Tollywood

Varoitan heti alkuun, että tämä raapustus on täynnä sitä itseään eli intialaista elokuvaa, ja vielä tarkemmin sanottuna Tollywood-elokuvaa. Bollywood-aiheinen postauskin on tulossa joskus myöhemmin, mutta ensin ajattelin kuitenkin kirjoitella telugunkielisestä Tollywoodista, koska se on minulle Bollywoodia paljon tutumpi.

Kun ulkomailla puhutaan intialaisesta elokuvasta, tarkoitetaan yleensä hindinkielisiä Bollywood-elokuvia. Bollywood-elokuvat ovat kuitenkin vain yksi osa intialaista elokuvamaailmaa. Intiassa on nimittäin paljon paikallista elokuvatuotantoa, joka on erittäin suurimittaista, tuottavaa ja paikallisesti paljon suositumpaa kuin Bollywood-elokuvat. Andhra Pradeshin elokuvateollisuuden tuotoksia kutsutaan Tollywood-elokuviksi, joiden näkyvin ero Bollywood-elokuviin on tietysti kieli, telugu. Itse elokuvatkin ovat hieman erilaisia Bollywood-elokuviin verrattuna, koska ne on tehty miellyttämään lähinnä täkäläistä yleisöä.

Tollywood-elokuvien päätuotantopaikka on täällä Hyderabadissa, ja Hyderabadissa on myös yksi maailman suurimmista elokuvastudioista, Ramoji Film City. Ramojin maisemia voikin bongata monesta Tollywood-elokuvasta. Tollywood-elokuvat tehdään erittäin suurella budjetilla: luin jostakin, että yhden Tollywood-elokuvan tanssikohtauksen (jonka kesto on noin 4-5 minuuttia) hinnalla voitaisiin tehdä kokonainen iranilainen elokuva.

Tollywoodin ja Bollywoodin lisäksi Intiasta löytyvät vielä ainakin Kollywood (Tamil Nadun tamilinkielinen elokuvatuotanto) ja Mollywood (Keralan malajalinkielinen elokuvatuotanto).

 Pari äskettäin päivänvalon nähnyttä Tollywood-elokuvaa: Rebel (yllä) ja Shirdi Sai.

Ylemmästä Rebel-elokuvan mainosplakaatista nousi kohu, koska päänäyttelijä Prabhas on siinä tupakka suussa. Mainos antaa kuulemma faneille sellaisen kuvan, että tupakointi on jotenkin hienoa. Täällä pitää aina esittää tupakoinnin vastaiset mainokset sellaisten elokuvien alussa ja aikana, joissa tupakoidaan, mutta kiellettyä tupakointi ei valkokankaalla ole.

Suuteleminen sen sijaan oli vielä muutama vuosi sitten valkokankaalla suuri tabu. Syynä oli kai lähinnä se, että minkäänlaiset julkiset hellyydenosoitukset - suutelusta puhumattakaan! - eivät ole täällä suotavia, vaan hellyydenosoitukset pitää suorittaa muiden katseilta piilossa. Kun monet perheet käyvät elokuvissa yhdessä, olisi varmasti kaikille osapuolille shokeeravaa nähdä yhtäkkiä isolla valkokankaalla imuttelua. Suuteleminen on kuitenkin yleistynyt Tollywoodissakin viime aikoina huomattavasti, vaikka ei valkokankaalla vieläkään mitään kielareita nähdä: tavallisimmin suudelmat ovat sellaisia, että huulet laitetaan vastakkain - ja katsoja saa arvata loput. Näitä huulikosketuksia kutsutaan nimellä "lip lock", enkä tiedä, onko tämä "huulilukko" intialaisten oma kiertoilmaus suutelemiselle, vai käytetäänkö sitä muuallakin. Peittojen heiluttelua tai muuta vastaavaa täkäläisissä elokuvissa ei todellakaan kannata odottaa näkevänsä, vaan touhu on ennemminkin sellaista, että "kierretään kuumaa puuroa" ja "annetaan ymmärtää". Viittaukset fyysiseen kanssakäymiseen tehdään yleensä tanssin keinoin, ja joskus pari saattaa tanssiessaan kiehnätä toistensa ympärillä hyvinkin nolon näköisesti.

Intialaiset ovat myös erittäin taitavia välittämään erilaisia tunnelmia ja tunteita pelkän katseen avulla. Musiikkikin toimii erinomaisena tunnetilojen välittäjänä. Täkäläiset elokuvat ovatkin länsimaisiin elokuviin verrattuna hyvin hienoviritteisiä: Tollywood-elokuvassa luodaan vielä kaihoisia katseita, kun länsimaisessa elokuvassa jo naidaan keittiön pöydällä.

Pieni tunnelmapala elokuvasta 100% Love. Kappaleen nimi on Dhooram Dhooram.



Jokin aika sitten valittiin Intian edustaja Oscar-mittelöihin, ja sinne selvisi lopulta Bollywood-elokuva Barfi!. Kahdeksastatoista ehdokkaasta vain yksi oli Tollywood-elokuva, ja täällä on käyty runsaasti keskustelua siitä, miksi Tollywood-elokuvat eivät kelpaa ehdolle elokuvamaailman karkeloihin tai filmifestivaaleille. Suurimpana syynä pidetään sitä, että Tollywood-elokuvat tehdään yleisöä, ei kriitikoita varten. Yleisö täällä haluaa massaelokuvia, kaupallisia masala-elokuvia, jotka on tehty kaikki samasta muotista ja joista puuttuu realismi. Elokuvia katsotaan viihteen vuoksi, ja siksi niissä halutaan nähdä laulua, tanssia, upeita maisemia, elämää suurempaa draamaa ja kunnon tappeluja. Kukaan ei halua ottaa riskiä ja tehdä sellaista elokuvaa, joka viehättäisi kriitikoita ja kansainvälistä elokuvayleisöä mutta jota yleisö ei tulisi lainkaan katsomaan. Eihän siinä olisi edes mitään järkeä!

Väkivalta on täkäläisissä filmeissä joskus aika pöyristyttävää. Veitset heiluvat, pyssyt paukkuvat ja veri virtaa, ja miestä hakataan maahan oikein urakalla. Sankarille ei tietenkään tapahdu koskaan mitään, vaan hän voi hoidella vaikka sata miestä naarmuuntumatta yhtään!

Tappelukohtaus Happy-nimisestä elokuvasta. (Tähtenä on Allu Arjun, jonka tarvitsee tapellessaan kuulla musiikkia. Valitettavasti patterit ovat soittimesta loppuneet, mutta kun musiikkia alkaa kuulua, miehiä alkaa kaatua!) 



Yksi huomattava ero Tollywood-näyttelijöissä Bollywoodin tähtiin verrattuna on se, että täällä tähdet ovat minusta paljon luonnollisempia ja jotenkin "kotikutoisempia" kuin Bollywoodissa, jossa pukeutuminen on viimeistä asustetta myöten harkittua ja kroppa viimeisen päälle treenattu. Mikä minua erityisesti nykyaikana ilahduttaa, on se, että täkäläiset näyttelijättäret ovat normaalipainoisia, eivätkä mitään luuviuluja. Intialaiset vaatteetkin ovat monesti sellaisia, että ne eivät paljon armoa anna!

Kuvassa on pian ensi-iltaan tulevan Damarukam-elokuvan mainos, jonka bongasin kadun varrelta viime viikolla. Naispääosaa esittää Anushka, jolla on tuossa kuvassa päällään ghagra choli -asu, joka jättää keskivartalon kokonaan paljaaksi.

Tollywoodin miehet saavat olla vaikka vähän lihaviakin, eikä se yhtään vähennä heidän suosiotaan. Tanssitaitoa ylikilot saattavat toki haitata, ja se onkin sitten jo huomattavasti vakavampi juttu. Sellainen tähti, joka ei tanssi kunnolla, ei ole tähti eikä mikään!

Tollywoodin parhaana tanssijana pidetään tätä nykyä ehkä Jr. NTR:ää, joka on saanut koulutuksen klassisessa intialaisessa tanssissa, kuchipudissa.

Tässä pieni kooste Jr. NTR:n taidoista. Tehkääpäs perässä.



Toki Tollywoodistakin löytyy sliipattuja ja treenattuja tyyppejä, kuten oma inhokkini Allu Arjun.

En tiedä, mikä tässä tyypissä mättää, mutta minua alkaa oksettaa, kun vain näenkin hänet.

Allu Arjun on ollut viime aikoina otsikoissa muun muassa sen takia, että hän muutti äskettäin Hyderabadin laitamille uuteen luksustaloon, jonka puhutaan olevan kaupungin tämän hetken tyylikkäimmin suunniteltu talo. Siellä on muun muassa kaksi makuuhuonetta, jotka ovat ylhäältä avoimet, jotta sängystä voi ihailla yöllistä tähtitaivasta. Kuulostaa ihan kivalta, mutta entäs sitten hyttyset, muut ötökät ja - liskot?

Allu Arjunin näyttelijäkaveri Ram Cheran ja erityisesti tämän vaimo Upasna olivat talon nähdessään aivan haltioissaan, ja nyt hekin meinaavat rakennuttaa samantyylisen, mutta vieläkin hienomman talon.

Tollywoodissa viikset kuuluvat asiaan, varsinkin vanhemman polven näyttelijöillä (miehillä siis ). Viiksiä pidetään kai jonkinlaisena miehisyyden merkkinä, ja siksi sellaiset täytyy olla.

Ravi Teja, Nagarjuna ja Balakrishna.

Balakrishna on muuten yksi niistä näyttelijöistä, jotka asuvat tässä meidän naapurustossa. Heillä tapahtuu aina kaikkea kummallista. Viime kesäkuussa heille tehtiin iso koruryöstö sillä aikaa, kun mies oli itse kuvaamassa uutta elokuvaansa toisaalla, vaikka taloa ympäröi monta metriä korkea muuri ja vielä sähköaitakin kaiken huipuksi. Useita vuosia takaperin näyttelijä itse yritti humalapäissään ampua kotonaan yhden elokuvatuottajan ja astrologin ja huhujen mukaan lopuksi vielä itsensäkin, mutta epäonnistui siinä, koska pyssystä olivat kudit loppu. Mies päästettiin kuitenkin vapaaksi syytteistä, koska "todisteet puuttuivat".

Meitä vinosti vastapäätä asuu näyttelijä Srihari, joka kuuluu hieman iäkkäämpään näyttelijäkaartiin ja joka on nyt ruvennut näyttelemisen sijasta ohjaamaan. Srihari ilmoitti ohjaajaksi ryhtymisestään syntymäpäivänään elokuun 15. päivä, jolloin minä olin valitettavasti vielä Suomessa. Valitettavasti siksi, että Sriharilla oli jättimäiset synttäribileet, ja minä missasin hyvät naapurikyttäilyt.

Maaliskuussa Srihari halusi päästä Guinessin ennätysten kirjaan laskemalla taivaalle samanaikaisesti suuremman määrän kiinalaisia paperilyhtyjä kuin missään muualla on aiemmin tehty. Mies rikkoi ennätyksen, ja taivaalle nousi 12 000 paperilyhtyä.

Pari viikkoa ennen elokuvan varsinaista ensi-iltaa täällä pidetään aina elokuvamusiikin julkistamistilaisuus, jossa kaikki elokuvan musiikkikappaleet julkaistaan cd:llä.

Rebel-elokuvan musiikinjulkaisemistilaisuus syyskuussa. Päätähti Prabhas on neljäs oikealta.

Musiikki on erittäin olennainen osa Tollywood-elokuvaa (ja intialaisia elokuvia yleensäkin), ja sen avulla pyritään saamaan lisää väkeä teattereihin. Joskus kuitenkin elokuva voi tehdä mahalaskun, vaikka musiikki olisi saanut kuinka paljon julkisuutta. Joku ehkä muistaa Kolaveri Di -nimisen kappaleen, josta kirjoittelin aiemmin ja joka nousi ennen näkemättömään suosioon. Itse elokuva (tamilielokuva nimeltä 3) ei kuitenkaan menestynyt, koska kaikki hypetys oli perustunut tähän yhteen lauluun, eikä itse elokuva enää vastannutkaan ihmisten suuria odotuksia. 

Olen viime aikoina ollut aivan hullaantunut Eega-elokuvan kappaleeseen nimeltä Nene Nani Ne, joka on minusta aivan älyttömän kaunis. Kuunnelkaa ihmeessä!

Olen puhunut toistaiseksi lähinnä vain miesnäyttelijöistä, mikä johtuu siitä, että Tollywoodin elokuvamaailma on hyvin mieskeskeinen. Kun Bollywoodissa on paljon suuria naisnäyttelijöitä (mm. Katrina Kaif, Kareena Kapoor, Priyanka Chopra), jotka ovat vähintään miesnäyttelijöiden veroisia tähtiä, Tollywoodissa naiset jäävät aika lailla miesten varjoon. Toki täälläkin on tunnettuja naisnäyttelijöitä, joista tämän hetken kuumin nimi on ehkä Tamanna (kuvassa), mutta naisen rooli elokuvissa on lähinnä kai pönkittää miehen roolia.

Olen miettinyt, mistä tämä mahtaa johtua. Kertooko se ehkä sukupuolten välisistä eroista Intiassa laajemminkin? Onko Andhra Pradesh elokuvamaailman ulkopuolellakin enemmän miesten maailma kuin esimerkiksi Bollywoodin Mumbai? Luulen, että tämä pitää ainakin osittain paikkansa, ja ehkä siksi miehiä pidetään täällä sankareina ja naisia vain jonkinlaisina koristeina. Ehkä miestähtien suosio kertoo jotain faneistakin ja siitä, mitä nuoriso täällä ihannoi: miehistä voimaa, komeutta ja karismaa. 

Tollywood-elokuvissa pitää olla myös komediaa, ja ehdottomasti tunnetuin Tollywood-koomikko on Brahmanandam. Tykkäsin ennen Brahmista kovastikin, mutta nyt hänestä on mennyt niin sanotusti vähän maku, kun hänen pitää tunkea itsensä ihan jokaiseen elokuvaan. Kaiken lisäksi Brahmin huhutaan olevan oikeassa elämässä todella ilkeä ihminen, joka käy vain kuittaamassa esiintymisestään aivan hirveät palkkiot.

Nykyiseksi komediahahmosuosikikseni onkin noussut Sunil, jolle tuntuvat lankeavan aina naismaiset koomikon roolit. Suomalaisittain katsottuna telugukomedia on varmasti ihan hirveää ylinäyttelemistä, mutta minusta siinä on sekin etu, että ei tarvitse osata edes kieltäkään, ja silti alkaa naurattaa. Täältä voi katsoa pienen näytteen Sunilin ja Brahmin komediasta (pätkän paras osa tulee heti alussa).

Brahmi ja Sunil.

Brahmanandam pitää muuten hallussaan Guinessin ennätystä: hänelle on kertynyt eniten elokuvarooleja maailmassa (857 kappaletta). Ennätys syntyi vuonna 2010, ja nyt rooleja on kyllä jo rutkasti enemmän. Sen takia hän luultavasti tunkeekin itsensä joka elokuvaan!

Lopuksi vielä muutama Tollywood-leffavinkki. Elokuvissa on englanninkielinen tekstitys ja ne voi katsoa suoraan streamina (onkohan tuo nyt oikea sana ), joten niitä ei tarvitse ladata koneelle.

1. Oye!

Mukava draamaelokuva vuodelta 2009, jossa on hieman komediaa mutta jota katsoessa saattaa tarvita myös nenäliinaa. Elokuvassa pääsee näkemään vähän Intiaakin ja matkustamaan muun muassa laivalla ja junalla. Tuhkatkin viedään Ganges-jokeen.

Elokuvan pääosissa ovat suloinen Siddharth ja suhteellisen tuntematon Shamili. Sivuosassa (vakuutusmyyjänä) nähdään edellä mainitsemani Sunil, jonka ilmeiden ja elehtimisen katsominen on minusta aina yhtä viihdyttävää. Kohtaus, jossa Sunil nähdään ensimmäisen kerran, on kuvattu muuten samaisella hinduhautausmaalla, jolla minäkin jokin aika sitten pyörin. Taustalla näkyy jopa samoja hautoja, joita kuvasin. 

Elokuva on kymmenen minuutin pätkissä, ja linkki vie ensimmäiseen pätkään. Seuraava osa ilmestyy aina sivun oikean laidan yläkulmaan, joten osien välillä sumpliminen ei ole mitenkään hankalaa. Ruudussa välillä näkyvä blogimainos vähän ärsyttää.

2.  Businessman

Mumbaihin sijoittuva rikoselokuva vuodelta 2012, jonka pääosassa nähdään ehkä tämän hetken kuumin Tollywood-nimi Mahesh Babu. Elokuva sisältää aika paljon mäiskimistä ja muuta väkivaltaa, joten jos väkivaltaa kammoaa, en suosittele tämän katsomista. Naispääosassa on myös erittäin suosittu Kajal Agarwal. Elokuva on ladattu nettiin kokonaisuudessaan, joten sen voi katsoa yhtä soittoa yhdellä hiiren klikkauksella. 

Elokuvan musiikki on minusta aika mukavaa kuunneltavaa, ja elokuvan aikana kuullaan muun muassa kaksi viimeaikaista suosikkikappalettani, Sir Osthara ja Chandamama Navve (joka muuten päättyy siihen kuuluisaan "huulilukkoon"!) Elokuvassa kuullaan (ja nähdään!) myös hupaisa intialaisversio italialaisesta Bella ciao -kappaleesta.

Elokuvassa on yksi hyvä lausahdus, joka tiivistää minusta (kyynisesti ajateltuna) hindulaisuuden ytimen erinomaisen hyvin:

 "Worshipping God is a business deal. If we know that God does not give us money, success or health, then no one will worship God."

3. Manmadhudu

Tämä vähän vanhempi komediaelokuva vuodelta 2002 kertoo miehestä, joka vihaa naisia, ja se on saanut inspiraationsa Mel Gibsonin Mitä nainen haluaa -elokuvasta. Elokuva on minusta hauska ja harmiton, joten tätä katsoessa ei tarvitse hirveästi päätään vaivata. Elokuvassa käydään myös Pariisissa (ajelemassa muun muassa liukuportailla).

Miespääosassa nähdään Nagarjuna ja naispääosassa Sonali Bendre. Elokuvan musiikki on minusta aika karmeaa ja tanssikohtaukset lähinnä vaivaannuttavia, mutta onneksi niiden yli voi hypätä.

Tämäkin elokuva on kymmenen minuutin pätkissä, ja linkki vie ensimmäiseen pätkään. Seuraava osa ilmestyy aina sivun oikean laidan yläkulmaan.

Kannattaa rohkaista mielensä ja katsoa!

Kuvalähteet: Rebel poster, Shirdi Sai poster, Allu Arjun1, Allu Arjun2, Allu Arjun house, Ravi Teja, Nagarjuna, Balakrishna, Sky lanterns, Rebel audio release, Tamanna, Brahmanandam, Sunil, Oye! poster, Businessman poster, Manmadhudu poster.

Kolaveri Di

Mies lähetti Intiasta linkin musiikkivideoon nimeltä Kolaveri Di, tanglishin (=tamilin+englannin) kielellä laulettuun lauluun, josta on tullut lyhyen ajan sisällä Intian kuumin hitti. Youtube-versio on saanut reilussa viikossa käsittämättömät lähes 10 miljoonaa katsojaa, ja laulu on tavoittanut Intian nuorison kielirajoista piittaamatta.

Katsottuani videon ensimmäisen kerran ajattelin, että onpa siinä typerä laulu: tämä taas todistaa sen, että en ymmärrä intialaisten aivoituksia lainkaan. Kuka nyt viitsii kuunnella kappaletta, jonka sanoissa ei ole mitään järkeä ja joka on nauhoitettu spontaanisti 25 minuuutissa ilman minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa? Eikö tämä ole yleisön kusetusta: porukka vain menee studioon, ja mies (Dhanush-niminen tamilinäyttelijä, joka ei edes ole mikään laulaja) alkaa hyräillä absurdeja lauseita pyhistä lehmistä ja keitosta. Välillä koko studioryhmä pelleilee ja kikattelee, kun laulu kuulostaa niin hölmöltä.



Toisella katsomalla laulu jäikin sitten ärsyttävästi mieleen pyörimään, ja pystyn ehkä jotenkin käsittämään, miksi laulusta on tullut niin suosittu. Dhanush itse sanoo, että kappaleen suosio piilee siinä, että hän ei ole mikään laulaja; kuka tahansa voi siis hyräillä kappaleen mukana. Dhanushin mukaan kappaleesta välittyy myös se, että kappaletta ei nauhoitettu otsa rypyssä suurella budjetilla vaan että studioryhmällä oli oikeasti hauskaa kappaletta äänittäessään. Dhanush ei itse kuitenkaan odottanut kappaleen saavan niin suurta suosiota, että jopa suuri ja mahtava Iso B, Amitabh Bachchan, fanittaa kappaletta.

Kappale tulee olemaan osa tulevan tamilielokuvan "3" musiikkia, eikä kappale varmasti ainakaan vähennä elokuvan kassatuloja. Intiassa julkaistaankin elokuvien musiikki yleensä aina ennen itse elokuvaa, jotta yleisö pääsee kuuntelemaan musiikkia etukäteen. Toiveena on, että elokuvan musiikkikappaleista tulee hittejä ja että ne vetävät yleisön teattereihin, katsomaan myös itse elokuvan; riippuuhan elokuvan suosio pitkälti juuri musiikin laadusta. Näyttelijät itse eivät kuitenkaan laula elokuvan kappaleita, vaan kappaleiden laulajina toimivat ammattimaiset laulajat, ja näyttelijät vain liikuttelevat elokuvassa huuliaan laulun sanojen tahtiin.

Intialaiset olettavat saavansa elokuvissa hupia koko rahan edestä, ja siksi leffassa täytyykin olla hyvä musiikki, mielenkiintoisia juonenkäänteitä, eksoottisia maisemia ja taidokasta tanssia. Kuka viitsii maksaa pääsylipun verran jostakin dokumenttielokuvasta, taide-elokuvasta, joka ei sisällä mitään hienoja massaelokuvien elementtejä eikä siirrä katsojaa mielikuvituksissaan hetkeksi muualle, esimerkiksi Sveitsin upeisiin maisemiin tai kotoisemmin Ootyn vuoristoon?