Ajolähtö

Edellinen blogikirjoitus oli tarkoitettu Kukkapillin viimeiseksi, mutta ei se nyt sitten näköjään ollutkaan viimeinen. Tuolloin tammikuun alussa tuntui, että minulla ei olisi enää mitään sanottavaa, kun elämäkin tulisi muuttumaan ihan toisenlaiseksi kuin se viime vuosina oli ollut. Nyt kun pahin muutosvastustus on haihtunut, olen pystynyt löytämään taas elämän hyvät puolet ja hyväksymään sen, että elämä on nyt sellaista kuin se on. Kiitos teille kaikille lukijoille, jotka olette myötäeläneet vaikeassa tilanteessa, jakaneet omia kokemuksianne ja kannustaneet eteenpäin. Olette kullanarvoisia. ❤

Mutta mennäänpä ajassa taaksepäin, jotta päästään nykytilanteeseen. Viimeksi taidettiin jäädä siihen, että olin päässyt Kolumbiaan. Kun tapasin ukkelin ensimmäisen kerran, hän oli vielä teho-osastolla, mutta kävi niin iloisesti, että jo puolen tunnin päästä ukkeli siirrettiin tavalliselle osastolle. Niinpä sitten siirryimme muutamaa kerrosta ylemmäs tavalliselle osastolle varsin mukavaan yhden hengen huoneeseen.

Myöhemmin huoneeseen tuotiin ylimääräiset petivaatteet, peitto ja tyyny, jos haluaisin yöpyä ukkelin luona. Minulle oli yllätys, että yöpymiseen suorastaan kannustettiin, kun olen ollut jotenkin siinä käsityksessä, että sairaalat suhtautuvat vähän nihkeästi ylimääräisiin yöpyjiin. Mutta olihan se kiva saada olla ukkelin luona yötä, vaikka nukkuminen jäikin sairaalassa vietettyinä öinä todella vähiin. Paras aika nukkumiseen olisi ollut kello 20-24, sillä puolenyön jälkeen alkoi trafiikki, joka jatkui aamuun asti. Melkeinpä tunnin välein käytiin antamassa jotakin lääkettä, mittaamassa verenpainetta, ottamassa verikokeita jne.

Sohvalle pedattu vieraspeti.

Muuten minulla ei olekaan minkäänlaista valittamista kolumbialaisesta sairaalahoidosta, sillä hoito oli – ainakin tässä yksityissairaalassa – kaikin puolin erinomaista. Hygieniakin oli viety ihan äärimmilleen, sillä hoitajat ja muut potilashuoneisiin menijät käyttivät aina hengityssuojainta. Jos jostain pitäisi antaa kielteistä palautetta, niin se olisi ruoka, jota ukkelille varsin pitkään annettiin. Määrät olivat naurettavan pienet, eikä proteiinia näkynyt missään. Tai näkyihän sitä, houkuttelevan gelatiiniannoksen muodossa.

Herkkuhetki tiedossa.

 
Vasta kun olin käynyt sanomassa asiasta kaksi kertaa, ravitsemusneuvoja tuli tapaamaan meitä, ja pääsin selostamaan, että ukkeli tarvitsisi ruokaa isommat määrät, ja jotain proteiiniakin pitäisi olla. Seuraavasta ateriasta alkaen ruoka rupesikin näyttämään jo ihan kunnolliselta, ja lautasella oli kalaakin.

Kuten kuvasta näkyy, jokainen lautanen ja kulho on peitetty kelmulla.

Yhtenä iltana ukkelin huoneen ovi käytävään oli auki, ja rupesin ihmettelemään hirveää huutoa, joka kuului jostakin. Luulin ensin, että jossakin oli juhlat, mutta ukkeli totesi jonkun varmaan kuolleen. Kun kävin jonkin ajan päästä ostamassa kahvia ja kävelin sen huoneen ohi, josta äänet tulivat, totesin ukkelin olleen oikeassa. Kovaäänistä huutoa ja valitusta jatkui useampi tunti, ja tuntui jotenkin todella absurdilta, että hoitajat näpyttelivät tietokoneitaan ja ihmiset juttelivat aulan sohvilla ihan normaalisti, ikään kuin tällainen huuto kuuluisi sairaalan normaaliin äänimaailmaan. Jäin miettimään suremista ja sitä, miten erilaista sekin voi olla eri puolilla maailmaa. Suomessa surraan hiljaa; Kolumbiassa kovaäänisesti.

Sairaalan sisäpihaa.

Me teimme ukkelin kanssa kävelyharjoituksia sairaalan käytävillä, sillä ukkeli ei pystynyt kävelemään vielä ilman tukea, kun häntä huimasi niin kovasti, ja hän näki kaiken kahtena. Päivä päivältä askel tuli kuitenkin varmemmaksi, ja näössäkin tapahtui pientä paranemista.

Tyypillinen aamiaiseni sairaalan kanttiinissa.

Opin vasta tuolla sairaalassa tilaamaan Kolumbiassa sellaista kahvia kuin halusin: mustaa kahvia, jossa on maitoa vain vähäsen. Kanttiinin myyjä selosti minulle, että tällainen kahvi oli nimeltään perico oscuro tai periquito oscuro. Näitä minä sitten tilasinkin sen jälkeen joka aamu, ja koska kupposellinen oli aika pieni, tilasin yleensä kerralla kaksi kupillista.

Kerkesin viettää sairaalassa vain kolme yötä, kun saimme iloisia uutisia: ukkeli pääsisi kotiin. Ajatuksenamme oli ollut ottaa ihan rauhassa ja matkustaa takaisin Suomeen ehkä joskus neljän viikon päästä, mutta vakuutusyhtiö rupesi painostamaan, että ukkelin pitäisi matkustaa takaisin Suomeen mahdollisimman pian. Tuntui hurjalta ajatella, että ihmisen, jolla oli ollut aivoverenvuoto vain reilut pari viikkoa sitten, pitäisi hypätä lentokoneeseen ja lentää vuorokauden mittainen matka Suomeen. Ukkeli sai lopulta sairaalasta kirjeen, että hänen olisi hyvä olla matkustamatta kymmeneen vuorokauteen, ja vakuutusyhtiönkin oli lopulta pakko hyväksyä tämä.

Vakuutusyhtiön kunniaksi oli sanottava, että yhtiö tarjosi ukkelin matkaseuraksi lääkäriä, joka lentäisi ukkelin kanssa Medellinistä Helsinkiin, ja otimmekin tarjouksen ilolla vastaan. Vakuutusyhtiö kuitenkin mokasi päivämäärien kanssa varsin pahasti: kun olimme jo muuttaneet minun lentoni samalle päivämäärälle kuin ukkelin lento olisi, ukkeli huomasi Lufthansan tililtään, että hänen lentonsa olisikin päivää aikaisemmin. Vakuutusyhtiö oli siis ilmoittanut meille vahingossa väärän päivämäärän. Ei muuta kuin soittelemaan taas Lufthansalle, jolloin selvisi, että ukkelin lento oli jo täynnä, enkä minä saanut enää lippua samalle lennolle. Ukkelin lentoakaan ei voinut enää muuttaa, koska sairaskuljetukset vaativat lentoyhtiöiltä erityisjärjestelyjä, ja niiden hoitamiseen menee oma aikansa. Ukkeli olisi ehdottomasti halunnut, että minä olen hänen kanssaan samalla lennolla muun muassa siksi, että hänen klaustrofobiansa oli pahentunut tapahtuneen seurauksena. Tuttu ihminen olisi paljon rauhoittavampaa matkaseuraa kuin joku vieras lääkäri.

Lopulta asiat järjestyivät niin, että me kaikki  – ukkeli, lääkäri, minä sekä ukkelin kollega, joka oli muutenkin matkustamassa sinä päivänä Suomeen –  lensimme ensimmäisen lennon Medellinistä Panamaan yhdessä, mutta Panamassa tiemme erkanivat. Ukkeli ja lääkäri jatkoivat Frankfurtin kautta Helsinkiin, ja minä ja kollega jatkoimme KLM:llä Amsterdamin kautta. Ukkeli arveli etukäteen, että ensimmäinen lento olisi pahin ja että jos hän selviäisi ensimmäisestä lennosta, loppumatkakin sujuisi. Ja niinhän siinä sitten onneksi kävikin. Lääkäri kertoi Panamassa puhuneensa koko ensimmäisen lennon ajan niin paljon, että ukkeli ei ollut ehtinyt ajatella mitään muuta. 😀

Lääkäri tuli Medelliniin kolme päivää ennen lentoa, ja kaksi päivää ennen lähtöä lääkäri kävi meillä tutustumassa ukkeliin ja tilanteeseen. Lääkäri oli saksalainen kaveri, joka on asunut viimeiset kymmenen vuotta Tanskassa. Miehellä on Tanskassa vastaanotto, jossa hän tekee töitä vain osa-aikaisesti, sillä hänen pääasiallinen työnsä on lennättää sairaita potilaita kotiin eri puolilta maailmaa. Lääkäri oli erittäin asiallisen ja mukavan tuntuinen kaveri, joten saatoimme olla luottavaisin mielin. Matkan päätyttyä lääkäri oli todennut ukkelille, että tämä oli ollut hänelle kuin lomamatka, sillä yleensä saatettavat potilaat ovat paljon huonommassa kunnossa kuin ukkeli oli. Ehtipä lääkäri tutustua yhtenä päivänä Medellinin nähtävyyksiinkin. Lääkäri oli pyytänyt meillä käydessään minulta vinkkejä, mitä Medellinissä kannattaisi nähdä, ja seuraavana päivänä hän oli tökännyt kirjoittamani listan taksikuskille, joka oli sitten ajeluttanut häntä koko päivän ympäri kaupunkia.

En tule koskaan enää näkemään tätä näkymää. Kummallista, mutta ei edes harmita.

Lääkäri oli päättänyt kävellä hotellistaan meille, kun matkaa ei ollut kartan mukaan kuin pari kilometriä, mutta sitä lääkäri ei ollut tajunnut, että koko matka olisi ylämäkeä. Lääkäri naureskelikin, että tämä kaupunki ei ole selkeästikään mikään sydänsairaiden paikka. Minulle kävi alkuaikoina Medellinissä samanlainen moka, ja opin hyvin pian katsomaan kävelyreiteistä pituuden lisäksi myös korkeuserot.

Kävelyharjoituksia kotipihalla.

Koska olimme jättämässä Kolumbian taaksemme lopullisesti, oli ryhdyttävä taas tyhjennys- ja pakkauspuuhiin. Koska suunnitelmat olivat olleet alun perin ihan toisenlaiset (meidän oli ollut tarkoitus viipyä Kolumbiassa huomattavasti pidempään), tavaraa – erityisesti ruokatavaraa – oli ihan jumalattomat määrät. Onneksi ukkelin kollegat tarjoutuivat ystävällisesti ottamaan vastaan lähes kaiken, niin ei tarvinnut heittää ruokaa pois. Tavaraa oli kuitenkin Suomeen viemisiksikin viiden ison ja kahden pienen matkalaukun edestä.

Medellinin lentoasemalla, jossa Panaman-kone jo odottaakin.

 
Koska matkustin elämäni ensimmäistä kertaa KLM:llä (bisnesluokassa), oli tietenkin vertailtava matkustuskokemusta Lufthansaan, jolla olen lentänyt ylivoimaisesti eniten. En ole tiennytkään, että Alankomaat on kuuluisa keramiikastaan, mutta tämä tuli selväksi jo turvallisuusvideota katsellessa (turvallisuusvideon voi katsoa esimerkiksi täältä).

KLM:n kaukosäädin oli niin käyttäjäystävällinen, että jopa minä osasin käyttää sitä heti ongelmitta!

Katsoin muuten lennoilla (sekä meno- että paluumatkalla) pitkästä aikaa pari elokuvaa. Menomatkalla katsoin Downton Abbeyn, joka oli ihan hirveä pettymys ja joka sai miettimään, kannattaako televisiosarjoista ylipäänsä tehdä elokuvia. Paluumatkalla katsoin eteläkorealaisen Parasiten, kun yksi ukkelin kollega oli suositellut sitä. Kylläpä olikin harvinaisen hyvä elokuva, vaikka en meinannut päästäkään ihan alusta kärryille. Elokuva oli myös aivan liian pitkä minun sieto- ja keskittymiskyvyilleni. Yli puolentoista tunnin mittaiset elokuvat pitäisi lailla kieltää.

Alkuruoka eli savulohta ja maissia.

Harvinaisen kauniit ruokailuvälineet.

Pääruoka eli naudan filettä, perunasosetta ja chimichurri-kastiketta.

Jälkkäri eli passionhedelmä-mango -bonbon ja kookos-pistaasitartaletti.

Aamiainen. Huomatkaa hollannikkaiden muotoiset suola- ja pippurisirottimet!

Sininen keramiikka -teema jatkui loppuun asti, sillä matkustajille jaettiin pienet keramiikkatalot muistoksi matkasta.

 
Luulin talon olevan vain koriste-esine, mutta lentoemäntä kertoi talon sisällä olevan jotain hollantilaista, ginin tyyppistä juomaa.

En huomannut KLM:n ja Lufthansan välillä kuin muutamia pieniä eroja. Päivällinen – ja ruoka yleensäkin – oli KLM:llä minusta tuhdimpaa, ja kaipasin Lufthansan kevyitä salaatteja ja muutenkin vähän raikkaampia annoksia. KLM:n aamiainen puolestaan miellytti minua paljon enemmän kuin Lufthansa aamiaiset, sillä KLM:n aamiainen oli sellainen, että saattaisin syödä muutenkin jotain tuollaista. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi lennoilla täytyy aina tunkea joka aterialle helvetinmoiset köntsät juustoja! Lufthansalla on minusta parempi nukkua, sillä KLM:n istuinta ei saanut aivan vaakatasoon, vaan pääpuoli jäi hieman ylös. KLM:llä ei myöskään ollut Lufthansalta tuttua petauspatjaa, mutta se ei ollut mikään suuri puute, sillä en käytä sitä aina Lufthansallakaan.

Tässä on oltu Suomessa nyt sen verran, että olen saanut vihdoinkin kaikki matkalaukut tyhjennettyä, pyykit pestyä jne. Hesarikin tulee taas aamukahvin kylkeen. 😊 Ukkelin jatkohoitokin on saatu alulle, ja tällä hetkellä kaikki näyttää varsin lupaavalta. Väsymys ukkelia tosin vaivaa, ja näön kanssa on edelleen pieniä ongelmia, sillä vuoto sattui näköalueelle.

Vaikka elämä on nyt varsin erilaista kuin olin ajatellut tai toivonut sen olevan, terveys menee kuitenkin kaiken edelle. Nyt on opeteltava nauttimaan elämästä Suomessa ja siitä, että ei tarvitse olla koko ajan tulossa tai menossa. En ole ihan varma, kuinka tämä tulee itseltäni onnistumaan, kun olen tottunut vähän hektisempään menoon, mutta eiköhän tämä tästä.

Hyvää yötä – omasta sängystä! 😊

Lampun henki asuu pullossa

Medellín on kuuluisa jouluvaloistaan, jotka tunnetaan täällä nimellä Alumbrados, eli yksinkertaisesti vain "valot". Jouluvalojen sanotaankin olevan yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä. En nähnyt valoja viime vuonna, sillä ajattelin, että on niitä jouluvaloja nähty ennenkin, enkä jaksanut raahautua paikalle. Vähänpä tiesin!

Tänä vuonna tuo virhe piti kuitenkin korjata. Olin lukenut, että suurin jouluvaloalue olisi Parque Nortessa Medellínin keskustasta pohjoiseen ja että valot sytytettäisiin perjantaina 29.11. kello 18.00. Päätin siis pyhittää perjantai-iltani jouluvalojen sytyttämistapahtumalle. Olin käynyt Parque Norten liepeillä aiemminkin (päivänvalossa tosin), sillä kasvitieteellinen puutarha sijaitsee melkein Parque Norten vieressä, ja tiesin alueen varsin turvalliseksi, joten uskalsin lähteä sinne illalla yksinäni.

Parque Norten viereen pääsee metrolla, mutta ensin pitää päästä jotenkin metrolle. Täältä kukkuloiltakin pääsee metroasemalle onneksi näppärästi metron liityntäbusseilla, joita kulkee varsin tiuhaan. Päätin lähteä matkaan hyvissä ajoin, puoli viideltä, sillä tiesin metron olevan erittäin ruuhkainen tuohon aikaan päivästä.

Kyyti tulee!

Odottelen normaalisti bussia tuossa talomme alapuolella olevalla epävirallisella bussipysäkillä, jota moni muukin tykkää käyttää. Bussit pysähtyvät täällä ihan missä tahansa, mitä minun oli aluksi vaikea uskoa. Eihän sitä nyt voi mitenkään pysäyttää bussia missä tahansa, vaan on käveltävä oikealle pysäkille! Virallisia bussipysäkkejäkin on siis olemassa (niissä on katokset ja kaikki), mutta ihmiset käyttävät niitä vain silloin, jos ne sattuvat olemaan sopivassa paikassa tai jos sataa vettä. Nyt on minunkin mukavuudenhaluni kai voittanut, kun uskallan hypätä kyytiin ja kyydistä pois muuallakin kuin virallisella pysäkillä.

Bussimatkaa ei ollut kestänyt kuin muutama minuutti, kun liikenne puuroutui täysin. En tiedä, johtuivatko massiiviset ruuhkat Black Fridaysta, vai seisooko Medellínin liikenne aina yhtä pahasti tuohon aikaan illasta, mutta meikäläisen v-käyrä alkoi pikkuhiljaa nousta. Kun olin istunut bussissa 25 minuuttia, ja matkasta oli kuljettu vasta kolmasosa, päätin tehdä samoin kuin yksi mies muutama minuutti aiemmin: hyppäsin ulos ja rupesin jalkamieheksi. Kahdessakymmenessä minuutissa olin asemalla. Metroon ei kumminkaan noin vain käveltykään, sillä asemallekin oli jonoa.

Olen joskus erehtynyt Medellínin metroon ruuhka-aikana, ja se oli semmoinen kokemus, että olen yrittänyt vältellä sen jälkeen kaikin keinoin ruuhka-aikoina metrolla liikkumista. Olin käynyt silloin kaupassa, ja minulla oli kangaskassissa muun muassa muropaketti ja sekä paahtoleipää. Järkytyin, kun metro tuli asemalle, ja tajusin, että jos halusin kyytiin, minun oli pakko tunkea itseni väkivalloin ihmismassan keskelle. Kun minun piti jäädä muutaman aseman päässä pois metrosta, ja vieressäni seisonut nainen tajusi tämän, hän katsoi minua myötätuntoisesti ikään kuin sanoen: onnea yritykseen. Jotekin kummassa sain tungettua itseni ihmisten läpi ovelle ja ovesta ulos. Sitten olikin aika tarkistaa vahingot: muropaketti oli hajonnut ja paahtoleipäpaketti oli litistynyt tortillaksi, mutta muuten kaikki näytti olevan hyvin.

Eilinen ei tehnyt poikkeusta, vaan metrot olivat yhtä täynnä kuin ennenkin.

Sisään vaan! Kyllä tänne mahtuu aina yksi, joka käyttää Rexonaa.

Nyt jäin suosiolla ensimmäisen metron kyydistä odottelemaan seuraavaa metroa, joka tulikin heti perässä, ja kuin ihmeen kaupalla se oli puolityhjä. Kaikki ihmiset olivat kai ängenneet sen ensimmäisen metron kyytiin. Jäin miettimään, onkohan muualla maailmassa näin ruuhkaisia metroja. 

Kun vihdoin olin perillä Parque Norten metroasemalla, kello oli tasan kuusi. Totesin, että minulta taisi jäädä valojen sytyttäminen näkemättä, mutta ei se mitään: sytytettyjä valojakin olisi ihan kiva katsella.

Kun pääsin metroasemalta ulos, tajusin heti, että olin hätäillyt ihan turhaan. Valot olivat vielä ihan pimeät, ja tienvarsikojujakin vasta pystytettiin.

Kolme tietäjää, joiden korkeus on yhdeksän metriä (tässä siis vielä ilman valoja).

Kameramiehet valmiina hommiin.

Medellínin jouluvalot olivat työllistäneet kokonaisen vuoden ajan 220 ihmistä, jotka olivat luoneet kaupunkiin yhteensä 32 000 erilaista valohahmoa. LED-valoja oli kulunut 27 miljoonaa kappaletta ja valonauhaa lähes 810 kilometriä. Kyse ei siis ollut mistään pienimuotoisesta näpertelystä. 

Kun portilla olevalla lavalla ei tapahtunut mitään, menin alueen portista sisään, ja löysin sisältä lisää valohahmoja sekä kaikenlaisia esiintyjiä.

Poliiseja oli paikalla varsin paljon, joten olo oli erittäin turvallinen.

Läheltä tarkastellen näkee hyvin, kuinka valoteokset on tehty.

Pyöriskelin alueella aikani, mutta koska valot eivät edelleenkään syttyneet, palasin takaisin portille katsastamaan, josko siellä olisi jotain ohjelman tapaista. Olihan siellä.



Kun lavaesitys loppui, eikä lisää näyttänyt olevan tulossa, palasin takaisin portista sisälle. Ihmisiä oli jo huomattavasti enemmän, ja pientä väentungostakin pukkasi.



Tämä herra pyöri melkoisen taidokkaasti.



Näyttää varsin helpolta, mutta ei taatusti ole!

Kello läheni seitsemää, ja valot olivat edelleen pimeinä. Ärsytti, mutta v-käyrä ei lähtenyt nousuun, sillä olin huomannut, että alueelta sai kaljaakin. Voisin aina ruveta kaljoittelemaan, jos tässä ei tapahtuisi mitään muutakaan. Kävinkin asioimassa yhdessä kojussa, sillä mitäpä sitä ihminen muutakaan osaa joutohetkinä tehdä kuin juoda kaljaa.

Se kyllä ihmetytti, että oluen kanssa sai kävellä minne tahansa, eikä kukaan tullut urputtamaan. Kun on koko ikänsä elänyt anniskelualueiden tiukassa suojeluksessa, tämmöinen vapaus tuntuu ihan järisyttävältä.

Suuntasin istuskelemaan alueelle, jossa oli muitakin istuskelijoita (ja kaljoittelijoita).

Ja voilà! Kahden oluen jälkeen valot vihdoinkin syttyivät.

Nyt kun valot paloivat, eikä tarvinnut enää käyskennellä pimeässä, tajusin, että valoteoksia oli ihan kaikkialla: alueen keskellä olevassa järvessä, järven rannoilla, järven kiertävän kävelypolun molemmin puolin sekä tietysti siellä pääportin tuntumassa.

Erityisesti järvessä olevat valoteokset ihastuttivat, sillä en ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa.

Toki muutkin teokset olivat upeita, ja erityisesti eläinhahmot miellyttivät.

Maatilan pihapiiriä:

Tässä vielä pieni videonpätkä järven takaosan valopolusta: 

Taas on herkkuja tarjolla.

Pääportilla olevat hahmotkin näyttivät nyt valaistuina aivan toisenlaisilta kuin tullessani.

Sitten rupesikin olemaan jo kiire kotiin, sillä minun piti tarkistaa kotona yksi juttu, ennen kuin ukkeli lähtisi Espoosta Helsinki-Vantaalle, ja kello oli jo kahdeksan (Suomessa siis kolme aamuyöstä). Olut alkoi kuitenkin pyrkiä ulospäin, ja oli pakko käydä ennen metromatkaa yhdessä tienvarteen tuoduista bajamajoista. On pakko myöntää, etten olisi välttämättä halunnut tutustua kolumbialaiseen bajamajaan, jos olisin voinut valita, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Vessa oli kuitenkin yllättävän siisti (naisille ja miehille oli eri kopit) – ja paperiakin oli! Onneksi on tullut kyykkäiltyä salilla sen verran, että ei tarvitse istua pöntölle, vaan suoriudun hommasta kyykkyasennossakin (joo tiedän: liikaa tietoa). Salilla rehkiminen kannattaa aina.  😆

Portaat ylös, ja sitten olenkin jo metrolla.

Metroasemalla oli pakko ottaa taas kuvia, kun jossakin hospitaalissa oli ilmeisesti päättynyt juuri työvuoro.

Paluumatka sujuikin joutuisasti, eikä bussimatka metroasemalta kotiin kestänyt sekään kuin reilut kymmenen minuuttia, vaikka bussi joutui kiipeämään koko matkan ylämäkeen.

Kotiovi näkyy jo (vasemmalla).

Ukkelikin on päässyt Kolumbian maaperälle, mutta hän on tällä hetkellä jumissa Bogotassa, kun lento Frankfurtista oli myöhässä, ja ukkeli jäi Medellínin-koneesta. Muisti ilmeisesti kuitenkin ottaa mukaansa toisen passin, kun kerran pääsi maahan!

Raketit rupesivat juuri paukkumaan täällä hullun lailla, enkä minä tiedä edes, mikä juhlapäivä tänään on. Onko vähän noloa?

Loppuun vielä yksi kuva, josta ei voisi joulutunnelma olla kauempana. Medellínin oma poika J. Balwin konsertoi tänään Medellínissä, ja ihmiset jonottivat iltapäivällä stadionille.

Ja ratsupoliisit piileskelivät pusikossa.