Pikakatsaus

Viime postauksesta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta täytyy nyt yrittää tehdä edes jonkinlainen päivitys. Mitään erityistä tai mielenkiintoista kerrottavaa ei ole, sillä elämä on ollut kuluneella viikolla hyvin kotipainotteista, ja sellaista se tulee olemaankin lopun aikaa. Kuvien ottaminenkin on jäänyt tosi vähiin, mutta ehkä saan raavittua kasaan jonkinlaisen koosteen. 

Jos palataan edellisen postauksen aiheisiin, niin sisko pääsi perille Hyderabadiin ilman minkäänlaisia testauksia tai viivytyksiä lentokentällä. Tänään saapui New Yorkista siskon vanhempi tytär, eli nyt alkavat anoppilan petipaikat olla täynnä, kun meitä on täällä kuusi ihmistä. Minulla on hermo kestänyt yleisesti ottaen hyvin, vaikka pari kertaa käämit ovat jo hieman palaneetkin – viimeksi eilen illalla. Olin vähän jumppaillut kotona, ja sen jälkeen oli ihan hirveä nälkä, kun kellokin oli jo kahdeksan illalla. Autonkuljettaja oli tuonut punuguluja ja mirchi bhajeja (uppopaistettuja suolapaloja kumpikin), ja muut olivat syöneet niitä sillä aikaa, kun minä jumppailin makuuhuoneessa. Suolapaloja tarjottiin minullekin, mutta koska minä olisin tahtonut kunnon ruokaa, suutahdin ja huusin jotain, mitä en nyt viitsi tähän kirjoittaa. Kälyä rupeaa aina naurattamaan, kun minä kiihdyn nollasta sataan niin helposti, ja nytkin koko homma suli nauruksi. Onneksi kaikki tietävät muutenkin, että minun tulistumiseni ei ole mitään vakavaa ja että kiivastumiseni loppuu aina yhtä äkillisesti kuin alkoikin. Pian istuimmekin kaikki illallispöydässä syömässä kunnon ruokaa.

Tähän väliin muutama chaat(=välipala/suolapala)-kuva kuluneelta viikolta: 

Autossa shoppailun lomassa nautittu bhel puri.

Tandoori corn methi malai.

Pooreja ja perunacurrya.

Pani puri (DIY-tyyliin).

Yksi parhaista jälkiruoista ikinä eli cheese kunafa.

Makuuhuoneen kaappeja ei olla tultu vieläkään tekemään loppuun, joten tavaramme ovat edelleen matkalaukuissa ja levällään ympäri makuuhuonetta. Alkuviikosta siirtelimme vielä huonekaluja makuuhuoneesta toiseen siinä luulossa, että ukot tulisivat kunakin päivänä töihin, ja illalla siirsimme taas tavarat takaisin paikoilleen, kun ketään ei ollut tullutkaan. Olikohan se keskiviikko- vai torstai-iltana, kun päätimme, että nyt tämä sirkus saa riittää ja että emme siirtelisi enää mitään, ennen kuin miehet ilmestyisivät oikeasti ovelle. Olisi pitänyt saada videoitua se viimeinen huonekaluralli, kun appiukkokin roikkui sohvan perässä, kaikki huusivat yhteen ääneen, ja ukkeli menetti malttinsa ja repi yhden rispaantuneen lakanan kahtia. En muista, milloin olen viimeksi nauranut niin paljon kuin silloin (anoppia ei tosin naurattanut yhtään, vaan anoppi oli sen näköinen, että hänen teki mieli motata poikaansa kuonoon).

Vatsaongelmista vielä sen verran, että ukkeli keksi minulle vihdoinkin lääkkeen, joka toimii. 

Risiiniöljyä. Kyllä lähtee.

Öljyn annostusohje oli 2–4 teelusikallista, joten tein kompromissin ja otin kolme lusikallista. Kaksi tuntia piti odotella, ja sitten vessa kutsui. Eipähän tarvitse miettiä, mitä ostan itselleni kotiinviemisiksi. 😆 Toki risiiniöljyä saa Suomestakin, mutta kuukkeloin, että Suomessa sitä käytetään ilmeisesti lähinnä ripsien ja hiusten hyvinvointiin, enkä tiedä, voiko samaa öljyä käyttää sisäisesti.

Autonkuljettaja palasi töihin, vaikka tikit poistetaankin vasta huomenna, ja olen ollut varsin kiitollinen autonkuljettajan läsnäolosta. Olemme kierrelleet tällä viikolla tosi paljon kauppoja, vieläpä pahimpaan ruuhka-aikaan, ja olisin ollut todella väsynyt, jos olisin joutunut olemaan koko ajan ratissa, etsimään pysäköintipaikat ja sen lisäksi vielä kiertelemään kaupoissa. Siskon vanhempi tytär menee ensi kesänä Amerikassa naimisiin, ja olin unohtanut autuaasti, että minullakin olisi hyvä olla häissä mieluusti jotain vaatetta päällä. Ja mikä olisikaan parempi paikka ostaa päällepantavaa intialaisiin häihin kuin Intia.

Samalla kun sisko on etsinyt häävaatteita tyttärelleen, olemme katselleet vaatteita myös minulle, ja voin kertoa, että tehtävä ei ole ollut mikään helppo. Vaikka intialaiset vaatteet näyttävät kuvissa upeilta, minun on vaikea kuvitella montakaan niistä itseni päällä. 

Nämä morsianten suosimat ghagra- eli lehengahameet ovat usein niin koristeltuja, että ne saattavat painaa jopa 15–20 kiloa. Lehengan kanssa käytetään choli-puseroa ja dupatta-huivia, ja asut voivat olla hyvinkin kalliita. Kalleimpien toistaiseksi näkemiemme asujen hinnat ovat liikkuneet siinä 6000 euron kieppeillä.

Takkeja ja liivejä miehille.

Tykkään itse kapeista linjoista ja laskeutuvista kankaista, enkä voi sietää ylimääräisiä klumeluureja tai tönköttäviä kankaita. Kaiken lisäksi kälyn ja anopin mielestä minulla pitäisi olla päällä yhdessä tilaisuudessa sari (yhteen löysimme mahdollisesti yhden aika yksinkertaisen puvun), ja juhlasarit harvoin ovat mitään liehuvista kankaista valmistettuja. Tiedän kyllä heti, kun näen jotain, mistä pidän, mutta sarikaupat eivät toimi täällä sillä periaatteella, että asiakas saisi käydä itse vetelemässä hyllyiltä sareja alas. Asiakkaan pitää istua alas, kun myyjät (jotka ovat lähes aina ukkoja) ottavat hyllystä mahdollisesti ostajaa miellyttäviä sareja ja levittelevät niitä pöydälle eteen tutkittaviksi. 

Sareja kaapissa.

Minulla ei ole hirveästi kokemusta myöskään designer-kaupoissa käymisestä, vaan tavaratalot ja vastaavat ovat enemmän minun makuuni, mutta nyt on tullut käytyä pikkuliikkeissäkin. 

Anita Dongren liike.

Ei ihan tavaratalomeininkiä. 😆

Monet naiset ostavat vaatteensa nykyään liikkeiden sijasta näyttelyistä (exhibition), ja mekin kävimme yhdessä Taj Krishna -hotellin yhteydessä olleessa näyttelyssä eilen. Näyttely ei ollut ihan sellainen kuin olimme kuvitelleet, sillä siellä oli kunnon basaarimeininki, ja ihmisiäkin oli niin paljon, että ei ollut koronan kannalta mikään maailman järkevin päätös mennä näyttelyyn (tosin koronatilanne on täällä edelleen erittäin hyvä). 

Feikkikoruja.

Tulevalla viikolla on taas yksi näyttely Novotelissa, ja sinne kai käy tiemme. Olin eilen illalla niin kyllästynyt vaateostoksilla juoksemiseen (kun mitään ei löytynyt), että sanoin kälylle, että koska häät ovat hänen tyttärensä häät, hän saisi päättää, millaisen sarin puen päälleni. Luotan siskon makuun, vaikka värimaailmamme onkin ihan erilainen (käly tykkää hillityistä väreistä, kun taas minä tykkään kirkkaista väreistä). Lopulta asia järjestyi kumminkin sillä tavalla, että ystäväni lupautui shoppailuseurakseni torstaina ja lupasi viettää vaikka kokonaisen päivän kanssani kaupoilla. Toivottavasti tähän ei kuitenkaan jouduta, sillä ihmisten kärsivällisyys on kanssani välillä kovilla, varsinkin myyjien. 😆

Korut kuuluvat oleellisena osana intialaisiin häihin, ja kälyllä on tuttu korusuunnittelija ja myyjä, jolta hän ostaa nykyään kaikki korunsa. Korumyyjä järjesti maanantaina Park Hyattissa pienen näyttelyn omalle asiakaskunnalleen, ja mekin vietimme näyttelyssä melkein kaksi tuntia. 

Olin etukäteen ajatellut, että viipyisimme näyttelyssä varmaan korkeintaan vartin, mikä oli aika hölmösti ajateltu. Totta kai korujen valintaan käytetään aikaa, sillä koruihin saatetaan käyttää (suomalaisittain ajatellen) ihan järkyttävät määrät rahaa. Minunkin oletettiin valitsevan itselleni jotain, ja kun tarjolla oli myös ruusukultaisia koruja (ruusukulta on lempparini, mutta keltaista kultaa inhoan), valitsin aika pikaisesti yhdet jhumka-korvakorut. Niistä ei ole vielä kuvaa, mutta ehkäpä laitan kuvan joskus.

Perjantai-iltana kävimme ukkelin kanssa kaksistaan Westinin Casbahissa vähän viinittelemässä ja syömässä. Viini (intialainen Sula-viini) eikä ruoka ollut kummoista, mutta oli ihana istua pitkästä aikaa ulkoilmaravintolassa.

Olen kirjoittanut tätä postausta valehtelematta koko päivän, aloittaen aamulla ja lopettaen nyt, kun kello on varttia yli yksitoista illalla. Aina on tullut jokin keskeytys, mutta en valita, sillä vaikka hermo on näiden viikkojen aikana muutaman kerran mennytkin, olen tajunnut, miten ihana intialainen perhe minulla on. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että minua on siunattu näin upeilla ihmisillä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni ja jotka saattavat ehkä jopa pitää minusta (ainakin vähän). ❤

Tunnelmallista viikkoa! 

😘

Rättiesittely

Kurtakuvia toivottiin, joten niitä olisi nyt sitten tulossa. Varautukaa silmiä särkeviin väriyhdistelmiin! Kuvien ottaminen oli hieman hankalaa, kun otin kuvat suljetun oven takana makuuhuoneessa, ja makuuhuoneeseen oli koko ajan tunkua.

Ensimmäisellä kerralla olin laittanut oven salpaan, mutta anoppi meinasi yhtäkkiä tulla oven läpi. Selvisi, että sisään oli pyrkimässä kaksi nahjusta remppamiestä, jotka tulivat korjaamaan kylpyhuoneen vuotavaa bideehanaa. Toisella kerralla kuvaussessio keskeytyi, kun kotiapulainen tuli iltapäiväkäynnillään lakaisemaan ja pesemään huoneen lattiaa. Yleensä kotiapulainen pesee lattiat jo aamulla, mutta me heräämme ukkelin kanssa niin myöhään, että kotiapulainen on jo ehtinyt lähteä. Kuvat ovat siis kiireestä johtuen osittain vähän epätarkkoja, mutta ei voi mitään. (En viitsinyt selitellä anopille, mitä puuhailin, joten kuvaaminen piti hoitaa salassa.)

Ensiksi kaksi kurtaa, jotka ostin lähinnä kotikäyttöön. Käytän kurtia täällä kotiasuinakin, koska kurtat ovat säädyllisiä, ohuita ja ihan siedettävän näköisiäkin verrattuna esimerkiksi Suomessa käyttämiini lökövaatteisiin. Täällähän saattaa tulla vieraita milloin vain, ja siksi olisi hyvä, jos olisi kotioloissakin ihmisen näköinen.

Kotiasu 1. Hihat eivät ole eripituiset, vaan toinen hiha on vähän kurtussa.

Nyt tajusin, että tästä asusta tulee ihan mieleen joku 70-luvun kotirouva!

Tämän seuraavan kuvan otin viimeiseksi, ja siinä vaiheessa päivänvalo oli makuuhuoneessa jo niin vähissä, että oli mentävä katolle kuvaamaan. Kuvaaminen oli nimittäin keskeytynyt pariksi tunniksi, kun kävimme anopin kanssa vihannestorilla ja muilla asioilla.

Kotiasu 2.

Muut kurtat ostin sitten sitä varten, että niissä voisi mennä uloskin. Toki olen haahuillut näissä ns. kotikurtissakin ulkona, ja käynyt ne päällä lähikaupassa, kävelyllä anopin kanssa ja siellä vihannestorilla.

Ostin myös vihreät legginsit, ja ne sopisivat ehkä tämän vaalean kurtan kanssa. Nuo mustat ovat niin tolkuttoman tylsät, vaikka niissä onkin lahkeissa tuommoiset pitsisomisteet.

Tämä punainen kurta olisi saanut olla kokoa pienempi, mutta en jotenkin tajunnut sitä kaupassa. Kokoa pienempi koko tarkoittaa pienintä kokoa, joka tuosta merkistä (Biba) on saatavilla, enkä edelleenkään lakkaan ihmettelemästä sitä, että joudun ostamaan Intiassa niin pieniä vaatteita. Minulla kun on edelleenkin sellainen mielikuva, että olen intialaisiin verrattuna iso ja roteva, vaikka eihän se välttämättä niin ole (massiivisista lihaksistani huolimatta 😆).

Lisäksi oli vielä se sininen kurta, jonka kuvan laitoinkin jo edelliseen postaukseen. Löysitkö joukosta oman suosikkisi tai inhokkisi?

Legginsejä myydään kahta pituutta - toinen on sellainen normaali nilkkapituus, ja toinen on ylipitkä malli, jonka lahkeet jäävät kurtulle (kuten esimerkiksi tuossa edellisessä kuvassa). En ennen tykännyt pitkälahkeisista legginseistä, mutta nyt haluaisin käyttää vain niitä.

Vieraita saattaa tulla täällä tosiaan ihan milloin vain, esimerkiksi jo heti aamusta. Eilen aamullakin, kun heräsin puoli kahdeksalta, kuulin olohuoneesta vieraan miehen äänen. Yritin kuulostella, kuten niin monesti ennenkin, kenelle ääni mahtoi kuulua, jotta osaisin varautua kohtaamiseen etukäteen. Onneksi tehtävä oli tällä kertaa helppo, sillä kyseessä oli ukkelin tuttu, joka oli tuttu minullekin jo vuosien takaa. Joskus vieraita on tullut sillä aikaa, kun olen ollut jossakin ulkona, ja silloin yritän päätellä oven ulkopuolella olevista kengistä, kuka on tullut kylään. Harvoin päättely kuitenkaan onnistuu!

Grillattua maissia katumyyjältä.

Suolaa, chilijauhetta ja sitruunamehua päälle.

Minun on joskus hirveän vaikea muistaa intialaisten naamoja, sillä monet intialaiset näyttävät minusta ihan samoilta. Se on noloa, sillä intialaiset tietysti muistavat minut ja olettavat, että minäkin muistan tavanneeni heidät kerran joskus vuonna 2012. Muistamattomuus aiheuttaa noloja tilanteita, kun yritän miettiä pääni puhki, kuka hemmetti tuo ihminen on. Toisen kanssa keskustelukin on hirveän vaikeaa, kun ei muista ihmisestä mitään, ja toinen olettaa, että muistaa. Onko kyseinen ihminen sukua, ystävä vai perhetuttu; onko hänellä perhettä; missä hän asuu; kuinka monta lasta hänellä on? (Minusta alkoi tuntua, että olen kirjoittanut tästä joskus aikaisemminkin, mutta asia todellakin vaivaa minua.) Miksi ihmeessä en muista ihmisten kasvoja? Toisaalta on myönnettävä, että Intiassa tapaa niin paljon ihmisiä, että on ehkä liikaa vaatia itseltään, että muistaisi jokaisen tapaamansa ihmisen vuosien takaa.

Kukkamyyjä temppelin edessä.

Viime viikolla kävi yhtenä päivänä todella nolosti, kun kylään tuli nuorehko pariskunta. Mies sanoi olevansa ukkelin ystävä, mutta luulin hänen olevan lapsuudenystävä tai jotain, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt miestä. Pariskunta istui olohuoneessa aikansa, ja anoppi jututti heitä. Minä olin läppärin kanssa ruokapöydän ääressä. Kun selvisi, että ukkeli ei ollut tulossa vielä vähään aikaan kotiin, pariskunta päätti lähteä. Siinä vaiheessa mies kysyi minulta, muistinko heitä. He olivat kuulemma asuneet aiemmin Leppävaarassa Espoossa, ja me olimme käyneet ukkelin kanssa heillä kylässäkin. Siinä samassa muistin heidän kotinsa ja sen, että nainen oli laittanut ihan äärettömän hyvää kalaruokaa. Olimme vaihtaneet naisen kanssa puhelinnumeroita ja soitelleetkin muutaman kerran. Enkä minä ollut muistanut heitä!

Hoidin tilanteen omasta mielestäni lopulta ihan tyylikkäästi, mutta minusta tuntui siltä, että olisin halunnut vajota maan alle. Kuinka huonomuistinen ihminen voi olla?!  

Katsoin yhtenä päivänä anopin kanssa kadulla kävellessäni, että mikäs roiskeläppä se tuolla puussa roikkuu. Anoppi katsahti ylös ja sanoi sen olevan hunajaa. Kun zoomailin kameralla, tajusin, että sehän oli mehiläispesä!

Anoppi kertoi, että mehiläiset keräävät kukista mettä, jota he vievät tuonne pesään. Keräysprojekti jatkuu päivästä toiseen, kunnes tulee täydenkuun aika, jolloin mehiläiset juovat pesän tyhjäksi! En tiedä, pitääkö anopin kertomus paikkansa, mutta mielenkiintoinen kertomus joka tapauksessa.

Viime päivinä on ollut aivan tukahduttavan kuuma, ja varsinkin ensimmäinen kuuma päivä oli aika vaikea. Olin jotenkin ihan pökerryksissä koko päivän. Keskipäivällä ei tee muutenkaan ihan hirveästi mieli lähteä mihinkään ulos pyörimään. Hyderabad on Santa Cruzin täydellinen vastakohta siinä suhteessa, että täällä ei tuule tipan tippaa, kun taas Santa Cruzissa tuuli niin, että tukka meinasi lähteä päästä. Tosin tuulesta olisi tuskin mitään hyötyä, kun se olisi varmasti sellainen lämmin lehmän henkäys.

Anoppilassa ei ole ilmastointia muuta kuin vierashuoneessa eli meidän makuuhuoneessamme, joten täällä eletään päivät pelkkien tuulettimien varassa. Olen tottunut siihen yllättävän hyvin, vaikka olen kyllä pari kertaa ajatellut, että jos kyseessä ei olisi anoppila, niin kuljeskelisin kaiket päivät bikineissä.

 
Tänään saan KBR-puistoon seuraa, kun ystäväni tulee kylään, ja menemme yhdessä lenkille. Lenkin jälkeen menemme jonnekin syömään, ja tiedossa on varmasti taas vatsan täydeltä ruokaa. Kyllä kohta loppuu ihmisten kysely, olenko jollakin dieetillä, kun olen niin laihtunut!

Anoppi sai eilen hirveän hepulin, kun kylppärin remppamiehet vaativat työstään maksua. Anoppi kun oli luullut, että omistaja maksaisi korjauksen. Kaiken lisäksi työhön ei mennyt korkeintaan kuin ehkä yksi minuutti. Bideehanan korjaaminen onnistui varsin mainiosti, ja hana toimikin hienosti yhden kokonaisen päivän. Nyt hana vuotaa taas. En ole vielä uskaltanut kertoa asiasta anopille, koska anoppi repii takuuvarmasti pelihousunsa - vai pitäisikö sanoa -sarinsa. 

Tähän loppuun pitää vielä laittaa yksi laulu, jonka kuulin telkkarimainoksesta pari päivää sitten ja johon rakastuin ensi kuulemalla. Kyseessä on perjantaina ensi-iltansa saavan teluguelokuvan Bharat Ane Nenu -tunnuskappale Bharat Ane Nenu. Kannattaa kuunnella, sillä kappale on (ainakin minusta) ihan järisyttävän hyvä!

Taas on viikko taputeltu

Jospa aloittaisin siitä homeasiasta, kun kerran tulin luvanneeksi. Työmiehet tulivat sovitusti keskiviikkona hommiin, ja homma alkoi sillä, että miehet porasivat kaappien seinät täyteen reikiä, joihin he laittoivat putkia.

Tiedän, että tämä on ihan kauhea kuva, mutta pakko laittaa se tähän demonstraatiotarkoituksessa.

En ihan ymmärtänyt, mikä virka noilla putkilla on, mutta kai ne poistavat jollakin tavalla sitä kosteutta. Seuraavana päivänä putkien päät katkaistiin ja reiät pantiin laastilla umpeen, ja homma oli valmis. Seinät maalattaisiin ehkä joskus ensi kuussa.

Omistaja tuli lauantaina työmiesten kanssa tarkastamaan työn jäljen ja antamaan jatko-ohjeita. Kaappien ovet pitäisi pitää kaksi päivää kokonaan auki, ja kolmantena päivänä saisi sulkea yhden kaapin oven. Sitä seuraavana päivänä saisi sitten sulkea kaikki ovet. Omistajalta tuli paljon muitakin ohjeita, kuten sellainen, että huoneen ikkunoita olisi hyvä pitää aina päivisin auki. Kaapit kun ovat tiikkiä, ja tiikki tarvitsee kuulemma ilmaa. Siinä vaiheessa kun omistaja pyysi anopilta rättiä sitä varten, että työmiehet saisivat pyyhittyä pölyt pois putkivalaisimien päältä, anopilta meni hermo, ja hän vastasi, että kyllä he saisivat pölyt itsekin pyyhityksi. Minua taas ärsytti yksi mies, joka oli jonkinlainen työmiesten pomo. Mies oli sellainen kaikkitietävä tapaus, joka kuunteli omistajan puheita viisas "minä tiedän paljon muutakin mutta enpä kerro teille" -virne naamallaan ja pyöritteli samalla intialaiseen tapaan päätään puolelta toiselle. Minun teki mieli mennä ja ravistella ukkoa, jotta saisin virneen hänen naamaltaan pois. 

Nyt kaapin ovet repsottavat vielä rumasti auki, mutta huomenna saamme onneksi sulkea sentään jo yhden oven. 😂

ITC Kakatiya -hotellin uima-allasalue.

Viikkoon on kuulunut paljon kaikenlaista ruokaa. Yhtenä päivänä kävimme appivanhempien kanssa perinteisellä buffetlounaalla ITC Kakatiyan Deccan Pavilion -ravintolassa. Kaikki sujui muuten kuten ennenkin, paitsi että appiukko oli tavallista vaisumpi (hän ei ole tainnut oikein vieläkään toipua sairaudestaan), enkä minä syönyt itseäni ihan niin ähkyyn kuin yleensä.

Perinteinen pot biryani eli mausteista riisiä ja lihaa taikinalla peitetyssä kulhossa.

Meikäläisen pääruokalautanen.

Minusta buffetpöytien ehdottomasti paras osuus (varsinkin Intiassa) on jälkiruokapöytä. Voi mitä herkkuja!

Meikäläisen ensimmäinen jälkiruokalautanen. (Toisesta unohtui ottaa kuva.)

Hotellin kaunis aula.

Anoppi söi taas liikaa, koska hänen piti maistella kaikkea, ja anopin loppupäivä menikin sitten potiessa. Onneksi anopilla oli jääkaapissaan pullo Spritea, joka kuulemma auttaa silloin, jos on ylensyönyt olo.
 
Yhtenä iltana kävimme ukkelin kanssa lempijäätelöpaikassamme Cream Stonessa. Kyseisestä paikasta on tullut entistäkin suositumpi, ja kaaos jäätelöbaarin minimaalisella parkkipaikalla oli melkoinen, vaikka kello oli melkein yksitoista illalla. Kaaos johtui erityisesti siitä, että jäätelöbaarissa on myös sellainen drive in -palvelu, että jäätelöt voi tilata autoon ja myös syödä siellä. Näin mekin olemme ukkelin kanssa aina tehneet. Autoa piti siirrellä edestakaisin, kun parkkipaikkoja oli kolmessa rivissä. Jos siis etummainen auto päätti lähteä pois, kahden takana olevan piti väistää ja ajaa siksi aikaa sivuun.

Mutta odotus palkittiin, sillä oma suklainen annokseni oli aivan järisyttävän hyvä. (Jos joku nyt kuvittelee, että olen jotenkin makean perään, niin hän on aivan oikeassa. 😀)

Ajoin ensimmäistä kertaa appivanhempien uudempaa ja isompaa autoa, ja ajokokemus oli erittäin miellytävä siitäkin syystä, että autossa on automaattivaihteisto. Sillä ajaminen rasitti polvea huomattavasti vähemmän, kun ei tarvinnut käyttää kytkintä. (Isompi auto on päivisin yleensä autonkuljettajan käytössä, kun hän kuskailee ukkelia ja appiukkoa.)

Silloin kun jäätelönhimo iskee, on lähdettävä jäätelölle - vaikka yöpuvussa.

Viikon parhaiden näköalojen palkinto menee Avasa-hotellin Sky Barille.

Näkymät yhdennestätoista kerroksesta olivat varsin miellyttävät, ja rakenteilla oleva metrokin näkyi.

Kävin muuten koeajamassa metron valmiin osuuden, ja siitä kokemuksesta on tulossa postaus joskus myöhemmin.

Erikoinen punainen käytävä kattoterassilla.

Koska joskus on hyvä syödä jotain terveellistäkin, kävimme anopin kanssa hedelmäostoksilla. Anoppihan ei tykkää ostaa vihanneksia ja hedelmiä supermarketeista, vaikka niitä sieltäkin saa, ja siksi käymme ostoksilla näissä ehkä suomalaiseen silmään epämääräisiltä näyttävissä paikoissa.

Sapota-hedelmiä.

Mosambeja moottoripyörämyyjältä. (Salman Khan mainostaa taustalla alusvaatteita.)

Ganesha.

Tyypillinen tienvarsiruokala.

 
Enhän minä malttanut pysytellä pois niiltä vaatekaupoiltakaan, vaikka niin uhkasin. Minun oli tarkoitus ostaa vain muutamat legginsit, mutta toisin kävi. (Intia on oikea leggiensien luvattu maa, sillä tarjolla on legginsejä ihan kaikissa väreissä, yksivärisinä ja kuvioituina. Legginsejä on mukava käyttää kurtien kanssa.)

Kun kurtavalikoima avautui eteeni, en voinut vastustaa kiusausta katsella hieman ympärilleni. Seuraavaksi huomasinkin, että olin ostanut kuusi kurtaa ja kuudet legginsit. Oho.

Mopo lähti käsistä varmaankin taas siitä syystä, etten voinut vastustaa kaikkia värejä. Tämä sininen kurta on sieltä neutraalimmasta päästä, mutta tuon lisäksi tuli ostettua myös keltainen, oranssi, punainen, valkokuvioinen sekä turkoosi kurta. Vieläkös jokin väri jäi puuttumaan?

Kuten kuvasta näkyy, pukeutumiseni täällä on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Boliviassa. Tykkään pukeutua Intiassa varsin peittävästi, vaikka lämpötila lähenteleekin neljääkymmentä astetta. En halua tieten tahtoen järkyttää appivanhempia tai muita vanhempia sukulaisia paljastelemalla liikaa ihoa enkä muutenkaan vetää epätoivottua huomiota puoleeni.

Katsellessani kauppojen valikoimaa rupesin miltei harmittelemaan, etten sittenkin ollut tullut ostamaan häävaatteita Intiasta. Täältä kun saa näköjään nykyään myös sellaisia moderneja pukuja - intialaisissa väreissä! - joista minäkin tykkään. Ehkä ostan seuraavat häävaatteeni täältä (tai sitten en)?

Esimerkiksi tuo keskimmäinen olisi aivan ihana,  jos se olisi vähän värikkäämpi. Menisi se toki sinisenäkin.

Hyderabadiin on tullut reilun puolentoista vuoden aikana paljon uusia kauppoja, ja kaupunki on muuttunut muutenkin varsin paljon. En meinannut uskoa silmiäni, kun näin Jubilee Hillsillä jättimäisen H&M -liikkeen!

Huomatkaa, että H&M on kirjoitettu myös teluguksi. 😀

Liikkeen yhteydessä on myös Starbucks, jossa kävimme ukkelin ja anopin kanssa tänään kahvilla, kun olimme tulossa yhdestä kyläpaikasta lounaalta. Sain kyseisessä kyläpaikassa taas muistutuksen intialaisen vieraanvaraisuuden nurjasta puolesta: lautaselle mätetään ruokaa aina vaan, vaikka kuinka sanoo, ettei halua enempää, kunnes on siinä pisteessä, että melkein halkeaa. (Täällähän on sellainen tapa, että talon emäntä seisoo koko ajan pöydän vieressä ja serveeraa vieraille ruokaa. Lisää, lisää, lisää!)

Minä vähän epäilen, että Henkkamaukka ei tule pärjäämään Hyderabadissa kovin hyvin. Minusta kun tuntuu, että hyderabadilaiset ovat kuitenkin vielä niin perinteisempään intialaiseen pukeutumiseen päin kallellaan, että liike ei tule menestymään. Voin tietysti olla väärässäkin!

Täällä pitäisi ehtiä jossakin välissä käymään.

Auringonlaskuja on tullut taas ihailtua anoppilan katolta.

Lopuksi pitää päivittää vielä KBR-puiston kissaperheen kuulumiset. Kissaäiti pentuineen oli tullut jo lähemmäs polkua, eivätkä pennutkaan olleet enää niin arkoja kuin vielä torstaina.

Mikäs se tämä on?

Pojat, pojat, ottakaas rauhallisesti nyt!

Nyt taisi tulla vähemmän tekstiä ja enemmän kuvia, mutta ehkä hyvä joskus näin?