Kirja kertoo Onosta, vanhasta taidemaalarista, joka on nuorempana ollut teoksissaan hyvin vahvasti isänmaan ja keisarin asialla. Nyt vanhempana, toisen maailmansodan jälkeen, hän joutuu pohtimaan ja selittelemään menneisyyttään nuoremmalle polvelle, joka ei enää kannata samoja aatteita. Onon nuorempi tytär Noriko pitäisi saada naitettua hyvään sukuun, ja taiteilijaa mietityttää, miten avioliittoneuvotteluissa suhtaudutaan hänen taustaansa, pitäisikö siitä puhua vai ei. Samalla seurataan Onon suhdetta hänen tyttärenpoikaansa, pieneen Ichiroon, joka kasvaa aivan erilaisessa maailmassa kuin se missä Ono on elänyt ja ihailee samuraiden sijaan Kippari-Kallea ja amerikkalaisia cowboyta.
Kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, vaan tarinaa kerrotaan Onon muistojen kautta, kun hän unohtuu arkisten askareiden lomassa miettimään milloin mitäkin vanhaa tapahtumaa. Tarinaan olisi ehkä päässyt vähän paremmin sisälle, jos tuntisi enemmän Japanin historiaa ja kulttuuria - tosin japanilaisesta maalaustaiteesta tulee aika paljonkin informaatiota, mutta ei kuivasti luennoiden vaan sujuvasti tapahtumien sekaan ujutettuna.
Ishiguro on taitava kirjailija, ja tässäkin tarinassa rivien välistä saa varmasti enemmän irti kuin itse riveistä. Luin kirjaa vähän pätkittäin ja väsyneenä, joten tuntui etten oikein saanut siitä kunnolla otetta, mutta silti pidin kirjasta ja ennen kaikkea Ishiguron tavasta kertoa tarina. Olen aiemmin lukenut häneltä yhden kirjan, Never Let Me Go (josta on äskettäin tehty myös elokuva), ja siitä pidin valtavan paljon. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, kertokaapa kannattaako se katsoa!
