Päivä 4: Lempikirja lempisarjasta

Nimesin edellisessä merkinnässä lempisarjakseni Pirkko Saision trilogian, johon kuuluvat omaelämäkerralliset romaanit Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Suosikkini näistä on ehdottomasti Punainen erokirja. Sen luin näistä kolmesta kirjasta ensimmäisenä ja muistan tykänneeni siitä aivan valtavasti. Se on tyyliltään erikoinen, katkonainen ja pomppiva, ja varmaan siksi aika kevyen ja nopean tuntuinen luettava. Kirjassa liikutaan Helsingin kulttuuripiireissä, teattereissa ja Teatterikorkeakoulussa, baareissa ja Setan bileissä. Ah, olisinpa itsekin lahjakas taiteilija ja kyldyyripersoona.

 Taas yksi kirja joka pitäisi lukea uudestaan! Kun pääsen tämän haasteen loppuun niin yöpöydällä on todennäköisesti kolmenkymmenen kirjan pino odottamassa uudelleenlukua.

Päivä 3: Lempisarjani

Tämä on aika paha, koska en juurikaan lue kirjasarjoja. Tai jos luen, niin luen niitä hyvin satunnaisesti silloin tällöin ja sieltä täältä, kuten vaikkapa Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaa (joka on ihan kiva, mutta ei yllä lemppariksi asti). Nuorempana, kauhuvaiheessa (joka minulla oli pitkä ja perusteellinen) tykkäsin mm. Clive Barkerin Veren kirjoista, joita on kuuden osan verran. Enää en oikein muista niistä mitään, joten lempisarjaksi ei kelpaa sekään. Stephen Kingin Musta torni -sarja alkoi huikeasti ja ensimmäiset kolme osaa toimivat todella hyvin, mutta sitten homma levisi käsiin, ja viimeiseen eli seitsemänteen osaan päästessäni olin jo ihan kypsä. Tosin se viimeinen kirja oli vähän parempi kuin osat neljä, viisi ja kuusi.

Kyllikki Villan lokikirjat (Vanhan rouvan lokikirja, Pakomatkalla ja Myrskyssä) ovat mukavia matkakirjoja, mutta niistäkin oikeastaan vain ensimmäinen kolahti enemmän, muut jäivät vähän haaleammiksi lukukokemuksiksi.

Jos nyt pakko on joku lempisarja keksiä, niin ehkä se voisi olla Pirkko Saision omaelämäkerrallinen romaanisarja, jonka muodostavat Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Saisio on minusta kiinnostava persoona, ja omaelämäkerrallisuus lisää kirjojen kiinnostavuutta (liekö jotain tirkistelynhalua havaittavissa?), vaikka Saisiota henkilökohtaisesti tuntematta on mahdoton sanoa, missä totuuden ja sepitteen raja kulkee. Hieno trilogia, tosin en ole varma kuinka paljon siitä saisi irti, jos ei tietäisi Saisiosta yhtään mitään. Mahtaisivatko kirjat toimia pelkkinä romaaneina, jos lukija ei tunnistaisi viittauksia kirjailijan oikeaan elämään?