Pidin novellista, vaikka olinkin ensin vähän pettynyt kun en saanut kuulla Roccamatioiden sukutarinaa. Myös vuosittaisten historiallisten tapahtumien luetteleminen tuntui vähän turhalta, kun lukijalle ei selvinnyt, miten ne liittyivät poikien keksimiin tarinoihin. Novelli olisi ehkä toiminut ihan hyvin ilman niitäkin.
Toisessa novellissa kertoja osuu sattumalta vanhassa, osittain jo puretussa teatterissa pidettävään konserttiin, jossa tuntematon orkesteri esittää erään jäsenensä sävellyksen, jousikonserton yhdelle epävireiselle viululle. Musiikki tekee valtavan vaikutuksen kertojaan, ja hän lähtee seuraamaan säveltäjää tämän poistuessa konserttipaikalta. Tästäkin novellista pidin, varsinkin sen loppupuolesta. Musiikin kuvausta olisi voinut vähän tiivistää - minusta on aina vähän hölmöä lukea kirjallisia yrityksiä kuvata musiikkia, varsinkin sellaista musiikkia jota en ole itse kuullut. Sanat tuntuvat niin kömpelöiltä verrattuna musiikin aiheuttamiin tuntemuksiin ja elämyksiin!
Kolmatta novellia en tainnut oikein ymmärtää, tai en tiedä miten se olisi pitänyt ymmärtää. Se koostuu vankilanjohtajan kirjoittamista kirjeistä kuolemaantuomitun miehen äidille teloituksen jälkeen. Kirjeiden rakenne on aina sama, mutta olennaiset kohdat (kuten pojan mieliala ennen teloitusta ja kuolintapa) muuttuvat joka kirjeessä. Kirjan takakannen mukaan kyseessä ovat kirjeluonnokset, eli tarkoittaako tämä että vankilanjohtaja ei oikeasti halua kertoa äidille miten teloitus sujui, ja siksi on kirjoittanut toista tuhatta (!) eri versiota tapahtumista? Onko novelli luettavissa kritiikkinä kuolemanrangaistusta kohtaan? Minulle jäi vähän hämmentynyt olo.
Neljäs novelli oli kaikista ihanin ja ehdoton suosikkini tästä kokoelmasta. Siinä kertojalla on puhelias isoäiti, jonka jatkuvaa jaarittelua ja vanhojenmuistelua hän ei oikein jaksa kuunnella. Kertoja löytää mummon kellarista kaiken vanhan roinan keskeltä laatikon, joka paljastuu peilintekokoneeksi. Isoäiti näyttää miten kone toimii, ja paljastaa samalla kertojalle muistojen voiman. Tarina on kaunis, hauskakin, ja vähän haikeansuloinen. Nyt katselen vanhoja peilejä ihan eri tavalla kuin ennen!
Hyvä novellikokoelma, varsinkin esikoisteokseksi. Mutta jostain syystä en edelleenkään ole erityisen kiinnostunut Yann Martelin muusta tuotannosta. Saatan lukea, jos hänen kirjojaan tulee sopivalla hetkellä vastaan, mutta jokin juju niistä puuttuu, sellainen joka houkuttaisi lukemaan lisää ja lisää hänen teoksiaan.
Helsingin Roccamatioista on blogiinsa kirjoittanut ainakin Lumiomenan Katja.
