Muovikassimies

En ollut koskaan aiemmin kuullut kirjailijasta nimeltä Hilkka Ravilo ennen kuin luin Sallan ja Magica de Spellin ylistävät postaukset hänestä. Kun bongasin kirjastosta Ravilon uusimman, Muovikassimiehen, päätin kokeilla kirjaa.

Kirjan päähenkilö Tarmoa ei opiskelu ja työnteko kiinnosta koska ympärillä vilisee naisia, jotka ilomielin elättävät häntä. Tarmo pitää runsasmuotoisista naisista, jotka ovat liikuttavan onnellisia saamastaan huomiosta. Kun yksi nainen alkaa kyllästyttää, Tarmo pakkaa omaisuutensa, joka mahtuu muovikassiin, ja vaihtaa maisemaa. Hän elää mukavasti naisten kustannuksella ja keksii sattumalta laihdutuslääkkeen, jota alkaa myydä postilokero-osoitteesta. Kirjan toiseksi päähenkilöksi nousee ylipainoinen Kata, joka haluaa tulla äidiksi. Hänen haaveensa murskautuvat peruuttamattomasti Tarmon toiminnan seurauksena. Vaikka Tarmo saalistaa naisia tekaistulla nimellä eikä paljasta osoitettaan, hänet löydetään - kostoksi kelpaa vain kuolema.

Kirja ei ensialkuun vaikuttanut mitenkään erityisen hyvältä ja olin vähällä jättää sen kesken. Onneksi kuitenkin jaksoin lukea pitemmälle, sillä lopun luinkin sitten todella nopeasti. Juoni oli vetävä ja henkilöt todellisia, vaikka inhosinkin Tarmoa koko kirjan ajan: Tarmo nimittäin edustaa sitä ihmistyyppiä, jota inhoan. Mutta vaikka Tarmoa voisi ehkä joku sääliä, ei Ravilo juurikaan näytä tuntevan myötätuntoa henkilöitä kohtaan: vaikka alussa esitetään traaginen tapahtuma Tarmon lapsuudesta, jolla voi ajatella olevan vaikutusta Tarmon myöhempiin vaiheisiin, ei Ravilo juurikaan sääli Tarmoa. Kirjan naiset taas näytetään eläimellisinä, joilla ei ole mielessä mitään muuta kuin seuraava pano. 


Ravilon kielestä on sanottu, että se ei ronskiutensa vuoksi sovi kaikkein herkkänahkaisimmille lukijoille. Ronskia se onkin, mutta vielä enemmän minua hätkähdytti se, kuinka Ravilo kuvaili Tarmon laihdutuslääkkeen (ällöjä) valmistuspuuhia. Kuvaukset pitivät huolen siitä, etten ainakaan syönyt mitään tätä kirjaa lukiessani.


Muovikassimiehen jälkeen voin sanoa liittyneeni Ravilon fanijoukkoon: Ravilo on taitava kertoja, sillä langat pysyvät käsissä loppuun saakka ja jännitys säilyy hyvin yllä. Kirja synnytti paljon ajatuksia mm. siitä, miten lapsuuden traagiset kokemukset vaikuttavat myöhempään elämään ja voiko pahasta lapsesta tulla paha aikuinen. Tai voiko lapsi edes olla paha?

Perijät

Juhannus sujui leppoisasti laiturilla lueskellen Virpi Hämeen-Anttilan kirjaa Perijät.

Kun päähenkilö, tv-toimittaja Veera Sipponen palaa lapsuutensa Kiurulaan, hän uskoo löytävänsä ratkaisuja elämänsä solmuihin. Sen sijaan hän huomaa penkovansa rajanaapuriinsa kohdistuvia talousrikosepäilyjä – niiden ytimessä kotiin palannut suvun musta lammas Tuomas Stål. Rikosepäilyjen sekä Kiuruloiden ja Stålien sukukaunojen lisäksi Tuomas ja Veera saavat selvitellä suhteitaan omiin sisaruksiinsa ja vanhempiinsa.

Ei ehkä mikään elämää suurempi teos tai edes Hämeen-Anttilan parhaimmistoa, mutta kyllä tämän 500 sivuisen kirjan kummasti ahmi. Erityisesti pidin siitä, että tässä oli loistavasti yhdistetty samaan juoneen yritysmaailman koukeroita, historiaa ja ihmissuhteita.

Juhannus italialaiseen tapaan

Mikä kirja sopisikaan paremmin juhannustunnelmiin kuin Annakaisa Iivarin tänä keväänä ilmestynyt esikoisromaani Juhannus italialaiseen tapaan, joka on ratkiriemukas kertomus naapuruston yhteisestä juhannusmatkasta Toscanaan.


Kuvausjärjestäjä Kristiina Kallion pitkäaikainen haave laadukkaasta elämästä on toteutumassa, kun hän muuttaa valokuvaajamiehensä Auliksen kanssa Rantalehdon vauraaseen espoolaislähiöön. Avioliiton kukoistuskausi on tosin takanapäin eikä asiaa paranna se, että Kristiina kohtaa nuoruudenrakkautensa lähinaapureiden illanistujaisissa. Kun ajatus naapuruston yhteisestä lomamatkasta Toscanan aurinkoon syttyy, Kristiina päättää tehdä matkasta unohtumattoman. Italialaishuvilan näyttävissä puitteissa hän hurmaisi kaikki herkullisilla aterioillaan ja älykkäällä keskustelullaan, eikä mikään jäisi sattuman varaan. Kristiinan mielikuvista ja ruokalehtien tyylikkäistä kattauksista puuttuvat kuitenkin sotkuiset teinit ja omapäiset pizzaa ja suomi-iskelmää fanittavat matkakumppanit. Hän joutuu kantapään kautta huomaamaan, että elämää on mahdotonta käsikirjoittaa.

Hauskan juonen lisäksi kirjasta teki mainion sen hulvaton vaikkakin tavanomainen henkilögalleria. Kun samaan porukkaan heitetään kontrollifriikki, paasaava ituhippi, sikailuun keskittynyt ex-lätkästara, tavisosastoa edustava luokanopettaja sekä supliikki bisnesmies, voi olla varma, että huvilalla sattuu ja tapahtuu. Vaikka juoni olikin arvatenkin köykäinen ja ennalta-arvattava, tämä kirja oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää kesäluettavaa höystettynä kuvauksilla Italiasta, sen kulttuurista ja maisemista. Tahtoo myös Toscanaan!

3+/5

Yöpuisto

Junalukemiseksi valitsin Outi Pakkasen kevyttä jännitysviihdettä. Tällä kertaa vuorossa oli Yöpuisto, jonka päähenkilö Mikael Niemistö on nelikymppinen juristi. Hänellä on kaikki hyvin: koti hienossa jugendtalossa Helsingin Ullanlinnassa ja uusi vaimo Hannele, joka tulee hyvin toimeen Mikaelin 12-vuotiaan pojan Rasmuksen kanssa. Isän ja Rasmuksen välit eivät ole yhtä hyvät, isä kiusaantuu nähdessään pikkuvanhan pullean poikansa istuvan tietokoneen ääressä eikä loistavan jalkapallokentällä. Mutta Rasmus näkee ja tietää enemmän kuin muut, silloinkin kun herkkukaupan omistaja Virpi Saari ilmestyy isän elämään. Taksien valot pyyhkivät syksyisen kaupungin katuja, paksujen seinien ja suljettujen ovien takana paljastuu menneisyydestä asioita, jotka jotkut haluaisivat kiihkeästi unohtaa. Yksinäinen pieni poika tekee aikuisten maailmasta omia päätelmiään...

Kirja oli niin samanlainen kuin Pakkasen muutkin romaanit, mutta siksi niitä tuleekin luettua, ettei tarvitsisi ajatella. Eniten Pakkasen kirjoissa viehättää Helsingin kuvailu, Pakkanen todella tuntee Helsingin upeimmat paikat. Tämän kirjan henkilöistä en oikein pitänyt Rasmuksesta. Pakkanen voisi välillä käyttää kirjoissaan muunkinlaisia lapsia kuin näsäviisaita pikkuaikuisia...

Tuiki tuiki tähtönen

Marian Keyesin uusin kirja Tuiki tuiki tähtönen kertoo erikoisista ihmisistä, jotka asuvat Dublinin Star Streetillä, Yrjöjen aikaisessa punatiilisessä kerrostalossa jossa on sininen ovi ja banaaninmuotoinen kolkutin.

Ullakkohuoneistossa viettää juuri 40-vuotisjuhliaan ihastuttava levy-yhtiössä työskentelevä Katie, hänen alapuolellaan asustaa ainakin 116-vuotias Jemima aasia muistuttavan koiransa kanssa. Heidän alakerrassaan majailee kummallinen kolmikko: kaksi salskeaa puolalaista nuorta miestä ja pieni, kikkarapäinen irlantilaisneito, joka pitää heitä tiukasti ohjaksissa. Ja katutasossa syövät keksejä sohvalla kovin rakastuneet Matt ja Maeve.

Tilanne näyttää oikein mukavalta, mutta joku leijailee huoneistosta toiseen, ja tämä joku on päättänyt panna tuulemaan. Pian Tähtikadun talon seinät pullistelevat ennennäkemättömistä määristä rakkautta, ystävyyttä ja tragediaa.

Aluksi minusta oli outoa, että tämä omituinen vieras toimi osan aikaa kertojana. Oudoksi tilanteen teki se, etten tiennyt, kuka tuo vieras oli. Kun se lopussa selvisi, olin edelleen hämmentynyt, vaikka idea olikin tosi herttainen. Kaiken kaikkiaan kirja oli parhainta Keyesiä pitkiin aikoihin, vaikkei yltänytkään suosikkieni joukkoon. Hyvän tästä kirjasta teki mielenkiintoiset henkilöt, hupaisa taksikuski-Lydia sekä pariskunta Matt & Maeve, joiden väleissä aavistelin alusta alkaen olevan jotain mätää.

Tsaarin tytär

Vuonna 1918 Venäjä kuohui ja heinäkuisena yönä Romanovien tsaariperhe teloitettiin. Mutta entä jos yksi heistä olisi pelastunut? Carolly Ericksonin fiktiivinen romaani Tsaarin tytär kertoo Nikolai II:n ja tsaaritar Aleksandran toiseksi vanhimman tyttären, Tatjanan, lohdullisen selviytymistarinan.


Tsaarin tytär kuvaa elävästi tsaariperheen tyttärien lapsuutta palatsissa pienine kinoineen ja ilonaiheineen. Kirja kuljettaa lukijaansa Talvipalatsin loistosta Siperiaan ja sieltä Jekaterinburgin vankeuteen. Tatjanan ihastumiset, huolet ja unelmat ovat kuin kenen tahansa nuoren tytön, mutta niitä varjostavat Venäjän vallankumous, pikkuveli Aleksein sairaus ja mystisen Rasputinin ilmaantuminen palatsiin. Silmukka kiristyy tsaariperheen ympärillä, mutta yhdelle perheenjäsenelle pako saattaa olla mahdollinen.


Vuonna 1989 Daria Gradov on vanha nainen, joka asuu Kanadassa. Naapureilleen ja lapsilleen hän on venäläinen emigrantti - he eivät tiedä, että elämänsä ensimmäiset 21 vuotta vaatimaton leski oli Tatjana Romanov, Venäjän tsaarin tytär. Vuosikymmenien salailun jälkeen tsaarin tytär päättää kertoa uskomattoman tarinansa.


Huikea kirja! En tiennyt viimeisestä tsaariperheestä ennen lukemista juurikaan muuta kuin Anastasian ja Aleksein ja tietysti olin lukenut perheen karmeasta kohtalosta. Siksi oli virkistävää, että kirjan päähenkilöksi oli valittu vähän tuntemattomampi tsaariperheenjäsen. Kirja oli vauhdikasta ja mukaansatempaavaa luettavaa. Mielenkiintoisin henkilö oli tarinassa vilahdellut Rasputin. Olen aina luullut, että hän oli Romanoveille elintärkeä ihminen, mutta kirjan myötä paljastui, että hän oli tärkeä vain tsaarittarelle ja ainakin Tanja inhosin häntä. Tiedä sitten, mikä oli totuus...


Suosittelen kaikille historiasta pitäville!

Puolalainen kuuropiilo

Heleena Lönnrothin Puolalaisen kuuropiilon päähenkilöt Leena ja Linda ovat kaksoissiskoksia. Isä on suomalainen rekkakuski ja äiti puolalainen Danuta. Toinen siskoksista on kasvanut Suomessa ja toinen Puolan Poznanissa. Vasta aikuisina he löytävät toisensa. Leenalla on omat oikkunsa, hän on free lance           -toimittaja,  joka asuu hinattavassa minitalossa. Lindalla on monta elämää Suomessa ja Euroopassa. Edullinen ulkomuoto ja helppo raha houkuttaa yhteistyöhön mafian kanssa. Sitten Linda katoaa. Alkaessaan penkoa sisarensa asioita Leena törmää vihjeisiin useista keski-ikäisten miesten surmista. Koska Kotka on eräs Lindan kotikaupungeista, Kaakonetsivät, Valo ja Hakkarainen joutuvat kuvioihin kadonnutta jäljittämään. Alkaa jännittävä takaa-ajo Via Balticaa pitkin Puolaan ja Berliiniin.

En sanoisi tätä kirjaa erityisen jännittäväksi, mutta ihan viihdyttävä tämä oli. Luen näitä Heleena Lönnrothin kirjoja lähinnä vanhasta tottumuksesta, mutta myös siksi, että ihmisten ja paikkojen tarkka kuvailu kirjassa viehättää minua. Kirja loppui vähän töksähtäen ja Lindan motiivi miesten surmaamiseen jäi hämärän peittoon. Muutamia kömmähdyksiäkin bongasin tästä kirjasta. Esimerkiksi Hakkarainen menee möläyttämään Lindan äidille: "I'm sorry, she has killed three men in Finland". Pieniä juttuja, mutta kiinnitti huomion... 

Elämän kirkas keskipäivä

Näissä Mma Ramotswe -kirjoissa on se hyvä puoli, että näitä voi lukea ihan satunnaisessa järjestyksessä eikä juonikuvioiden ymmärtäminen siitä vaikeudu.

Nyt luin kirjan Elämän kirkas keskipäivä, jossa Mma Ramotswella riittää jälleen töitä: palmikointisalonkien varakas omistajatar on pyytänyt häntä selvittämään lukuisien kosijoittensa motiiveja. Tehtävä on hankala, mutta Mma Ramotswe on tunnettu erehtymättömästä naisenvaistostaan. Eri asia on, noudattaako asiakas viisaita neuvoja vai kuunteleeko hän kurittoman sydämensä ääntä. Mma Ramotswen omat hääsuunnitelmat sen sijaan eivät tunnu vieläkään etenevän…
 
Kirja oli ihan hyvä, mutta niin kovin samanlainen kuin sarjan eka osa. Olen lukenut, että sarjan kaikki osat ovat vähän samanlaisia, joten voi olla -vaikka nämä kirjat ovatkin iloisuudessaan ja elämänmyönteisyydessään ihastuttavia- etten jaksa lukea koko sarjaa, koska tätä kirjaa lukiessakin toistot tökkivät aika lailla.

3-/5