Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Sara kirjoitti tästä kirjasta niin hurmaantuneen arvion (ja Karoliina kehui myös), että minun oli pakko hankkia opus käsiini. Äkkiä sen kirjastosta sainkin, vaikka varausta tehdessäni kirja oli vasta hankinnassa. Ja kerron heti kärkeen, että kovasti tästä tykkäsin minäkin!

Kirjeitä kiven alle kertoo neljän sukupolven naisista, äideistä ja tyttäristä. Pieni Marketta kuolee samana päivänä kun hänen perheensä lähtee Karjalasta evakkoon. Marketan ruumis jää vanhan kotipihan kylmään aittaan odottamaan kunnollista hautausta. Myöhemmin perheeseen syntyy toinen tyttö, joka saa saman etunimen. Tällä Toisella ja kuolleella Marketalla on yhteys, Toinen kirjoittaa siskolleen kirjeitä ja piilottaa ne kivien alle luettavaksi.

Tarinaa kertovat Marketan lisäksi hänen äitinsä Siviä ja tämän äiti Mar. Vaikka samaa sukua ovatkin, naiset ovat keskenään kovin erilaisia eivätkä äiti-tytär-suhteet ole ongelmattomia. Heillä on myös salaisuuksia, syvälle kätkettyjä muistoja ja suruja. Nämä menneisyyden haamut paljastuvat lukijalle vähän kerrallaan, kun eri henkilöt avaavat tapahtumien kulkua omalta osaltaan. Kirja onkin varsin koukuttava, kun alusta lähtien on selvää että jotain tässä on taustalla, mutta kokonaisuus hahmottuu vasta lopussa.

Virtanen käyttää kieltä ja erityisesti murteita todella hienosti. Pitkästä aikaa oikein nautin lukemisesta ja kaikista suomenkielen vivahteista. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta Karjalaan, sukuni ei ole sieltä päin, mutta eläväistä Karjalan murretta oli mukava lukea. Hauska yhteensattuma oli se, että luin kirjan ollessani viikonloppuna Valamon luostarissa, ja siellä esittelykierrosta pitänyt munkki kertoi Valamon historiasta ja siitä, kuinka luostarikin joutui lähtemään Laatokan saaresta evakkoon. Oli luostarin kannalta onni onnettomuudessa, että talvisotatalvi oli todella kylmä, sillä ilman Laatokan paksua jääpeitettä luostarin arvokkaat ikonit olisivat jääneet pelastamatta. Kirjassakin muuten mainitaan Laatokan Valamo, kun Luukas ja Eljas Pösö ovat lähdössä kalastamaan ja Mar kyselee mihin he menevät yöksi:

- Yösija, mihi työ pääsettä makkaamaa? Luostarin tuvil?

- Ei myö männä Rasinsaaree ast, Luukas sanoi.

- Mittää tuppii tarvita, munkki kerätköö vuokrat vaivasemmilt. Kalliol kunnolline kokko palamaa, siin äärel loikollaa iltakahu, haastellaa, syyvvää iltaasta, sit lakassaa tuhkat tiehee ja käyvää tilal makkaamaa. A vot on lämmi, Eljas selitti.

Miesten palattua neljän päivän kuluttua märkinä, likaisina ja kylmissään Mar vielä kommentoi, että tais käyvä valamolaisen kortteer mieles.

Uuden Valamon pääkirkko

Hieno kirja, tekisi melkein mieli lukea se heti uudestaan, että ehtisi huomata kaiken pinnan alla liikkuvan. Tuntuu, että tarinassa ja henkilöissä on paljon enemmän kuin mitä ensimmäisellä lukukerralla osuu silmään.

Taidankin käydä metsästämässä kirjastosta Virtasen esikoisen Aidan, josta myös olen kuullut paljon kehuja.

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011)

267 sivua

Sunnuntaisäveliä, osa 5: Laulu, joka muistuttaa jostakusta

En yleensä yhdistä biisejä ja ihmisiä toisiinsa kovinkaan vahvasti, joten tämänkin sunnuntain sävelien valitseminen vaati hiukan pohdintaa. Suunnittelin ensin tarjoilevani teille taas Suzanne Vegaa, tällä kertaa kappaletta Thin Man, josta tulee aina mieleen eräs entinen poikaystävä - joka tosin ei ollut mitenkään thin vaan enemmänkin, hmm, nallekarhuosastoa. Mutta koska sitäkään biisiä ei löytynyt youtubesta (siellä on hämmästyttävän huonosti Vegan tuotantoa), saatte sen sijaan Faith No Moren biisin Easy. Se muistuttaa minua eräästä ihanasta ystävästä, jolla oli tapana kyseistä biisiä lauleskella. Ja hyvin lauloikin, melkein yhtä hienosti kuin Mike Patton, joka myös on minusta aika ihana.

Viikon kuvan aiheena on Vanha kuva. No tämä on taatusti vanha, vanhempi kuin minä, mutta ei liity viikon kappalevalintaan millään tavalla.

Olen kotoisin maatilalta, ja kuvassa on kotitilani hevosia kenties jostain neljänkymmenen vuoden takaa. Minun elinaikanani meillä ei hevosia enää ollut, mistä olin kovasti harmissani pahimpina heppahulluusvuosina. Jankkasin isältäni toistuvasti, että miksi hevosista piti luopua ja eikö meille pliis pliiiis voitaisi ottaa edes yhtä ponia. Isäni olisin varmasti saanut pehmitettyä, mutta epäilen että äitini oli vahva järjen ääni tässäkin asiassa, enkä koskaan saanut omaa hevosta. Ihan hyvä niin, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen - erään ystäväni (entisen hevosenomistajan) sanoin: hevoseton nainen on huoleton nainen.

Ruusutunnustus

Sain tämän ihanaisen blogitunnustuksen P.S. Rakastan kirjoja-blogin Saralta. Kiitos! Tunnustus tulikin oivaan saumaan, sillä olen ollut niin kiireinen ja väsynyt etten ole oikein saanut luettua mitään viime aikoina. Minulla on varmaan seitsemän kirjaa kesken, mutta mihinkään en osaa keskittyä, vaan aloitan aina uusia kirjoja siinä toivossa että joku tarina koukuttaisi. No, viikonlopuksi olen menossa joogaretriittiin Valamon luostariin, joten eivätköhän siellä turhat kiireet unohdu ja mieli rauhoitu.

Ruusutunnustuksen saajan kuuluu kertoa itsestään viisi asiaa:

Lempiruokani: kun on kasvisruuasta kyse, olen melko kaikkiruokainen, syön mielelläni ja paljon. :) Aikaisemmassa tunnustuksessa mainitsin lempiruuakseni kantarellirisoton, viime viikolla tein samaa kamaa suppilovahveroista ja erinomaisen hyvää oli sekin.

Lempimakeinen: tumma suklaa ja salmiakki, muuta karkkia en juuri syö.

Lempilukemistani: no on tämäkin kysymys kirjabloggaajalle! :) Miten tähän voi vastata lyhyesti? Luen aika monipuolisesti kaikenlaista enkä osaa nimetä mitään tiettyä tyylilajia suosikikseni. Vastaan vain että hyvä kirjallisuus.

Lempipaikka käsitöille: sohvannurkka, se sama jossa tykkään myös lukea. Yleensä minulle iskee syksyisin valtava neulomisvimma, mutta tänä syksynä sitä ei ole jostain syystä kuulunut. Neulomiseni ja virkkaamiseni on hyvin kausittaista, joskus menee pitkiä aikoja etten koskekaan lankoihin, mutta sitten villitys iskee ja saatan muutaman viikon tai kuukauden neuloa aivan apinan raivolla. Muita käsitöitä en oikeastaan osaa tehdä, ompelukoneella saan juuri ja juuri verhot ommeltua, mutta en mitään sen mutkikkaampaa.

Lempielokuviani: Trainspotting, Pan's Labyrinth, Sovitus, The Last King of Scotland, (500) Days of Summer, Tunnit, Sideways, Pedro Almodóvarin, Aki Kaurismäen ja Jim Jarmuschin leffat...näitäkin voisin luetella loputtomiin.

Annan tämän ruusuisen blogitunnustuksen eteenpäin Valkoiselle kirahville Opuscoloon sekä Lurulle Lurun luvut-blogiin.

Keittokirjoja, osa 3. Marianne Kiskola: Papu, porkkana ja hillopulla

Kolmantena lempikeittokirjoistani esittelen Marianne Kiskolan kirjan Papu, porkkana ja hillopulla - kasvisruokaa perheelle. Kuten alaotsikostakin voi päätellä, kirja sisältää koko perheelle sopivia herkullisia ja helposti valmistettavia kasvisruokia ja leivonnaisia. Kirjassa on myös juomareseptejä, säilöntäohjeita, mausteseoksien ohjeita ja oma osionsa kasvisyöjien jouluruoille. Lisäksi kirjan lopussa kerrotaan vitamiineista ja niiden lähteistä, erikoisemmista ruoka-aineista (kuten miso tai seitan) sekä kasvisruokavalion sopivuudesta ja soveltamisesta pikkulapsille, raskaana oleville tai ikäihmisille. Melko kattava paketti siis, ja sopii hyvin aloittelevallekin kasviskokkaajalle.

Kirjan ohjeet ovat yksinkertaisia, selkeitä perusruokia, ilman kummempia krumeluureja tai voimakkaita mausteita. Voisin veikata näiden sapuskoiden sopivan lapsiperheen arkeen, jossa keittiössä pipertelyyn ei ole tuntikaupalla aikaa. Kirjassa on myös paljon sellaisia ohjeita, joita vähän isommat lapset voivat kokkailla itsekseenkin, kuten Juniorin jalostettu nuudeliateria tai Alexin paras vadelmakiisseli.

Ohjeet on nimetty Kiskolan tyyliin hauskasti ja persoonallisesti: Jääkauden banaanipiiras, Kuskus kuutamonsiltailtoihin, Falafelit faaraoiden maasta, Papudippi pahan päivän varalle. (Samantyyppisiä nimiä on Kiskolan toisessakin keittokirjassa Kasvisruokia Aasiasta, jonka esittelen ehkä ensi viikolla.) Kuvat ovat tässäkin kirjassa isoja ja kauniita, nälkä tulee niitä katsellessa!

Olin aikeissa tarjota teille Pappilan jumalaista paprikakeittoa (joka todella on juuri niin hyvää kuin nimi antaa ymmärtää!), mutta koska viime viikollakin oli keitto-ohje, saatte tällä kertaa jälkiruokaa ihanan mustikkapiirakan muodossa. Tämä on tosi hyvää, valmistuu nopsasti ja sisältää suurta rakkauttani, kookosta. Nam!

Eestinmetsän mustikkapiiras

Soveltuu parhaiten kaipaukseen, isoihin iloihin ja muihin tunnehepuleihin.

100 g margariinia (minä käytän aina voita)

2 reilua banaania (reilu = Reilun kaupan. Koon puolesta pienemmätkin banskut riittävät, tai yksi iso.)

2 dl raakaruokosokeria

3 dl riisijauhoja

1 tl vaniljasokeria

2 tl leivinjauhetta

1 dl soijakermaa tai luomukermaa

5 dl mustikoita

1 dl kookoshiutaleita

margariinia (tai voita) ja korppujauhoja

1. Säädä uuni 200 asteeseen.

2. Voitele ja jauhota piirasvuoka korppujauhoilla.

3. Sulata margariini kattilassa.

4. Vaahdota banaanit, sokeri ja sulatettu margariini sähkövatkaimella.

5. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää banaanivaahtoon.

6. Lisää kerma.

7. Sekoita haarukalla mustikat taikinaan ja kaada taikina piirasvuokaan.

8. Ripottele kookoshiutaleet piirakan päälle.

9. Paista mustikkapiirasta 30 minuuttia.

Marianne Kiskola: Papu, porkkana ja hillopulla (Tammi 2008)

Kuvat Pia Inberg

Sivuja 224

Sunnuntaisäveliä, osa 4: Surulliseksi tekevä laulu

Mikään laulu ei varsinaisesti tee minua surulliseksi (jos ei puhuta mainosradioiden soittolistoista tai Crazy Frogin tapaisista hitti-ilmiöistä), mutta haikeutta ja lievää surumielisyyttä aiheuttavia lauluja on useitakin. Esittelen nyt kaksi laulua, joista toinen on yleispätevä ja toinen erityisesti tähän vuodenaikaan sopiva.

Bruce Springsteenin The River on kaikkien nyyhkybiisien äiti. (Huom. termi "nyyhkybiisi" ei tässä yhteydessä ole negatiivinen ilmaisu.)  Rakkauden ja haaveiden jäämisestä karun arjen jalkoihin kertova teksti on kokonaisuudessaan hieno, mutta erityisesti minua itkettää (kyllä, joka kerta) tämä kohta:

Now those memories come back to haunt me

they haunt me like a curse

Is a dream a lie if it don't come true

or is it something worse

Toinen, erityisesti syksyyn sopiva surumielinen laulu on Suzanne Vegan Song in Red and Gray. Oikeastaan olisin halunnut valita Songs in Red and Gray-albumin ensimmäisen kappaleen, Penitent, mutta siitä ei ollut YouTubessa mitään kunnollista versiota. Tämä on kuitenkin tunnelmaltaan samansävyinen, kuten koko levykin: haikea, surumielinen, syksyinen, valtavan kaunis.

Kun tämän päivän laulut kertovat onnettomista rakkauksista, niin päivän kuva aiheesta Tunteet on positiivisempi. En tiennytkään, että nuorisolla on edelleen tapana raapustella rakkaudentunnustuksia romanttisesti puunrunkoihin, mutta niinpä vaan lenkkipolulla osui tällainen lemmenpuu kohdalle.

Hanne Ørstavik: Rakkaus

Hanne Ørstavikin Rakkaus kertoo talvisen illan tapahtumista pohjoisessa pikkukylässä. Yksinhuoltajaäiti Vibeke on äskettäin muuttanut kylään pian 9-vuotiaan poikansa Jonin kanssa. Molemmat ovat vähän yksinäisiä, mutta eivät osaa oikein nauttia toistensakaan seurasta. Vaikka he asuvat samassa talossa, he eivät juuri kohtaa toisiaan, ja etenkin Vibeke tuntuu viihtyvän omissa oloissaan paremmin kuin poikansa kanssa.

Kirjoja kuluu viikossa kolme, usein neljä, viisi. Mieluiten hän lukisi koko ajan, istuisi sängyssä peiton alla eväinään kahvia ja paljon tupakkaa ja yllään lämmin yöpaita. Hän voisi hankkiutua telkustakin eroon, enhän minä ikinä katso sitä, hän ajattelee, mutta Jonin takia se ei kai kävisi päinsä.

Jonilla on huomenna syntymäpäivä, ja hän arvelee, että äiti aikoo leipoa hänelle kakun. Jon lähtee illalla ulos, jotta Vibeke saisi leipoa häneltä salaa ja  kakku tuntuisi enemmän yllätykseltä. Kylään on tullut tivoli, ja Jon miettii käyvänsä siellä. Myöhemmin illalla myös Vibeke lähtee ulos käydäkseen kirjastossa, mutta se onkin kiinni ja Vibeke päättää kurkistaa vieressä olevaan tivoliin. Äiti ja poika kulkevat kylmässä illassa risteäviä reittejä, mutta eivät kohtaa.

Kirjassa on todella vahva tunnelma, pohjoisen pimeyden ja pakkasen ihan tuntee lukiessaan. Tarinassa on alusta lähtien jotain ahdistavaa, mikään onnellinen rakkaustarina tämä ei nimestään huolimatta ole. Rakkautta tarinan henkilöt kovasti kaipaavat ja etsivät, mutta kiristyvä pakkanen tuntuu hyydyttävän kaikki tunteetkin.

Jon kävelee Vibeken auton vierestä. Hän pysähtyy ja työntää arpavihon polviensa väliin, kerää lunta takakontin päältä ja puristaa kasaan. Siitä ei tule palloa, lumi on liian kuivaa. Hän puhaltaa sen pois lapasistaan, hakkaa lapasia yhteen. Siitä kuuluu kovia, teräviä pamauksia. Äänistä tulee kylmällä kevyitä. Kaikesta tulee kevyttä. Kuin hän itse olisi ilmakupla, joka voi milloin tahansa nousta ilmaan ja kadota avaruuteen.

Ahdistavuudesta huolimatta pidin kirjasta. Ørstavikilla on persoonallinen, hyvin minimalistinen tyyli kirjoittaa. Paljon jää rivien väliin lukijan tulkittavaksi. Vaikka tämäkin kirja on lyhyt (vain 134 sivua) ja nopealukuinen, jää tarina mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Melkein tekisi mieli lukea kirja heti uudestaan, oikein hitaasti ja ajatuksella, jos se auttaisi ymmärtämään, mitä henkilöiden päässä liikkuu.

Olen aikaisemmin lukenut Ørstavikilta kirjan Kulunut aika, mutta siitä en muista juuri muuta kuin että sekin sijoittui pieneen kylään jossain pohjoisessa, ja siinäkin oli vahva, ahdistava tunnelma.

Pikaisella googlauksella en löytänyt muita blogimerkintöjä Rakkaudesta tai muistakaan Ørstavikin kirjoista. Kuka tunnustaa lukeneensa?

Hanne Ørstavik: Rakkaus (Like 2003)

Alkuteos: Kjærlighet (2001)

Suomentanut Tuula Tuuva

Sivuja 134

Keittokirjoja, osa 2. Celia Brooks Brown: Kasvisherkkuja juhlaan

Kun keittokirjasarjani ensimmäinen osa käsitteli hyvää arkiruokien keittokirjaa, niin tällä kertaa esittelen vähän juhlavamman version. Tosin Celia Brooks Brownin kirjan suomenkielinen nimi Kasvisherkkuja juhlaan on ehkä hiukan harhaanjohtava, sillä kirjassa on hyvin simppeleitäkin ruokalajeja ja ohjeita. Alkuperäinen englanninkielinen nimi, Entertaining vegetarians, kuvaa vähän paremmin kirjan sisältöä. Kirjasta sisältää ohjeita isompiin ja pienempiin tilaisuuksiin: illanistujaisiin, yllätysvieraille, nuotiojuhliin, cocktai-kutsuille ja brunssille. Suurin osa ohjeista on kasvissyöjille, mutta kirjan lopussa on myös muutama kalaa tai muita mereneläviä sisältävä ohje.

Ruokaohjeiden lisäksi kirjassa on pieniä, näppäriä vinkkejä juhlien valmisteluun sekä lista aineksista, joita kasviskokin kaapeista on hyvä aina löytyä.

Kirja on jaettu lukuihin erityyppisten kokkaustilanteiden mukaan: Alkupalat ja pikkunaposteltavat, Suuret juhlat, Pienet ruokalajit, Viime hetken herkut, Brunssi jne. Jokaisessa osiossa on aukeamallinen vinkkejä kyseisen tyyppiseen tilaisuuteen ja ehdotelma ruokalistaksi. Minä en ole näitä listaehdotuksia testaillut, kun aika harvoin tulee monen ruokalajin kokonaisuuksia kokkailtua, mutta varsin herkullisilta ne vaikuttavat.

Kirja on ulkoasultaan tyylikäs ja kuvat ovat isoja ja hienoja, joten opusta on mukava selailla ihan inspiraatiomielessä, tulevia juhlia tuumaillessa. Toki osa ohjeista käy mainiosti myös arkikokkailuun, mukana on muun muassa parin minuutin pastakastikkeita tai helposti uunissa valmistuvia kasvisvuokia.

Tätä herkullista ja upean väristä punajuuri-kookoskeittoa kokkasin muutama päivä sitten. Keitto ei ole kovin ruokaisaa, joten se sopii parhaiten alkukeitoksi tai kevyeksi lounaaksi. Kurkkusalsa toimii sen kanssa todella hyvin!

Punajuuri-kookoskeitto

0,5 kg tuoreita punajuuria pestynä ja ilman lehtiä

1 ylk (4 dl) kookosmaitoa

8 dl + 2 dl kasvislientä

4 hienonnettua valkosipulinkynttä

1 tl jauhettua juustokuminaa (jeeraa)

1 sitruunan raastettu kuori

0,5 sitruunan mehu

Kiehauta suuri kattilallinen hyvin suolattua vettä. Keitä punajuuria 30-40 minuuttia, kunnes ne ovat läpikotaisin pehmeitä. Kokeile kypsyyttä tikulla tai terävällä veitsellä. Valuta, huuhtele kylmällä, juoksevalla vedellä ja poista kannat sekä hankaa kuori irti. Leikkaa suuriksi paloiksi.

Huuhtele kattila ja kiehauta 8 dl kasvislientä. Lisää kookosmaito.

Soseuta punajuuri, valkosipuli, juustokumina, sitruunankuori ja sitruunamehu sekä 2 dl kasvislientä tasaiseksi tahnaksi tehosekoittimessa tai sauvasekoittimella.

Sekoita punajuurisose kookos-kasvisliemeen. Voit ensin huuhdella tehosekoittimen liemellä saadaksesi kaiken soseen talteen. Kuumenna seos kiehuvaksi ja keitä hiljalleen 10 minuuttia. Kaada lämmitettyihin keittokulhoihin ja annostele jokaisen pinnalle lusikallinen kurkkusalsaa. Tarjoa lisukkeena paahdettuja pitaleipä- tai chapativiipaleita.

Kurkkusalsa:

5 cm pala kuorittua, hienonnettua kurkkua, josta siemenet poistettu. 1 hienonnettu salottisipuli, 10 tuoretta, hienonnettua mintunlehteä, 1 tuore, punainen, hienonnettu chili, josta siemenet poistettu, tilkka sitruunamehua, suolaa.

Sekoita kaikki aineet huolellisesti. Salsan maku paranee, jos se saa levätä hetken niin, että maut imeytyvät kunnolla.

Celia Brooks Brown: Kasvisherkkuja juhlaan (Karisto 2005)

Alkuteos Entertaining Vegetarians (Pavilion Books 2003)

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Valokuvat Jan Baldwin

Sivuja 160

Sunnuntaisäveliä, osa 3: Onnelliseksi tekevä laulu

Musiikki- ja valokuvahaaste jatkuu tällä viikolla minut onnelliseksi tekevällä laululla. Tiesin heti, minkä bändin musiikkia valitsen, mutta laulun valinta olikin sitten vähän hankalampi: Band of Horsesin musiikki on niin positiivista ja kohottavaa, että melkein mikä tahansa biisi voisi olla minun onnellisuuslauluni. Lisäksi bändin toistaiseksi ainoa Suomen-keikka Tavastialla pari vuotta sitten on edelleen kaikkien keikkakokemusteni top kolmosessa, niin huikean hieno se oli. Varmaan myös niiden mahtavien keikkamuistojen takia BoH:n musiikki herättää onnen tunteita - mikään ei ole parempaa kuin olla keikalla eturivissä, laulaa ääni käheäksi ja hymyillä, hymyillä ja hymyillä niin että poskilihaksia särkee vielä seuraavana aamunakin.

Factory on Band of Horsesin uusimmalta Infinite Arms-levyltä. Se on levyn avausbiisi, ja aika monesti minulle käy niin, etten meinaa päästä levyn muihin kappaleisiin asti ollenkaan, kun juutun kuuntelemaan tätä repeatilla. :)

(Saako joku selvää mitä tuossa lauletaan noin kohdassa 1:48? Jotain stuck between my teeth, mutta mitä? Netin lyriikkasivustoilta löytyy siitä monta versiota, joista mikään ei minusta kuulosta oikealta...)

Viikon kuva-aihe on Hetki. Sitä kuvastakoon zagrebilaisen kissan päivätorkkuhetki aurinkoisella ikkunalla.

Paul Auster: The New York Trilogy

Aloitin Paul Austerin The New York Trilogyn lukemisen jo varmaan noin vuosi sitten. Muistan pitäneeni ensimmäisestä osasta (City of Glass), mutta juuri mitään muuta en siitä muistakaan. Toinen osa (Ghosts) olikin sitten hankalampi, tarina meni niin hämäräksi ja omituiseksi että vain ponnistellen sain luettua sen loppuun. Ja sitten en uskaltanut aloittaa kolmatta osaa (The Locked Room), koska pelkäsin sen olevan yhtälailla omissa sfääreissään liitelevä kuin kakkonenkin. Ärsytti, koska yleensä pidän Austerista, ja olisin halunnut pitää tästä trilogiastakin.

Kirja lojui kuukausikaupalla yöpöydälläni, kunnes muutama päivä sitten vihdoin päätin, että nyt luen tuon pois tuosta pyörimästä. Ja pidinkin kolmannesta tarinasta todella paljon! Se ehkä myös hiukan avasi kahta edeltäjäänsä, ja nyt vähän harmittaa, että niiden lukemisesta on niin pitkä aika, etten muista niitä kovinkaan hyvin. Pitäisi ehkä lukea ne uudestaan, jotta saisin paremmin muodostettua kirjasta kokonaisuuden.

Kaikki kolme tarinaa ovat jonkin sortin etsivätarinoita, vaikkakin aika kaukana perusdekkareista. City of Glassissa rikosromaaneja kirjoittava Quinn pääsee sattuman kautta kokeilemaan oikeaa yksityisetsivän työtä, kun hänet palkataan varjostamaan erästä miestä. Ghostsissa mies nimeltä White palkkaa yksityisetsivä Bluen (jonka on kouluttanut Brown) seuraamaan Black-nimistä miestä, jossa ei lopulta ole juurikaan seurattavaa, sillä hän vain istuu asunnossaan kirjoittamassa. (Tuliko muille noista nimistä mieleen Reservoir Dogs?) The Locked Roomissa kertojaan ottaa yhteyttä hänen lapsuudenystävänsä Fansahawen vaimo. Fanshawe on kadonnut, ja vaimo haluaa, että toimittajana työskentelevä kertoja kävisi läpi miehen jälkeensä jättämät kirjoitukset. Kertoja päätyy tutkimaan kadonneen elämää ja lähtee lopulta myös jäljittämään tätä. Kaikissa tarinoissa pohditaan identiteettiä, sen muodostumista ja murtumista: henkilöt menevät niin syvälle seuraamansa ihmisen elämään ja rutiineihin, että heidän oma identiteettinsä alkaa sekoittua toiseen.

Ei The New York Trilogysta minun suosikki-Austeriani tullut, vaikka varsinkin viimeisen osan ansiosta kokonaismielikuva kirjasta jäi positiivisen puolelle. Pidän kovasti Austerin tyylistä, hänen kielenkäyttönsä on jotenkin niin kaunista, että tätäkin kirjaa luin itsekseni ääneen. Niin olen muistaakseni tehnyt muidenkin englanniksi lukemieni Austerin kirjojen kanssa. En tiedä mikä siinä on, mutta teksti jotenkin houkuttelee ääneenlukemiseen.

Kieliopintoja

Aloitin tänään portugalin kurssin kansalaisopistossa. Voi mennä hetki ennen kuin pystyn lukemaan José Saramagoa alkuperäiskielellä, mutta siinä on ainakin hyvä tavoite. :D

Runohaaste, osa 2

Minähän nyt vallan villiinnyin tästä runohaasteesta. Ensin ajattelin etten muista mitään hyviä runoja, enkä jaksa alkaa niitä varta vasten etsimäänkään, mutta niinpä niitä vain on alkanut tupsahdella eteen.

Tämä P. Mustapään runo on vanha suosikkini jo vuosien takaa, jostain yläastevuosilta kenties, jolloin erilaisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden tunteet olivat vahvasti esillä. Runo pulpahti jostain mieleni syövereistä esiin, kun näin töihin pyöräillessäni naakkaparven. (Ainakin luulen että ne olivat naakkoja, mutta tunnen lintuja suunnilleen yhtä huonosti kuin runoutta, joten saattoivat ne olla joitain muitakin siivekkäitä.)

KELTAINEN NAAKKA

Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Se viivytteli yksin
kai ajatellakseen
ja perin harvoin nousi
valjuille siivilleen.

Vaan mustain naakkain parvi
hihkui ja vaakkui vain.
Ja annas olla, aamu
kun koitti sunnuntain,

kun tornissa juhlallisesti
kelloja kläpättiin
ja lukkari rovastin myötä
vaelsi temppeliin,

se mustain naakkain parvi
kuten arvata saattaakin
kuin raekuuro sinkos
yli korkean tapulin.

Vaan keltainen naakka silloin
oli ainoa äänetön,
joten silläkin vihastutti
se naakkayhteisön.

Se ei ulvonut susien myötä
- tai naakkakielellä, ei
se vaakkunut naakkojen
lailla - mikä siltä suosion vei,

joten kerran mustat naakat
sen silmät sokaisivat -
ovat vallalla naakkojen maassa
periaatteet ankarat.

Oli kirkonharjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Ja aforismin laati
se ensimmäisen näin:
On selkärankaa mulla,
jos silmittäkin jäin.

Ja toisen, yhtä hyvän:
Ma oivan osan sain -
on kunniallista kuolla
väriänsä tunnustain.

Runohaaste, osa 1

K-blogin Jenni on käynnistänyt runohaasteen, johon ilahduttavan moni bloginpitäjä onkin jo osallistunut. Minä rakastan runoja, mutta olen kauhean huono lukemaan niitä: en jotenkin osaa keskittyä, hiljentyä ja malttaa lukea riittävän vähän kerrallaan, vaan ahmin runokirjoja samalla tavalla kuin romaaneja. Ei hyvä.

Silloin tällöin vastaan tulee niin lumoava runo, että se pysäyttää ja saa väkisinkin miettimään, maistelemaan sanoja ja pohtimaan sisältöä. Sellaiset runot pitäisi aina hoksata kirjoittaa muistiin, mutta senkin suhteen olen ihan hapero. Niinpä unohdan ne hyvätkin runot enkä osaa niihin enää palata. Ehkä runohaasteen myötä tulee kirjoiteltua mieleenpainuvia runoja talteen tänne blogiin. Yritän ainakin!

Tämä ensimmäinen runo on hiukan epämääräinen tapaus, koska en tiedä, onko sitä koskaan virallisesti julkaistu (googlekaan ei kertonut kun kysyin). Luen parhaillaan Tove Janssonista kertovaa muistokirjaa Resa med Tove, jossa ystävät, työtoverit ja muut läheiset kertovat Tovesta. Irmelin Sandman Lilius kertoo saaneensa nuorena Tovelta pienen runovihkosen, jossa tämä runo oli mukana (vai runot? En ole varma onko kyse kahdesta eri runosta (tai saman runon eri versioista) vai yhdestä, jossa on kaksi säkeistöä). Minusta tämä on ihana, ja kuulostaa ruotsiksi tosi kauniilta. Sitäkään en tiedä onko tätä käännetty suomeksi. Jos lukijoissa on joku Tove Janssonin runoihin perehtynyt, niin valaiskaa minua!

Novembervisa

Det var sent i november och skymningen kom

som en tjuv kröp den in i mitt hus

blott för ensamhets skull slog jag i ett glas rom

och steg upp för att tända mitt ljus

och gick fram till mitt fönster där staden låg stum

i sin kvävande svepning av snö.

Det var andlöst tyst, som det är i ett rum

där man väntar att någon skall dö.

Det var sent i november och skymningen kom

den steg in som en vän i mitt hus,

och för festlighets skull drack jag ur min rom

och tände varteviga ljus

och gick fram till mitt fönster där staden låg stum

i sin klänning av snö som till fest.

Det var andlöst tyst som det är i ett rum

där man väntar en älskad gäst.

Keittokirjoja, osa 1. Tuija Ruuska: Kasviskeittiö

Leena Lumi on esitellyt blogissaan kasvisruokakirjoja, ja minäkin päätin laittaa lusikkani soppaan kertomalla omista suosikeistani. Tykkään ruuanlaitosta ja olen ollut enimmäkseen kasvissyöjä lähes koko aikuisikäni, joten en juuri omista muita kuin kasvisruokaohjeita sisältäviä keittokirjoja. Niistä aion esitellä teille kovimmassa käytössä olevat, eli ne joista löytyvät useimmat suosikkireseptini. Nykyään käytän paljon nettiä ruokaideoiden ja -ohjeiden hakuun, mutta kyllä muutamia hyväksi todettuja keittokirjojakin on hyvä olla hyllyssä - niitä on mukava selailla ja katsella upeita kuvia ruoka-annoksista. Kuvat ovat minulle hyvin olennaisia keittokirjoissa, en oikein osaa toimia sellaisen kirjan kanssa, jossa ei ole kuvia, tai varsinkaan sellaisen, jossa kuvat ovat huonoja. Ruokahaluhan siinä menee, ei sellaista ruokaa tee mieli kokeilla, joka jo kuvassa näyttää vaisulta ja mitäänsanomattomalta!

Aloitan keittokirjasarjan kirjalla, joka on hyllyni pitkäaikaisimpia ja eniten plärättyjä keittokirjoja.

Tuija Ruuskan Kasviskeittiö (2005) on hyvä ja monipuolinen kasviskeittokirja, joka sopii myös aloittelevalle kasvisruokakokille. Kirjan alussa on Kasviskokin perustiedot -osio, jossa käydään läpi ruuanlaittovälineitä ja -menetelmiä, palkokasvi-, pähkinä- ja viljalajikkeita ja niiden käsittelytapoja, erikoisraaka-aineita (kuten merilevä) ja mausteiden käyttöä ruuanlaitossa. Kirjan lopussa on lisäksi pieni tietopaketti ravintoaineista ja niiden lähteistä.

Reseptit on jaettu neljään ryhmään: Suolaiset piiraat ja salaatit, Keitot, Lämpimät ateriat ja Jälkiruoat ja juomat. Ohjeet ovat melko yksinkertaisia, eikä niissä juurikaan käytetä erikoisraaka-aineita, joten normaalin ruokakaupan tarjonnalla pärjää hyvin. Kirja on muutenkin erittäin hyvin arkikokkaukseen sopiva, ruuat ovat maukkaita ja ravitsevia perusruokia, jotka valmistuvat melko nopeasti ja vähällä vaivalla. Ja kuvat ovat kauniita, värikkäitä ja herkullisia! (Näiden blogikuvien laatu ei ole häävi, koska en ehtinyt kuvata niitä päiväsaikaan luonnonvalossa, vaan ne on räpsitty keittiössäni hehkulampun valossa...mutta ehkä niistä jonkinlaisen idean saa.)

Lopuksi vielä yksi lempiohjeistani tästä kirjasta: Suomi-jambalayaa tulee kokkailtua usein, koska se on maukasta ja ruokaisaa, hyvää arkiruokaa. Lisäksi näin sadonkorjuuaikaan sen valmistus onnistuu lähes kokonaan kotimaisista raaka-aineista. Vaihtelua ruokaan saa käyttämällä erilaisia papuja (itse käytän usein kidneypapuja) tai vaikka kokeilemalla ohran tilalla eri viljoja, esimerkiksi riisiä, josta jambalaya yleensä tehdään.

Suomi-jambalaya (4-6 hengelle)

6 dl keitettyä ohraa (n. 2 dl raakaa ohraa)
1 vihreä paprika
pieni pala selleriä
puolet pienestä kesäkurpitsasta
2 porkkanaa
3 tomaattia
1 sipuli
2-3 rkl öljyä
4-5 valkosipulin kynttä murskattuna
0,5-1 tuoretta chilinpalkoa pilkottuna
2 rkl tomaattipyreetä
3 rkl vettä
2 dl keitettyjä härkäpapuja tai pakasteherneitä
3 rkl tuoretta timjamia tai 2 tl kuivattua
2-3 rkl viinietikkaa
1-2 tl suolaa
1-2 dl pilkottua tuoretta persiljaa

Keitä ohra. Suikaloi kasvikset, kuutioi tomaatti ja pilko sipuli pieneksi. Kuumenna öljy kattilassa tai pannulla ja paista pilkottua sipulia valkosipulin ja chilin kanssa muutama minuutti. Lisää tomaattipyree ja sekoita hetki. Lisää juurekset ja vesi ja hauduta n. 10 min. Lisää keitetty ohra ja pavut, sekoita huolellisesti (jos käytät pakasteherneitä, voit lisätä ne viinietikan kanssa lopuksi) ja anna maustua muutamia minuutteja. Lisää paprika, kesäkurpitsa, tomaatti ja tuore timjami ja anna hautua vielä n. 10 min. Lisää viinietikka ja suola ja anna vetäytyä kannen alla viitisen minuuttia. Ripottele päälle tuoretta persiljaa ja tarjoile sellaisenaan tai raikkaan vihersalaatin kanssa.

Kjell Westö: Halkeamia

Jostain syystä oletin, että Kjell Westön Halkeamia olisi novellikokoelma. Olin vilkuillut kirjaa aikaisemmin kirjakaupassa, ja kirjaston viikkolainahyllystä sen bongatessani tutkailin sitä vähän tarkemminkin, mutta silti vasta kotona, kun aloin varsinaisesti lukemaan kirjaa, tajusin, että se onkin kokoelma Westön kolumneja ja muita ei-fiktiivisiä tekstejä. Olin hitusen pettynyt, sillä olin nimenomaan novellinlukutuulella, mutta päätin sitten kuitenkin lukea kirjan, koska yleensä pidän Westön teksteistä kirjoitti hän mitä tahansa.

Kirjan rungon muodostavat Yhteishyvä-lehdessä julkaistut kolumnit, joista suurin osa olikin minulle ennestään tuttuja (Yhteishyvässä on aika vähän minua kiinnostavia juttuja, mutta Westön kolumnin luen aina). Tuttuus ei sinänsä haitannut, harva kolumni on niin väkevästi mieleeni painunut etteikö sitä voisi uudestaan lukea. Hyvä kuitenkin, että mukana oli muitakin, minulle uusia kirjoituksia, mm. Hufvudstadsbladetissa,Veikkaaja-lehdessä tai eri antologioissa aikaisemmin julkaistuja.

Kirja on jaettu seitsemään osaan kirjoituksien aihepiirin mukaan, ja kunkin aihepiirin sisällä tekstit ovat aikajärjestyksessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska pelkän kronologian mukaan koottuna kirja olisi melkoinen sillisalaatti. Westö on kirjoittanut paljon mm. musiikista, urheilusta, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta ja etenkin Helsingistä ja helsinkiläisyydestä, ja nyt eri aiheita koskevat tekstit ovat luettavissa kätevästi yhtenä kokonaisuutena. Westö on myös kirjoittanut tätä kokoelmaa varten teksteihin jälkisanoja, joissa hän kommentoi esim. tekstin taustaa, kirjoitusajankohtaa ja saamaansa palautetta. Esimerkiksi maahanmuuttoa käsitellyt kolumni oli saanut aikaan palautevyöryn, jonka seurauksena Westö kirjoitti aiheesta uuden kolumnin, ja vielä kolmannenkin. Nämä kaikki ovat mukana kirjassa ja muodostavat jälkisanoineen kiinnostavan kokonaisuuden.

Ehkä eniten pidin vuonna 1989 julkaistusta Suomalainen mäkihyppääjä-kolumnista, jossa pitkään jatkunut nousukausi vertautuu suomalaisten mäkihyppääjien (etenkin Matti Nykäsen) huimaan menestykseen. Se jäi mieleen ehkä siksikin, että se voisi yhtä hyvin olla novelli, ja vieläpä aika hauska sellainen. (Aikaisemmassa Westötä koskevassa kirjoituksessani onkin mainittu siitä, kuinka Westö ei pidä tärkeänä millä nimellä hänen kirjoituksiaan kutsutaan.)

Musiikkiaiheisia kirjoituksia luen aina mielelläni, vaikka Westön musiikkimaku ei ihan osu yksiin omani kanssa - minä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt bluesin hienoutta ja pidän paljon brittipopista, joka ei Kjelliä tunnu juuri koskettavan. Ilahduin kuitenkin valtavasti, kun löysin kirjasta Noir Désir-bändiä koskevan kirjoituksen. Ranskalainen yhtye ei ole Suomessa (eikä kai nykyään oikein muuallakaan) kovin tunnettu, ja jos onkin, niin ei musiikkinsa takia, vaan siksi että laulaja Bertrand Cantat pahoinpiteli naisystävänsä kuoliaaksi vilnalaisessa hotellissa vuonna 2003. Westö kirjoittaa juuri tästä, pohtien onko ihmisen tekojen ja hänen taiteensa välillä suora yhteys, ts. jos ihminen on tappaja, voiko ja saako hänen tekemästään musiikista pitää.

Minusta Noir Désirin Le Vent Nous Portera on valtavan kaunis kappale.

Sunnuntaisäveliä, osa 2: Inhokkilauluni

Vuorossa on Sunnuntaisävelien kakkososa ja aiheena inhokkilauluni. Aluksi ajattelin että tämä olisi vaikea keksiä, kun en juuri joudu kuuntelemaan sellaista musiikkia, josta en pidä (kuuntelen radiota hyvin vähän, ja jos kuuntelen niin Radio Helsinkiä, jossa soitetaan enimmäkseen hyvää musiikkia). Harkitsin jonkun Suomiräp-biisin valitsemista, koska se genre ei ole minun musiikkiani sitten yhtään, mutta en sitten sieltäkään osannut mitään yksittäistä kappaletta nimetä. Sitten koin valaistumisen hetken - tämä biisihän on aivan itsestäänselvä valinta inhokkilaulukseni.

En pidä Yöstä muutenkaan, mutta tämä mollijollotus on heidän tuotantonsa pahimmasta päästä, osin tietysti siksi, että tätä on joutunut kuulemaan ihan liikaa. Biisin teksti on kömpelö eikä Olli Lindholm ole koskaan osannut laulaa. En muutenkaan ymmärrä suomalaisten rakkautta musiikilliseen synkkyyteen, kurjuuteen ja itsesäälissä rypemiseen. Kun tässä maassa on muutenkin ihan riittävän synkkää (varsinkin talvella) niin mieluummin kuuntelen jotain nostattavaa ja positiivista musiikkia kuin tällaisia itkuvirsiä.

Viikon kuva-aihe on Kaikessa kiireessä.