteyttää itseensä koko elämän – ja kietoo yhteen näiden kiehtovien henkilöhahmojen elämät.
Kirja oli tosi hyvä, vaikkei ihan vetänyt vertoja elokuvalle. Monestihan on niin, että kun on nähnyt ensin jonkun leffan, ei kirjan lukeminen tunnu niin hyvältä, kun jatkuvasti tulee verranneeksi kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Kirjassa parasta oli sen koukuttavuus heti alusta alkaen. Huomion herättäminen tapahtuu niin, että kirjassa kerrotaan, kuinka Virginia Woolf kävelee veteen kivet taskussa, tarkoituksena hukuttaa itsensä. Koukuttavuus syntyi myös siitä, että jotkut tapahtumat toistuivat kaikkien kolmen naisten elämässä, mutta vähän eri tavalla...
Pidin kovasti myös Cunninghamin tyylistä sekoitella tarinassa faktaa ja fiktiota toisiinsa niin, etten ole ihan selvillä, mitkä tapahtumat Woolfin elämässä tapahtuivat oikeasti ja mitkä olivat sepitettä. Vaikka eipä sillä kai ole niin väliäkään. Niin kirjassa kuin elokuvassakin henkilöt olivat mielenkiintoisia, eniten pidin Woolfista (kuuluisa, oikeasti elänyt henkilö) sekä Laura Brownista, jonka pinnan alla aavistelin kuohuvan enemmänkin. Sen sijaan en erityisemmin välittänyt Clarissasta, ehkä siksi, että sotkin hänet monta kertaa Mrs Dallowayn Clarissaan.
Tunnit-kirjan jälkeen tekisi mieli lukea "oikea" Mrs Dalloway. Jos joku on tämän kirjan lukenut, niin mielipiteitä saa sanoa: onko hyvä ja kannattaako lukea. Omasta puolestani suosittelen lukemaan Tunnit.
Vaihteeksi vähän vanhempaa Pakkasta, nimittäin Tarjoilija, pyyhkikää taulu vuodelta 1986. Pakkanen on luonut kirjalleen kutkuttavan tapahtumapaikan, sillä tapahtumat sijoittuvat luokkakokoukseen, missä vanhat jännitteet nousevat pintaan.
Ylioppilaskeväänä he olivat vannoneet, että pitäisivät säännöllisesti yhteyttä, heidän jenginsä ei hajoaisi. Nyt he kokoontuivat ensimmäiseen luokkakokoukseensa, kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Paljon on muuttunut, eikä oikeastaan juuri mikään. Luokkakokous sujuu niin kuin pitääkin, ja lopuksi lähdetään jatkoille poliitikko Pertti Pekkalan luokse. Mukana ovat mainostaiteilija Anna Laine, toimittaja Harri Laakso, toimitusjohtaja Elisa Lindh-Lehtinen, kotirouva Riitta Peippo, ranskanopettaja Marjatta Viljakainen, lentovirkailija Tellervo Mäkinen ja tekstiilikauppias Lasse Kallionpää. Pertillä tapahtumat saavat äkkikäänteen, sillä aamulla yksi joukosta löytyy kuolleena ja entiset luokkatoverukset ovat kaikki epäiltyjä. Aamuksi suunniteltu silliaamiainen vaihtuu poliisikuulusteluksi. Kuinka ylioppilaskirjoitusten vuosi liittyy tapahtumiin? Mitä tärkeää tapahtui koulubileissä helmikuun viimeisenä lauantaina vuonna 1965 - ja kenelle?
En jokaisen Pakkasen kohdalla viitsisi toistaa kirjojen hyvyyttä, mutta nämä nyt ovat niin viihdyttävää luettavaa. Vaikka kirja on yli 20 vuotta vanha, ei ajankulua huomaa juurikaan muusta kuin siitä, miten kirjassa kohkattiin uudesta sukunimilaista, elettiin hurjinta Dingo-hysteriaa ja suunniteltiin avustustoimia Etiopian nälänhädän uhreille.
Pitkästä aikaa sain luettua jonkun kirjan (kyllä, pari viikkoa ilman kirjoja on piiitkä aika!), nimittäin Virpi Hämeen-Anttilan paljon kehutun ja suositellun Sokkopelin.
Sokkopeli kertoo nuoruudenystävistä, jotka vuosien jälkeen tapaavat toisensa hieman ikävissä merkeissä. Kai Rautio tapaa yllättäen nuoruudenihastuksensa, mutta yhteistä yötä seuraavana aamuna Pauliina löytyy hukkuneena. Kuolema näyttää onnettomuudelta, mutta tapaukseen liittyy hämäriä piirteitä. Pauliinan laukusta löytyy tarotkortteja, ja niihin raapustettu uhkaava viesti viittaa salaseuraan, johon Kai ja Pauliina kumpikin 70-luvun lopulla kuuluivat.
Kai alkaa etsiä käsiinsä muita seuran jäseniä. Entiset ystävät ovat päätyneet kuka minnekin: yksi johtaa geenitutkimusryhmää, toinen on tietoturvainsinööri, kolmas työskentelee toimittajana, neljäs pappina ja viides pitää kirjakauppaa nuhruisessa lähiössä. Elämässään he ovat tavoitelleet kuka rahaa, kuka valtaa, mainetta, uskoa, hyvyyttä tai henkistä tasapainoa – mutta kukaan ei ole selvinnyt ongelmitta. Kaikki ovat myös saaneet viestejä henkilöltä, joka kutsuu itseään Puusepäksi. Nuoruuden roolileikit heräävät eloon, mutta kuka johtaa peliä? Kuka lopulta voi sanoa saavuttaneensa onnen, ja millainen hinta siitä on pitänyt maksaa?
Ei voi kuin istua ja ihailla: kuinka joku on saanut näin mahtavan idean ja miten jollain on näin paljon tietoa antiikin taruista. Sokkopelissä riitti jännitystä, kun entiset Comuslaiset yrittivät selviytyä Puusepän laatimista tehtävistä, ja ihmissuhdesotkuja, joista koko jännittävä episodi sai alkunsa.
Hämeen-Anttila on saanut kirjaan koko joukon mahtavia henkilöhahmoja, joista eniten pidin Marista. Yksinhuoltaja, omaishoitaja ja yksityisyrittäjä oli jotenkin niin ihanan tavallinen hahmo Hämeen-Anttilan akateemisten henkilöiden rinnalla. Ei akateemissa henkilöissäkään mitään vikaa ole, mutta Marin henkilö toi kivaa vaihtelua.
Suosittelen lukemaan, sillä kirja sopii hyvin myös niille, jotka eivät välitä perinteisistä dekkareista/jännäreistä.
Ajankohta Outi Pakkasen Katso naamion taa -dekkarin lukemiselle on hieman väärä, sillä kirjan tpahtumat sijoittuvat jouluun, kun nyt vietetään lämpimintä kesää.
Päähenkilön, Leila Antelan elämä on järjestyksessä, sen takaavat upea koti Eirassa, lukuisat luottokortit ja ennen kaikkea turvallinen aviomies. Äkkiä kaikki muuttuu. Keskellä jouluruuhkaa Leila näkee miehen kasvot menneisyydestä. Kun sama mies näyttäytyy Anteloita vastapäätä olevassa huoneistossa kuin aikoisi asettua siihen taloksi, alkaa Leilan hyvin suunniteltu tulevaisuus huojua.
Joulupöytään istutaan kuitenkin entiseen tapaan, hopeat ja kristallit kimaltelevat ja isäntä kohottaa hyväntuulisena maljansa joululle. Joulupukin on määrä saapua tasan kello kuusi niin kuin aina ennenkin. Mutta ovikello soikin jo aikaisemmin…. Ja ennen puoltayötä on talossa käynyt jo kaksi joulupukkia - ja poliisi.
Jälleen taattua tavaraa Pakkaselta! Pidin henkilöistä, jotka olivat uskottavia sekä upeasta miljöökuvauksesta; näin jo silmissäni hiljaiset ja pimeät kadut, joille räntäsade leijailee. Kirja oli myös yllätyksellinen, sillä alusta asti luulin, että murhaaja ja motiivi olivat selvillä, mutta niin vaan Pakkanen onnistui kiepauttamaan kaikki nurin päin.
Muistan jostain lukeneeni, että Pakkanen ei halua käyttää päähenkilönä poliisia, sillä hän ei tunne tarpeeksi hyvin poliisin arkea ja työtapoja. Se on huomattavissa, sillä kirjassa pisti silmään, miten ihmiset asuivat henkirikoksen jälkeen ihan normaalisti omassa talossaan, vaikka siitä oli tullut rikospaikka. Mutta sallittakoon pieni kauneusvirhe muuten hyvälle kirjalle!
