Sovituskopin fengshuit

Tulipa käytyä tällä viikolla vaatekaupoilla. En ollut pitkään aikaan käynytkään, ja voi olla, että en taas vähään aikaan menekään. 😆

Yksi asia, joka minua jaksaa vaatekaupoissa ihmetyttää, ovat sovituskopit. Miksi niiden pitää olla lähes poikkeuksetta niin pieniä kopperoita? Eivätkö kaupat tajua, miten paljon sovituskopin koko ja miellyttävyys vaikuttavat siihen, ostaako asiakas sovittamansa vaatteen vai ei? Sovituskopin koko vaikuttaa todella dramaattisesti siihen, miltä vaate näyttää päällä, sillä on aivan eri asia tarkastella vaatetta puolen metrin päässä olevasta peilistä kuin vaikkapa puolentoista metrin päästä. Eihän kukaan mene kotonaankaan ihan peilin eteen elvistelemään, vaan vaatetta katsotaan kauempaa. 

Todella ahdas koppero (ja lattialla on villakoiria).

Täältä on riisuttu kaikki ylimääräinen – paitsi roskat. 😆

Nyt on kopilla kokoa!

Tämäkin oli ihanan iso. Jäin tosin miettimään, että ehkä nämä isommat kopit on tarkoitettu liikuntarajoitteisille tai lastenvaunujen kanssa liikkuville.

Toinen asia, joka sovituskopeissa useimmiten mättää, on valaistus. Miten voi olla niin vaikeaa tehdä valaistuksesta sellainen, että kopissa oleva näyttäisi edes ihmiseltä? Suoraan yläpuolelta tuleva valo tekee naamasta pelottavan näköisen, kun iho on kalvakka ja silmät ovat kuopassa. Lisäksi omituinen valaistus tuo esiin joka ikisen yksityiskohdan vartalossa – sellaisenkin, jota et tiennyt edes omaavasi – eivätkä ylikilot, makkarat, ihokarvat ja muut kiinnostavat elementit jää takuulla huomaamatta. Jos luulit kotoa lähtiessäsi näyttäväsi ihmiseltä, niin sovituskopissa luulot kyllä karisevat!  

Näissä kopeissa oli hyvä valaistus!

Vaikka koppi ei ollut erityisen iso, se tuntui tilavalta, koska verhotanko kaartui kopista hieman ulospäin, mikä teki lisää tilaa koppiin.

Monesti sovituskopit ovat myös epäsiistejä, ja lattialla saattaa olla villakoirien lisäksi esimerkiksi käytettyjä maskeja, henkareita, hintalappuja ja milloin mitäkin roskaa. Olen antanut itseni ymmärtää, että sovituskopit siivotaan päivittäin, mutta koppeja tällä viikolla syynättyäni epäilen, siivotaanko niitä edes viikoittain. Minulla on ilmeisesti jonkin sortin vaatepölyallergia (jos sellaista on edes virallisesti olemassa), sillä jo pyykin silittäminen kotona aiheuttaa valtavia aivastuspuuskia. Kaupoissa vaatteita hiplatessani ja sovitellessani minua aivastuttaa jatkuvasti, ja nenäni vuotaa. Ja ihmisiltä tulee vihaisia silmäyksiä, että läksit sitten koronaa levittämään.

Sovituskopissa pitäisi olla myös jonkinlainen tuoli tai taso, johon saa laskea käsilaukun ja sellaiset vaatteet, jotka eivät ole henkarissa. Peilejä tulisi olla riittävästi, tai ainakin kaksi, jotta vaatteen näkee sekä etu- että takapuolelta. Ripustuskoukkuja saisi niitäkin olla tarpeeksi – mitä enemmän, sitä parempi! Niitä ei voi koskaan olla liikaa. Eikä mikään ole inhottavampaa kuin postimerkin kokoinen "verho", joka jättää osan jaloista ja ehkä päänkin näkyviin. Sovittele siinä sitten jotain rintaliivejä tai uimapukuja. Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä ominaisuutena hyvässä sovituskopissa on riittävän viileää. On hirveää, jos kopissa on liian kuuma, sillä sovittaminen on hanurista ilman hikoiluakin.

Tässä kopissa oli peilejä todellakin riittävästi, ja vaatteen näki joka kulmasta. Tulipa tuommoinen esteettinen vaatemyttykin kivasti mukaan kuvaan.

Minusta sovituskopin ja sovitusalueen viihtyvyydellä on psykologista merkitystäkin. Viihtyisässä ympäristössä on miellyttävä olla, ja vaatteiden sovittelu tuntuu ihan siedettävältä puuhalta. Ankeassa, ahtaassa ja pölyisessä kopissa alkaa ahdistaa ja tekee vain mieli päästä kopista ja koko kaupasta äkkiä pois. Olen aivan varma, että moni vaate jää ostamatta ihan vain sen takia, että sovituskokemus on ollut jostain syystä epämiellyttävä. Siksi en voikaan käsittää, miksi kaupat eivät panosta sovitustilojen viihtyvyyteen. Ymmärrän toki, että neliöitä on rajallinen määrä, ja kauppojen logiikka on ehkä se, että mitä enemmän saadaan tavaraa esille, sitä enemmän sitä on myös mahdollisuus myydä. Mutta väitän silti, että jos kaupat viitsisivät panostaa sovitustiloihin, myyntikin lisääntyisi takuulla. 

Oikein viihtyisät sovitustilat Espritissä.

Monkin sovitusalue oli huikea. Peruskopit näyttävät kyllä aika pieniltä (minähän kävin siinä isossa kopissa; kuva ylempänä).

Sovitustilojen yhteydessä tulee ehdottomasti olla palautusrekki, johon voi jättää sovittamansa vaatteet. Inhoan sitä, jos on rohmunnut 15 vaatetta sovitettavaksi, ja sitten pitää yrittää muistella, mistä oli minkäkin vaatteen ottanut.

Stockalla on hyvin vaihtelevan tasoisia sovitustiloja, eikä tämä ole yksi parhaimmista. Kopit ovat pieniä, pölyisiä ja omassa kopissani oli vain yksi ripustuskoukku (kahden muun tilalla oli vain reikä seinässä). Plussaa tulee runsaasta määrästä palautusrekkejä sekä sovituskengistä.

Kaupassa soiva musiikki on myös ainakin itselleni tärkeä tekijä. Musiikki vaikuttaa minuun todella vahvasti, ja jos kaupassa soi melankolinen musiikki, tulee alakuloinen olo ja alan miettimään, että mitä helvettiä minä täällä kaupassa oikein laahustan. Menevä musiikki on siis omalla kohdallani aina parempi vaihtoehto, mutta harvoinpa sekään osuu omaan makuhermoon täydellisesti. Kerran Ruoholahden Citymarketin tekstiiliosastolla havahduin ja säikähdin: Miten täällä on näin kuollut tunnelma? Onko kauppa mennyt jo kiinni? Yhtäkkiä tajusin, että "kuollut tunnelma" johtui siitä, että kaupassa (tai ainakaan sillä osastolla) ei soinut lainkaan musiikki, ja kun muita asiakkaita ei juuri ollut, oli lähes hiirenhiljaista. Se tuntui kaupassa niin omituiselta, että tunsin olevani ihan rikollisissa puuhissa.

Luin joskus jostain, että jos on meikkiä naamassa, kannattaa laittaa vaaleaa vaatetta sovittaessaan muovipussi päähän, jottei vaatteen kaulus tahriinnu. Kangaskassi ajaa hyvin saman asian!

Vaikka palvelu on minusta vaatekaupoissa yleisesti ottaen varsin hyvää, joskus myyjät ovat hieman liian keskittyneitä omaan turinointiinsa. Se ei kyllä sinänsä haittaa minua, sillä ihmisten keskusteluja on varsin mielenkiintoista kuunnella, mutta jos tarvitsisin myyjältä apua, tuntuu vähän nololta mennä keskeyttämään. Monenlaista keskustelunpätkää tuli kuultua sekä myyjien että asiakkaiden toimesta, mutta kiinnostavimmassa toinen myyjä kertoi toiselle, kuinka hänen suhteensa oli alkanut. En kuullut, miten myyjä ja mies olivat ensimmäisen kerran tavanneet, mutta seuraava tapaaminen oli sovittu keskiviikoksi. Mies oli kuitenkin ottanut jo sunnuntaina yhteyttä ja sanonut, että emmekö voisi tavata jo tänään: mulla on ikävä. Näin oli tehty – ja seuraavan kerran oltiinkin erossa sitten vasta kahden kuukauden päästä. Toinen myyjä mutisi jotain, että "voihan se noinkin mennä", mutta tokaisi sitten hetken mietittyään, että "sillä ei olekaan kahta eksää ja neljää lasta" (ilmeisesti tämän toisen myyjän ukolla oli). Tasan ei mene nallekarkit ihmissuhteissakaan. 😆

Kiva idea. Tiedä sitten, miten hyvin tämä toimii käytännössä.

Enpä ole tällaistakaan vielä nähnyt, että raha ei kelpaa.

Joku voisi tämän valituksen jälkeen kysyä, että miksi et osta vaatteitasi netistä, niin säästyisit kaikelta edellä mainitulta. Joskus ostankin, mutta aika harvoin, ja syynä on se, että saan menemään nettikauppojen selailuun helposti tunti- ja päiväkausia, eikä se ole minusta kovin järkevästi käytettyä aikaa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka tilaavat vaatteita kotiin vain sovitellakseen niitä ja palauttavat sitten niistä puolet, vaan tilaan vaatteet sillä periaatteella, että sillä hetkellä kun ne saapuvat minulle, ne myös ovat minun. Nettikaupoissa pitää siis pelata varman päälle, ja vaatteen kuvat pitää tarkastella aina uudestaan ja uudestaan (koska aina voi löytyä jokin yksityiskohta, jota en ollut huomannut aiemmin), ja kaikki mahdolliset tiedot pitää lukea sataan kertaan, jottei tulisi vain tehtyä virheostosta. Kaupassa vaatetta pääsee sentään sovittamaan, vaikkei se aina niin mukavaa olekaan. 😆

Viimeinen asia, josta tällä kertaa purnaan, on kenkäkauppojen katoaminen. Ennen oli Kookenkä, Din Sko, Martin's ja monia muita kenkäkauppaketjuja, mutta nykyään kenkäkaupat ovat todella harvassa. Mistä ihmeestä ihmiset ostavat nykyään kenkänsä? Netistä? Vai marketeista? Minulle kenkien ostaminen on sen verran kinkkinen juttu, että kenkiä on lähes pakko saada sovittaa ennen ostopäätöstä. Jotkin juhlakengät voi ehkä tilatakin netistä, mutta sellaiset arkikäyttöön tarkoitetut kengät, joilla on tarkoitus tepastella enemmän kuin kaksi askelta eteen ja yksi taakse, on kyllä saatava sovittaa. Mikä lienee kenkäkaupat vienyt – nettikaupat, korona vai jokin muu?

Ehkä typerin näkemäni pysäköintialue ikinä (Redissä). Melkein joka toisessa parkkiruudussa oli tolppa. Hirveää tilan tuhlausta!

Kivaa viikonloppua! 

😘

Ei mitään päällepantavaa!

Olimme ukkelin kanssa lähdössä tässä yhtenä iltana ravintolaan, ja minä ajattelin, että yritänpä kerrankin laittaa päälleni jotakin nättiä. Vetäisin vaatekaapin oven auki ja jäin tuijottamaan tarjontaa. Mitähän sitä oikein päällensä laittaisi? Mikään vaatteista ei inspiroinut, vaan kaikki vaatekappaleet tuntuivat jollakin tavalla epäsopivilta: yksi oli liian kesäinen, toinen liian arkinen ja kolmas ei muuten vain miellyttänyt. Vaatteiden sovittelu vain pahensi asiaa: minulla oli turvonnut ja lihava olo, ja kaikki vaatteet näyttivät päälläni typeriltä.

(Postauksen kuvituksena on viime aikojen virheostoksia, jotka ovat jääneet minulle siksi, etten ole muistanut palauttaa niitä ajoissa tai että ne on ostettu alennusmyynnistä, eikä niitä siis ole voinut palauttaa. Varautukaa järkytykseen.)

Tämä paita piti ostaa, kun keksin yhtäkkiä kaupassa, että haluan pukeutua oranssiin. Väliäkö sillä, sopiiko oranssi minulle vai ei.

Sängyllä lojui kohta toistakymmentä sovitettua vaatekappaletta, ja pöytävarauksen aika läheni, vaikka olin ruvennut valmistautumaan hyvissä ajoin. Tuskanhiki puski pintaan, ja minua alkoi kiukuttaa. Tämä ravintolareissu kaatuisi nyt siihen, etten löytäisi vaatteita päälleni! Huusin ukkelille, että minulla ei ollut mitään päällepantavaa, mutta ukkeli ei vastannut. Oli varmaankin niin keskittynyt läppäriinsä! Jatkoin: "Kaikki vaatteeni näyttävät typeriltä!" ja "Minä en lähde yhtään mihinkään; jään kotiin." Ei vieläkään vastausta. "Sinäkään et auta tuolla vaikenemisellasi asiaa yhtään!"

Tässä vaiheessa ukkeli kai totesi, että nyt on paras reagoida, ja tuli makuuhuoneeseen tarkastamaan, että minkälainen maailmanlopun ongelma siellä nyt taas oli. "Tuohan on ihan hyvä, mikä sinulla on päälläsi", hän sanoi. "Eikä ole. Näytän tässä ihan kamalan lihavalta!" Vaikka ukkeli kuinka yritti vakuutella, etten näyttänyt lihavalta ja että vaate oli päälläni oikein hyvä, en uskonut. Kunhan puhui, että pääsisimme lähtemään! Seuraavaksi ukkeli yritti etsiä minulle kaapista muita vaatekappaleita, jotka voisin laittaa päälleni, mutta nekään eivät kelvanneet minulle, kun kaikissa oli jotain vikaa. Lopulta ukkeli luovutti ja lähti itse vaihtamaan vaatteita. Minä jäin istumaan sängylle ja mörmöttämään.

Milloinkohan opin, etten tykkää muodottomista neuletakeista? Parinkymmenen vuoden päästä?

Sen verran järkeä minulla kuitenkin vielä oli, että tajusin, että tämä saattaisi pilata koko illan, ja sitä en halunnut. Jälkeenpäin harmittaisi, jos nyt kieltäytyisin lähtemästä ravintolaan mokoman ongelman takia, ja se harmittaisi vielä enemmän, jos pilaisin koko illan pahantuulisuudellani. Päätin siis lopettaa vaatekaapin penkomisen ja pukea päälleni samat vaatteet, jotka minulla oli ollut jo päivällä. Turha minun on yrittää pukeutua mihinkään nättiin, kun ei minulla kerran mitään nättiä ole! Pakotin itseni nielemään kiukkuni ja unohtamaan koko episodin, koska kokemuksesta tiesin, että huono vetää puoleensa lisää huonoa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kävi näin, että minulla ei ollut mitään päällepantavaa, kun piti lähteä jonnekin. Ongelma johtui suurelta osalta varmasti siitä, että itselläni ei ollut hyvä olla. Jos olisin sillä hetkellä ollut sinut itseni kanssa - en olisi tuntenut oloani turvonneeksi ja lihavaksi - olisin varmasti löytänyt jotakin päällepantavaakin. Kyse ei ollut kuitenkaan pelkästään omasta huonosta olostani, sillä vaatekaapin sisältökin on minulle ihan todellinen ongelma. Kaappi on täynnä vaatekappaleita, jotka saattavat yksinään näyttää ihan kivoilta, mutta kun ne yrittää yhdistää johonkin ylä- tai alaosaan, ne näyttävätkin ihan typeriltä. Tai sitten minulla ei edes ole sellaista ylä- tai alaosaa, jonka kanssa ne kävisivät yhteen. Kaappini on siis täynnä "parittomia" vaatekappaleita, joiden yhdistely vaatii taitoja, joita minulla ei ole.

Pakkohan tämä oli ostaa, kun maksoi vain viisi euroa. Sitä vartenhan alennusmyynnit ovat, että niistä ostetaan!

En seuraa muotia, eikä minulla ole aavistustakaan, miten vaatteita voisi yhdistellä sillä lailla luovasti. Toisaalta en ole myöskään sellainen ihminen, joka jaksaisi käyttää pukeutumiseen tai vaateasioiden miettimiseen kovin paljon aikaa. Minulle vaatteet tarkoittavat tavallisesti housuja ja paitaa, ja ne pitäisi saada aamulla päälle mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti. Jos pitäisi perusvaatteiden lisäksi vielä miettiä vaatteisiin yhteensopivat huivit, korut, päähineet, kengät ja laukut, niin hermohan siinä menisi. Katselenkin ihaillen sellaisia ihmisiä, jotka osaavat pukeutua kauniisti ja itsensä näköisesti ja muodostaa asusteista ja vaatteista yhteensopivan kokonaisuuden. Ehkä minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että minun lähestymistapani pukeutumiseen on käytännöllinen eikä niinkään esteettinen.   

Tiedän, että tämä kysymys kuulostaa aivan naurettavalta, mutta kertokaa, kiltit ihmiset, miten te ostatte vaatteenne? Millä perusteella valitsette ne? Ajatteletteko vaatteiden yhteensopivuutta, omaa tyyliänne, vai ostatteko vaatteen vain sillä perusteella, että se näyttää kivalta?

Minulla ei ole hajuakaan, miten oman tyylinikin määrittelisin. Tykkään enimmäkseen rennoista vaatteista, mutta joskus on ihan kiva pukeutua vähän muodollisemminkin. Jakkupukua en kuuna päivänä päälleni kyllä laittaisi, enkä mekkoa (varsinkaan mitään kotelomekkoa), ja hameiden kanssakin on vähän niin ja näin. Kapeita hameita voisin kyllä käyttää, mutta mitään kellohelmaisia tai kukallisia en missään nimessä. Rimpsuja, römpsyjä tai mitään romanttista en voi sietää, enkä mitään tönköttävää. Tykkään laskeutuvista vaatteista, aika selkeistä linjoista ja ehkä yksinkertaisuudestakin jossakin mielessä. Värejä en kavahda, päinvastoin: kaipaisin kauppoihin lisää värikkäitä vaatteita. Minulla ei tosin ole aavistustakaan, mitkä värit minulle sopivat, mutta olen ratkaissut ongelman sillä, että olen haalinut kaappiini vähän kaikenvärisiä vaatteita. Kukertavat ja kikertävät, siniset ja punaiset, tervetuloa tädin luokse! Omat mieltymykseni ovat siis suhteellisen hyvin selvillä, mutta en yhtään tiedä, miten tällaisen tyylin voisi määritellä. Sporttinen? Miesmäinen? Teinimäinen?

Tämä mekko (jota ajattelin kyllä käyttää tunikana) lähti mukaan, kun se oli niin mukavan värikäs. Ostopaikka kaikkien muotitietoisten mekka eli Prisma.

Valitsen vaatteet toki myös sillä perusteella, että ne miellyttävät kaupassa silmääni. On kuitenkin kahdenlaista silmän miellyttämistä: ensimmäinen on sellainen, että "tuo mun on pakko saada", ja toinen on sellainen, että "onhan tuo ihan kiva". Yleensä lähden vaateostoksille silloin, kun tarvitsen jotain, ja silloin törmään lähes pääsääntöisesti tuon jälkimmäisen kategorian vaatteisiin. Tarve ei saisi ilmeisesti koskaan sanella minun vaateostoksiani, koska silloin on suuri vaara, että tulee ostettua sellaisia vaatteita, joita en käytäkään. Sitten taas vastaavasti, jos menen kauppaan "vain katselemaan" tai jonkun toisen shoppailuseuraksi, näen takuuvarmasti jotain, mikä näyttää heti omalta. Usein se on myös sellainen vaatekappale, jota en juuri sillä hetkellä välttämättä tarvitsisi (esim. talvitakki toukokuussa). Jos jätän vaatteen ostamatta, myöhemmin melko varmasti harmittaa, koska vaate olisi ollut "niin minua". Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Näiden kenkien ostokriteeri oli, että "nuo ovat niin hirveän näköiset, että ne ovat melkein jo hienot". Väärin. Nämä ovat pelkästään hirveät. 

Jotenkin kummassa olen kuitenkin pärjännyt, vaikka nämä vaateasiat eivät ole niin kovin helppoja olleetkaan. Koskaan ei ole tarvinnut alasti kulkea, vaan aina on löytynyt jotakin päällepantavaa - vaikka se joskus työn ja tuskan takana on ollutkin.