Lukemisen vaikeus

Olen lukenut kirjoja aina varsin tuurittaisesti: joskus on mennyt monta kirjaa yhteen menoon, mutta sitten on saattanut tulla useammankin vuoden tauko, etten ole koskenut yhteenkään romaaniin. Joskus puolisen vuotta sitten lukemiseni kuitenkin säännöllistyi, kun rupesin lukemaan kirjaa aina ennen nukkumaanmenoa. Sitä ennen minulla oli ollut tapana katsella sängyssä läppäriltä jotakin tv-sarjaa niin kauan, kunnes minua alkoi nukuttaa. En koskaan kokenut, että läppäri olisi vaikeuttanut nukahtamistani millään lailla, mutta univaikeuksieni ollessa pahimmillaan päätin kuitenkin kokeilla, helpottaisiko sängyn rauhoittaminen läppärivapaaksi alueeksi nukahtamista.

Lukemisesta tuli muutoksen myötä säännöllisempää, mutta samalla siitä tuli myös hyvin hidasta. Joskus ehdin lukea vain pari kolme sivua, ennen kuin alkaa väsyttää niin kamalasti, että on pakko laittaa kirja sivuun. Koska en tykkää lukea kirjoja päiväsaikaan (päivällä on kai muita virikkeitä riittämiin), kirjat etenevät todella verkkaiseen tahtiin. Tämä puolestaan asettaa kirjoille tiettyjä vaatimuksia. Jos kertomus ei ole yhtenäinen, vaan kirjassa on esimerkiksi monta kertojaa tai paljon takaumia, punainen lanka katoaa helposti, eikä kirja jaksa pitää otteessaan.

Lukemisen säännöllistyttyä minulla piti olla aina jokin kirja yöpöydällä, ja olin uuden ongelman edessä: miten löytäisin hyviä kirjoja? Kirjastostahan niitä kirjoja kaikkein helpoiten löytää, mutta hyvien kirjojen löytäminen on minulle aivan järkyttävän vaikeaa. Kun kirjoja on hyllymetreittäin, iskee epätoivo: miten ihmeessä löytäisin kaikkien niiden keskeltä itseäni miellyttävän kirjan? Saan menemään uskomattoman paljon aikaa siihen, että otan hyllystä kirjoja, katselen niiden kansikuvia, lueskelen takakansien tekstejä ja laitan taas kirjat takaisin hyllyyn. Hyvin harva kirja tuntuu nimittäin sellaiselta, että se houkuttelisi lukemaan.

Tykkään kirjastoista, joissa kirjoja on aseteltu esille myös niin, että kirjojen kansikuvat näkyvät. Sellaisista kirjastoista on helpompi löytää luettavaa. Kansikuva on nimittäin usein juuri se, joka saa minut tarttumaan kirjaan, mikä on oikeastaan aika hirveä ajatus. Saatan tietämättäni jäädä  ties millaisista lukunautinnoista paitsi, ihan vain siitä syystä, että kirjan kansikuva oli mielestäni luotaantyöntävä tai - mikä pahinta - en huomannut koko kirjaa!

Aina silloin tällöin innostun lainaamaan kirjan, jota on kehuttu vaikkapa jossakin blogissa tai naistenlehdessä. Lähes poikkeuksetta kirja kuitenkin osoittautuu minulle pettymyksi, mikä vähän ihmetyttää. Onko kirjamakuni muka niin erilainen, ettei se osu yksiin kenenkään toisen maun kanssa? Epäilen. Pikemminkin kyse saattaa olla siitä, että kirjamakuni on niin rajoittunut: pidän vain tietynlaisista kirjoista, ja jos kirja poikkeaa pikkuisenkaan omista mieltymyksistäni, se ei jaksa kauan kiinnostaa. Muiden suosituksista ei siis yleensä ole minulle mitään apua.

Miten sinä löydät lukemista? Etsitkö kirjoja umpimähkään kirjastosta tai kirjakaupasta, vai löydätkö lukemista esimerkiksi kirja-arvosteluiden perusteella? Mikä kirjassa saa tekemään lukemispäätöksen? Onko se kansikuva, osuva nimi, takakannen teksti, tietty kirjailija tai jokin muu seikka?

Aiemmin ajattelin, että kirjaa ei saa jättää kesken, vaan huonoltakin tuntuva kirja pitää lukea loppuun. Taustalla oli kai ajatus, että huonon kirjan lukeminen voi olla jollakin tavalla kasvattava kokemus. Tämä tuntuu minusta nykyään ihan naurettavalta ajatukselta. Miksi helkkarissa tuhlaisin aikaani huonoon kirjaan? Saanko ehkä mitalin siitä, että olen jaksanut lukea tylsän kirjan loppuun?

Viimeksi kesken jäi Mats Strandbergin Risteily. Se ei kylläkään johtunut kirjan tylsyydestä.

Lukupiiri suosittelee varsinkin kaikille heikkohermoisille.

Olin bongannut kyseisen kirjan jostakin naistenlehdestä, jossa sitä ilmeisesti kehuttiin maasta taivaaseen. Kirjaston varausjono oli pitkä, ja sain odottaa kirjaa aika kauan. Kun vihdoin sain kirjan käsiini, tajusin, että minulta oli jäänyt kirja-arvostelusta yksi oleellinen seikka huomaamatta: kyseessä olikin kauhukirja. En ole lukenut kauhukirjallisuutta sitten teinivuosien, jolloin luin paljonkin Kingiä ja Koontzia. Kauhukirjojen lukeminen loppui minulta kerrasta luettuani Kingin ja Straubin Talismaania juuri ennen nukkumaanmenoa. (Olen ehkä kertonut tämän joskus ennenkin.) Heräsin yöllä kamalaan painajaiseen, ja kun nukahdin uudestaan, sama painajainen jatkui. Nukahdin, ja sama painajainen jatkui taas. Kun tämä oli toistunut kolme kertaa, ei tehnyt enää mieli nukkua. Sen kerran perästä en ole kauhukirjallisuuteen koskenut.

Päätin kuitenkin nyt kokeilla, miltä kauhukirja maistuisi näin monen vuoden jälkeen ja antaa Risteilylle mahdollisuuden, kun kirjan alkukin tuntui niin mukaansatempaavalta. Laivassa oli kiinnostavan oloisia henkilöitä, ja tunnelma oli kuin leppoisalla Ruotsin-risteilyllä konsanaan. Vaan eipä sitä leppoisuutta kauan jatkunut. Kun kirjassa alkoi ensimmäisen kerran tapahtua, kirjankannet paukahtivat minulta kiinni. Kiitos ja näkemiin!

Mietin, tulisinko näkemään nyt taas painajaisia tuon yhden lukemani episodin tähden. Kuinka ollakaan, näin koko yön yhtä ja samaa unta, joka ei loppunut, vaikka heräsin kuinka monta kertaa! Painajaiset ovat kuitenkin näköjään muuttaneet muotoaan, ja tämä oli kai sellainen moderni nykyajan painajainen: olin au pairina jossakin perheessä, ja kaikki kotitaloustyöt, joita yritin tehdä, menivät päin helvettiä. Muistan ajatelleeni unessa, että tämä on ihan hirveän noloa, kun en osaa tehdä mitään, vaikka olen jo tämän ikäinen. Pitäisihän minun osata edes kahvia keittää!

Kirjakaupasta tuntuisi löytyvän lukemista helpommin kuin kirjastosta, sillä kaupassa kirjat näyttävät aina jotenkin niin värikkäiltä ja kutsuvilta. Olen kuitenkin tehnyt sen päätöksen, että en osta omakseni enää muuta kuin tietokirjallisuutta, sillä romaani on minulle kertakäyttötavara. En halua omakseni sellaista, mistä tiedän jo ostaessani, että en tule sitä sen yhden kerran jälkeen tarvitsemaan. Ja tulisiko sitä yhtäkään kertaa, jos kirja olisi huono...

Onnekseni olen onnistunut löytämään myös sellaisia kirjoja, jotka ovat miellyttäneet ja jotka olen saanut luettua loppuun asti. Näiden kirjojen yhtäläisyyksiä pohtiessani tajusin, että kirjoja yhdistää ainakin se, että niissä tapahtuu koko ajan jotakin (olisiko juonivetoisuus oikea termi?). Minulla ei ole näköjään tarpeeksi kärsivällisyyttä lukea sellaisia kirjoja, joissa junnataan paikoillaan, vaikka kirja olisi muuten - esimerkiksi kielellisesti - kuinka ansiokas tahansa.

 

Viimeksi luin Kathryn Stockettin Piiat, joka kertoo 1960-luvun mustista kotiapulaisista ja heidän valkoisista työnantajistaan. Kirja oli minusta hyvä ja ajatuksia herättävä, vaikka loppu olikin pieni pettymys. Sitä ennen luin Murong Xuecunin Unohda minut tänä yönä, Chengdu, joka oli kaikessa räävittömyydessään ja holtittomuudessaan hyvin erikoista iltaluettavaa. En voi sanoa, että olisin erityisesti pitänyt kirjasta, mutta päähenkilö oli niin kertakaikkisen kamala tyyppi, että oli ihan pakko katsoa, miten hänelle käy. Sitä ennen luin Jan-Philipp Sendkerin Sydämen ääntä ei voi unohtaa, joka oli oikein kaunis ja mukaansatempaava tarina Burmasta, vaikkakin ehkä vähän kliseinen. Nyt on menossa Reidar Palmgrenin Kirpputori, ja meno tuntuu sen verran reipasotteiselta, että uskoisin saavani tämänkin kirjan luettua.

Joskus olen yrittänyt pitää listaa lukemistani kirjoista tai osallistua kirjallisiin haasteisiin, mutta molemmat ovat varmoja tapoja saada lukuinnostukseni tyrehtymään kokonaan. Heti jos lukeminen alkaa lähennellä suorittamista esimerkiksi tyyliin "yritän lukea tämän vuoden aikana niin ja niin monta kirjaa", lukemisesta katoaa ilo, eikä tee mieli lukea yhtään mitään. Lukemisen pitää tuntua siltä, että sitä harrastaa omaksi huvikseen ja omalla tahdillaan. Jonkinlaista vapaudenkaipuuta ehkä tämäkin?

Lukemisiin!

Huonosti käyttäytyvä vaimo

Nyt kun ruoasta kerran ruvettiin puhumaan, niin puhutaan sitten vähän lisää. Tuossa syksyllä kävi nimittäin sillä lailla, että meikäläinen joutui pääsi elämänsä ensimmäisen kerran Michelin-tähden ravintolaan.

Olimme päättäneet ukkelin kanssa aiemmin kyseisellä viikolla, että voisimme mennä perjantai-iltana syömään - siis ihan oikeaan ravintolaan, eikä minnekään Rax Buffetiin. Asia oli jäänyt auki, kunnes perjantaina ukkeli ilmoitti minulle, että hän oli varannut meille pöydän Demosta. Pahaa-aavistamattomana rupesin googlettamaan Demon ruokalistaa, jolloin tajusin, että kyseessä olikin vähän parempi paikka. Ruokalistaakaan ravintolassa ei ole, vaan ruokailijat voivat valita vain ruokalajien määrän (4, 5, 6 tai 7 ruokalajin menun). Se, mitä ruokalajit pitäisivät sisällään, olisi yllätys.

Minähän en mistään piperryksistä pidä, joten olin kovin epäluuloinen. Kysyinkin ukkelilta, pitäisikö minun syödä kotona jo etukäteen, ettei tarvitsisi ravintolasta ainakaan nälkäisenä lähteä. Ukkeli oli käynyt Demossa aiemminkin ja sanoi, että kyllä siellä nälkä lähtisi, mutta söin kuitenkin varuiksi omenan ennen lähtöä. En myöskään pidä pönöttämisestä, ja siinäkin suhteessa tuommoinen fiini ravintola epäilytti. Päätin lopulta kuitenkin unohtaa epäluuloni ja mennä ravintolaan avoimin mielin. Nauttisin kaikin siemauksin, kun nyt kerran oikein Michelin-tähden ravintolaan pääsisin! Päätin siitä syystä olla myös ottamatta ravintolassa ainuttakaan valokuvaa: keskittyisin ruokaan enkä syömistapahtuman dokumentoimiseen.

Ravintola oli tunnelmallisesti miellyttävä yllätys, sillä pönötyksestä ei ollut tietoakaan. Ihan tavallisen näköisiä ihmisiä Demossa näytti syövän - tai mikä nyt kenenkin mielestä on tavallisen näköinen ihminen. Otimme kuuden ruokalajin aterian viineineen, ja minä olin luonnollisesti täpinöissäni.

Ensimmäinen ruokalaji oli jokin keitto (en tullut kirjoittaneeksi edes ylös, mitä söimme), joka olikin oikein hyvää. Makuja keitossa oli paljon, mutta jollakin kummallisella tavalla maut sopivat hyvin yhteen, ja keitto oli oikein harmoninen kokonaisuus. (Asiantunteva ruokakriitikko täällä, hei. ) Toinenkin ruokalaji oli ihan hyvä, ja aikaisin aamulla heränneenä arvostin erityisesti sitä, että ruoat tulivat pöytään suhteellisen nopealla tahdilla. Kunnes sitten muistaakseni toisen ja kolmannen ruokalajin väli venyi ja venyi: ei kuulunut juomia eikä ruokia. Minua alkoi nyppiä ja väsyttää, mutta yritin kuitenkin ukkelin takia käyttäytyä ihmisiksi ja olla järjestämättä 'naama norsunvitulla' -showta, joka käynnistyy aina joskus silloin, jos asiat eivät mene mieleni mukaan.

Naapuripöytäläiset olivat jämähtäneet samaan ruokalajiin kuin mekin, ja he kuuluivat pohtivan jo poislähtöä: voisiko aterian jättää kesken? Samaa olin itsekin jo miettinyt, sillä en todellakaan jaksaisi odotella jokaista jäljellä olevaa ruokalajia yhtä pitkään. Kaiken lisäksi kävi niin, että mitä enemmän söin, sitä enemmän aloin kaivata rehellistä ja yksinkertaista ruokaa, jossa on selkeät maut. Demon ruoissa oli minun makuuni aivan liikaa erilaisia elementtejä, ja kaikki se ruoan kanssa kikkailu alkoi ärsyttää. En välttämättä halua ruokaani esimerkiksi purjotuhkaa, jolla sotkee sormet, lautasliinan ja vielä epähuomiossa pöytäliinankin. Jotkin viinivalinnatkin olivat minusta ihan outoja. Mikään viiniasiantuntijahan minä en ole, mutta jotenkin minulle tuli sellainen olo, että tärkein kriteeri viinien valinnassa oli ollut erikoisuuden tavoittelu. Yhdenkin ruokalajin (taisi olla vielä pääruoka) kanssa tarjottiin makeaa viiniä, ja minusta yhdistelmä oli todella kummallinen. Yksi viini taas maistui yksinään ihan hyvältä, mutta kun sitä nautti ruoan kanssa, suuhun jäi saippuainen maku. Ei liene tarkoitus?

Otin minä Demossa lopulta yhden kuvankin. Kuva on vessasta, kun vessan seinällä ollut lausahdus oli minusta niin tilanteeseen sopiva.

Sinäpä sen sanoit, veikkoseni.

Yritin kuitenkin ajatella positiivisesti: ravintola sulkisi yhdeltätoista, ja siihen mennessä viimeistään pääsisimme kotiin, kun ei kai meitä nyt enää ravintolassa sulkemisajan jälkeen istutettaisi. Paljon vaille yksitoista kello ei ollutkaan, kun saimme vihdoin koko aterian syötyä ja laskun maksettua. Nälkä oli lähtenyt, mutta olo oli sellainen kuin olisin käynyt Linnanmäellä, ajanut kaikilla laitteilla ja saanut pääni totaalisen sekaisin. Ei siis voi sanoa, että kokemus olisi ollut hintansa väärti, mutta ainakin se oli ollut mieleenpainuva.

Kotimatkalla herkesin taksikuskin kanssa juttusille. Taksikuski kyseli, mitä mieltä olimme olleet Demon ruoasta, ja minä tietysti kerroin. Intouduimme puhumaan taksikuskin kanssa pihveistä ja siitä, millaista meidän mielestämme oli kunnon ravintolaruoka. Olimme yksimielisiä siitä, että yksinkertainen ruoka on parasta. Taksikuski suositteli minulle erästä nimeltä mainitsematonta lihakauppaa, josta saisi kuulemma parhaat lihat. Sanoinkin suuntaavani sinne heti seuraavana aamuna (en sitten kumminkaan mennyt). Ukkeli istui koko taksimatkan myrtsinä, ja minulle tuli jälkeenpäin kauhean huono omatunto. Kyllä ukkelilla on kauhea vaimo, kun tämä ei osaa arvostaa Michelin-tähden ruokaa ollenkaan vaan haukkuu sen lyttyyn taksikuskin kanssa!

Kotiruoka maistuikin Demon jälkeen taas muutaman päivän ajan oikein hyvin. Sain ruoanlaiton innoittajaksi viime viikolla postilakon pidättelemän paketin, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Paketissa oli kirja nimeltä Flavor Bible, jota olin aiemmin lainaillut kirjastosta.

(Kuvat ovat aika kökköjä, mutta minkäs teet, tällä valolla. Talvi on huonon valokuvaajan kulta-aikaa: aina voi syyttää huonoa valaistusta, jos kuvista tulee suttuisia.) 

Minultahan ovat ruoanlaittoideat aika usein hukassa, mutta jääkaapissa saattaa lojua kaikenlaisia omituisia tai vähemmän omituisia aineksia, joista pitäisi kokata jotakin. Reseptejä en aina jaksa ruveta etsiskelemään, kun se tuntuu jotenkin niin työläältä; useimmiten kaipaan vain pientä inspiraatiota, ideaa, sysäystä johonkin suuntaan. Flavor Bible on erinomaisen hyvä inspiraation tarjoaja, sillä kirja ei ole keittokirja, vaan makuyhdistelmien käsikirja: kirjaan on aakkostettu kaikki tavallisimmat ruoka-aineet, ja jokaisen ruoka-aineen alle on listattu sellaiset ainekset, joiden kanssa kyseinen ruoka-aines sopii hyvin yhteen. (Tietääkö muuten kukaan, onko vastaavanlaista kirjaa tehty suomeksi?)

Sopivia kumppaneita kesäkurpitsalle.

Mitäs votkan kanssa laitettaisiin?

Jos minulla on jääkaapissa esimerkiksi kaalia, kirja tarjoaa useita aineksia, joiden kanssa en ole kaalia ennen yhdistänyt mutta jotka kuulostavat hyviltä: omenasiideri, pekoni, juusto, piparjuuri, herkkusienet, pinaatti, soijakastike, ranskankerma, pekaanipähkinät, oliivit, katajanmarjat... (Pian onkin sitten päinvastainen ongelma: päässä on niin paljon ideoita, etten osaa valita, minkä niistä toteuttaisin. ) Jos omat ideat eivät riitä, ei tarvitse kuin laittaa esimerkiksi kaali ja katajanmarjat googleen, niin johan google alkaa suoltaa mielenkiintoisia reseptejä. Tai jos minulla olisi persimoneja, voisin valita persimonin makupariksi esimerkiksi saksanpähkinät, granaattiomenan, kanelin, brandyn, punaiset rypäleet, karamellikastikkeen, kahvin, inkiväärin, vaahterasiirapin, prosciuton tai vaniljakastikkeen. Nyt alkoi tehdä vastustamattomasti mieli persimoni-saksanpähkinäkakkua!

Kirjan aineslistaus on yllättävänkin kattava - kirjassa on lueteltu vihannekset, hedelmät, kalat, lihat, juustot, mausteet, yrtit, alkoholit ja niin edespäin. Ilahduttavaa on myös se, että maailman eri keittiöiden ainekset on koottu yhteen, ja kaikki tunnetuimmat keittiöt ovat mukana. Kun harkitsin tämän kirjan ostoa, ensimmäiseksi piti tietysti tarkistaa intialaisen keittiön aineslista. Sen perusteella vähän tietäisin, onko kirja lainkaan luotettava, ja kannattaisiko kirja ostaa vai ei.

Intialaisen keittiön lista näytti ihan hyvältä: kaikki tärkeimmät ainekset näyttivät olevan listalla, ja monet ainekset oli vielä eritelty sen mukaan, käytetäänkö niitä enemmän Pohjois-Intiassa (esim. vehnä) vai Etelä-Intiassa (esim. kookos). Mikään kaikenkattava lista ei tietenkään ole, mutta siitä on ihan hyvä lähteä.

Aiempiin selkeisiin makuihin palatakseni, kirjassa on myös lista simppeleistä makuyhdistelmistä, jotka tuovat kunkin ruoka-aineen parhaat puolet esiin.

Yksinkertaisia avokado-yhdistelmiä.

Makuyhdistelmälistojen lisäksi kirja tarjoaa tietoa muun muassa ruoka-ainesten täyttävyydestä, makujen voimakkuuksista, kullekin ainekselle sopivasta valmistustavasta ja paljon muustakin.

Perunat ovat keskiraskasta syötävää, ja niiden maku on mieto.

Flavor Bible ei ole enää mikään juuri uunista pullahtanut kirja, sillä se on painettu vuonna 2008, mutta eivät kai nämä asiat niin helposti vanhaksi mene.

Taisin vähän innostua, ja lopetankin tämän epistolan nyt tähän. Kiitos ja näkemiin. Tämä lähtee nyt syömään!

Kyllä minusta vielä lihapulla tulee

Olen taas käveleskellyt mielimaisemissani ja todennut, että kyllä, kesä on tullut. Kamera on tietysti ollut retkilläni mukanani, ja koska en kehtaa ihan pelkkiä kuvia tähän laittaa, ja aivotoimintakin on nyt hyvin heikonlaista, kirjoittelen yhdestä lukemastani kirjasta.

Olen tullut vuosien varrella siihen tulokseen, että oikeastaan inhoan kaikenlaisia elämäntaito-oppaita. Ne ovat jotenkin niin teennäisiä ja epärealistisia - pelkkää sananhelinää. Joku muu voi ehkä saadakin niistä apua tai vinkkejä elämäänsä, mutta minun ajatusmaailmaani ne eivät oikein tunnu sopivan. Aarrekarttojen piirtämiset, visualisointiharjoitukset, positiivisten asioiden listaukset ovat minusta aikuisten päiväkotiaskartelua.

Siitä syystä ilahduinkin kovasti, kun satuin törmäämään Eeva-Leena Vaahtion kirjaan Enemmän irti elämästä. Sen ensimmäisillä sivuilla lukee näin:

"Olet ehkä lukenut elämäntaito-oppaita, jotka kehottavat sanomaan joka aamu peilin edessä kymmenen kertaa: "Olen hyvä, olen hyvä." Voihan se toimiakin, mutta se ei ole tämän kirjan juttu. Mekaanisten sanojen toistelun asemasta tämä kirja kehottaa meitä tarkkailemaan sisäistä puhettamme ja nitistämään siinä piilevä tuhoisa kielteisyys."

Tämähän kuulostaa lupaavalta. Olen aina inhonnut ajatusta siitä, että pitäisi toistella (mahdollisesti vielä peilin edessä) jotain mantraa - olen hyvä, olen kaunis, olen fiksu - ja simsalabim, ajatuksen voima muuttaakin minut juuri sellaiseksi. Se on kuulkaas niin, että jauheliha ei muutu lihapullaksi, vaikka sille kuinka kauniisti juttelisi.

Vaahtio jatkaa:

"Usein kielteisyys on hyvin epäjohdonmukaista: miksi epäonnistuminen olisi todennäköisempää kuin onnistuminen? Miksi junasta myöhästyminen olisi todennäköisempää kuin siihen ehtiminen? Miksi et onnistuisi saamaan lippuja haluamaasi konserttiin? Sisäisellä puheella voit nujertaa itsesi niin, ettet edes viitsi lähteä jonottamaan konserttilippuja. Vahinko, sillä jäät ilman hienoa taide-elämystä."

Sorrun itse hyvin usein siihen, että ajattelen jo etukäteen epäonnistuvani. Yksi syy siihen on varmasti se, että kun ajattelen epäonnistuvani, valmistan itseni mahdolliseen pettymykseen. En siis putoa kovin korkealta, jos/kun epäonnistun. Tämä on sinänsä ihan looginen ja järkevä perustelu, mutta valmistautuminen epäonnistumiseen vie tekemisestä kaiken ilon, ja syö - näin uskon - myös onnistumisen mahdollisuuksia.

"Sisäinen puheesi, on se sitten myönteistä tai kielteistä, konkretisoituu kaikessa mitä teet, ja maailmasi rakentuu sen mukaan. Sanoilla on valtava voima:

"Jos ajattelet, että pystyt, tai että et pysty, olet aina oikeassa." (Henry Ford)

"Ei" on kielteisin ja valitettavasti myös voimakkaimpia sanojamme. Ehdottomuudessaan se kieltää oikeuksia ja sulkee portteja:

"Ei käy, en osaa."

Entäpä jos sanoisikin:

"Katsotaan käykö se, voin yrittää."

Ihan eri maku, eikö vain! Jälkimmäisessä kommentissa oli myönteinen sävy, mutta ilman yltiöpositiivista "kaikki on mahdollista" -uhoa.

Kun opettelee puhumaan itselleen myönteisesti, aluksi on vaara sortua epärealistiseen yltiömyönteisyyteen. Jos olet elänyt yli varojesi ja menettänyt budjettisi hallinnan, älä sorru ajatteluun, johon et itsekään usko:

"Mitäs näistä laskuista, voitan huomenna lotossa miljoonan."

Tällainen vie vain ojasta allikkoon, kun lottovoittoa ei tule ja postilaatikkosi täyttyy karhukirjeistä. Valitse sen sijaan myönteinen, mutta toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Sano itsellesi:

"Kylläpä näitä laskuja on kertynyt. Minun täytyy kiinnittää enemmän huomiota rahankäyttööni, jotta selviän laskuistani." Tee se sitten."

Tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä samanlaiselta lässytykseltä kuin elämäntaito-opusten lurituksetkin, mutta minuun tämä kolahti. Sisäisen puheen muuttaminen myönteiseksi kuulosti sellaiselta, minkä pystyisin ehkä toteuttamaankin, vaikkei se varmaankaan helppoa tulisi olemaan.

Tahtoahan se vaatii, enemmän kuin mitään muuta. Kun on koko elämänsä ajatellut tietyllä tapaa, on itsestään selvää, ettei ajattelua muuteta hetkessä. Mieli tahtoo harata vastaan ja palata vanhaan. Myönteisen puheen kehittäminen on kuitenkin loppujen lopuksi ollut paljon helpompaa kuin luulinkaan. Sanoista on tullut ajatuksia, ja ajatukset ovat johtaneet uudenlaiseen, iloisempaan ja toiveikkaampaan oloon.

Annan muutaman esimerkin.

Aiemmin, kun minun piti esimerkiksi tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut koskaan ennen tehnyt ja mistä olisi ollut hyvä suoriutua kunnialla, aloin tyypillisesti pelätä ja ajatella, että nyt varmasti mokaan jollakin tavalla. Kaikki menee takuulla pieleen, tunnen itseni ihan tyhmäksi ja kadun, että vaivauduin yrittämäänkään!

Nykyään puhun itselleni vastaavassa tilanteessa toiseen sävyyn ja sanon (mielessäni siis): "En tiedä, miten tämä tulee menemään, mutta aion yrittää. Oli lopputulos mikä tahansa, saan ainakin iloita siitä, että olin niin rohkea, että uskalsin yrittää."

Elämä ei ole muutenkaan sillä tavalla mustavalkoista, että asiat menisivät aina joko täydellisen pieleen tai onnistuisivat loistavasti. Suurimmaksi osaksi onnistumisemme liikuu näiden ääripäiden välimaastossa: harvoin elämässä tulee täysin paha tai täydellisen hyvä kakku. Miksi siis ajatella, että tekemisen lopputulos olisi "onnistunut" tai "epäonnistunut", kun lopputulos on useimmiten sekoitus kumpaakin? "Pahassa" kakussakin on hyviä murusia, jos vain haluaa löytää ja osaa etsiä ne.

Toinen esimerkki: Jos joudun olemaan tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla ei kerta kaikkiaan synkkaa, kieltäydyn antamasta itselleni luvan ajatella, että voi kamala, miten vastenmielinen tyyppi. Myönteisemmän puheen mukaan mietin: "Mikä tuossa ihmisessä on sellaista, mikä ärsyttää minua tai mistä en pidä? Mitä se kertoo minusta? Voisinko oppia tuolta ihmiseltä jotakin?"

Myönteisempi puhe kannattaa siinäkin mielessä, että ajatuksemme tuppaavat näkymään ulospäin ilmeinä ja eleinä, halusimmepa sitä tai emme. Jos yrittää kaikesta huolimatta olla kiinnostunut toisesta ihmisestä ja ymmärtää tätä, myötämielisyys heijastuu olemukseemme, ja se taas antaa paremman mahdollisuuden selvitä epämiellyttävän tyypin kanssa kuin se, että naamalta paistaisi inho. Sitä paitsi epämiellyttäviltä ihmisiltäkin voi oppia jotakin - jos ei muuta, niin olemaan iloinen siitä, ettei itse ole samanlainen (vaan tietysti paljon mukavampi ).

"Myönteinen sisäinen puheesi onnistuu parhaiten, kun tunnet olosi hyväksi. Valitettavasti tiedämme kokemuksesta, ettei itsensä komentaminen hyväntuuliseksi käy tuosta vain. Ei, mutta mukavien asioiden tekeminen tuottaa hyvän olon heti. Mukavat hetket kohottavat mielialaa välittömästi. Mitä taipuvaisempi olet ajattelemaan kielteisesti, sitä tarpeellisempia nuo hetket ovat sinulle. Jos on juuri ollut piknikillä hyvien ystävien seurassa ja nauranut itsensä kipeäksi, ei pysty ajattelemaan kielteisiä ajatuksia. Hyvien hetkien tunnelma kulkee mukana kuin eväät repussa. Hyvä tuuli tarttuu kanssaihmisiin, ja myönteiset tuntemukset tekevät tilaa uusille myönteisille tuntemuksille.

Tässä hektisessä maailmassa aikuisuuden ihanuus on välillä hukassa. Olemme monenlaisten paineiden alaisia. Kiireet ja eri suuntiin vetävät vaatimukset tuntuvat imevän mehut elämästä. Sisäinen puheemme on enimmäkseen kielteistä jupinaa. Olisi hyvä, jos joku silloin tällöin muistuttaisi: "Hei, tämän on tarkoitus olla kivaa!""

Niin. Tämä on hyvä muistutus ihmiselle, jolla on koko ajan vieressä jonkin sortin tehtävälista niistä asioista, jotka pitää tehdä tänään, tällä viikolla tai sitten kun on aikaa. Kaikkihan me tiedämme, ettei työ tekemällä lopu, ja jotenkin kummassa minullekin ilmestyy listalle kaksi uutta asiaa, kun olen yhden saanut tehtyä.

Osaan minäkin toki olla tekemättä mitään - tai ainakaan mitään järkevää - mutta niinäkin hetkinä tekemättömät työt kummittelevat jossakin takaraivossa. On kamalaa, että joutenolostakin pitää tuntea syyllisyyttä. Oli melkoinen oivallus tajuta, että elämän on tarkoitus olla kivaa ja ettei se ole mikään paha asia, jos joskus unohtaa kaikki velvollisuudet ja tekee jotain oikein mukavaa. Ja nauttii siitä ihan estottomasti.

Tuoksustaan tuliaiset tunnetaan

Minuun iskee keväisin aina jokin mystinen ilmiö, sillä minulle tulee ihan hirveä himo neuloa. Se on outoa siksi, että en ole normaalisti todellakaan mikään käsityöihminen. Katselin kaupassa jo yhtä turkoosin väristä lankaa, ja oli ihan viittä vaille, etten ostanut sitä, kun ajattelin neuloa elämäni ensimmäiset villasukat. Lanka jäi kuitenkin kauppaan, kun mielessäni alkoi vilkkua jo paljon suuremmat projektit, kuten neulemekko. Sellainen pitäisi saada nyt työn alle, kunhan vain löytäisin jostain kivan ohjeen.

Paluumatkalla Itä-Suomesta minun oli tarkoitus pysähtyä Novitan myymälässä Korialla, mutta olin niin uppoutunut äänikirjojen maailmaan, että en malttanutkaan. Olen monesti ajatellut, että äänikirja voisi olla kiva seuralainen pitkällä ajomatkalla, mutta en ole koskaan vienyt ajatusta niin pitkälle, että olisin saanut hankituksi semmoisen. Olen myös ollut hieman epäluuloinen äänikirjoja kohtaan, sillä olen ajatellut "luku"nautinnon olevan aika paljon kiinni lukijan äänestä. Mitä jos lukijan ääni ärsyttäisikin?

Mukaani oli tarttunut nyt siis elämäni ensimmäiset äänikirjat, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Riikka Pulkkisen Totta. Nälkävuosi riitti vajaan neljän tunnin mittaisena menomatkalle, ja Tottaa (miten tämä taivutetaan?) aloin kuunnella sitten paluumatkalla.

Nälkävuoden lukija (Antti L. J. Pääkkönen) ei minua suuresti miellyttänytkään, sillä Pääkkönen eläytyi lukiessaan tekstiin minusta aivan liikaa. Olisin kaivannut hieman neutraalimpaa lukijaääntä. Totta-kirjassa sainkin semmoisen Elsa Saision muodossa. Hänen lukemisensa oli minusta oikein miellyttävää kuunneltavaa. Tarinoidensa puolesta nämä kirjat eivät olleet ehkä ihan paras valinta auton rattiin, sillä ne olivat varsin tunteita herättäviä. Ehkä äänikirjojen kuuntelukin pitäisi kieltää autoilijoilta lailla?

Riikka Pulkkista en ehtinyt kuuntelemaan kuin kolmanteen levyyn asti, mutta kuulemani perusteella pidin hänen tyylistään todella paljon. En ole pitkään aikaan innostunut mistään kirjasta niin paljon kuin nyt tästä Totta-kirjasta. Pulkkisen kirjoitustyyli imaisi minut niin täysin mukaansa, että kun pysähdyin matkalla huoltoasemalle, tunsin pudonneeni sinne jostain toiselta planeetalta, ja jouduin kiskomaan itseni väkisin kirjan maailmasta tähän todellisuuteen. Nyt minulla on sitten sellainen ongelma, että milloin saan kuunneltua äänikirjan loppuun: läppärissäni ei ole cd-asemaa, ja kotona oleva cd-soitin on näköjään sanonut sopimuksensa irti. Pitääkö minun nyt lähteä istumaan seitsemäksi tunniksi parkkipaikalle autoon, että saan kuunneltua kirjan loppuun?

Huoltoasemasta tuli mieleeni, että vihaan näitä käsienkuivauslaitteita yli kaiken.

Nuo pitävät ihan hirveää meteliä, ja vaikka ne puhaltavat niin, että sormet meinaavat lähteä irti, käsiä ne eivät kuitenkaan kuivaa.

Ukkelikin palasi pikamatkaltaan Intiasta ja toi minulle taas vähän toivottuja ruokatuliaisia. Erityisesti tamarindia olin odotellut kovasti. Joku pyysi minulta aikoinaan käsialanäytettä telugusta, ja tässä tulee nyt pienimuotoinen sellainen: kyseessä on lista ruokajutuista, joita halusin ukkelin tuovan mukanaan Intiasta.

Melkoisia harakanvarpaitahan nuo ovat, mutta kyllä tuosta selvän saa. (Listalla oli tamarindia, rasam-jauhetta, sambar-jauhetta, korianterijauhetta, currylehtiä, pikkelssejä sekä ehkä upma ravaa.) Olisi anoppi englantiakin tajunnut, mutta ajattelin kirjoittaa listan huvin vuoksi teluguksi.

Tätä sieltä sitten tuli:

Eli tuli kaikki listalla olleet jutut (paitsi sambar-jauhe, jota anoppi ei enää käytä, kun hän käyttää sen asemasta vain korianterijauhetta ja jauhettua sarviapilaa) sekä paljon muuta. Anoppi oli näköjään laittanut tehtaan pyörimään, kun suolapalojakin oli aika monta lajia. Nuo murukkut, joita on toisessa pussissa vasemmalta, ovat minulle niin suurta herkkua, että en kerta kaikkiaan pysty vastustelemaan niitä, jos meillä on niitä kaapissa. Löysin itseni eilen pussilta niin monta kertaa, että pyysin jo epätoivoissani ukkelilta, että eikö hän voisi piilottaa pussia jonnekin, etten söisi kaikkia murukkuja kerralla. Ukkeli melkein suuttui: ja mähän en rupea mitään piilottelemaan; kyllä sun pitää pystyä itse pitämään itsesi kontrollissa! (Sopii arvata, olenko pystynyt.)

En tiedä, mitä anoppi oli ajatellut, kun hän oli sujauttanut matkalaukkuun myös pussillisen inkivääri-valkosipulitahnaa. Ukkelin matka oli ollut pitkä, sillä hän oli joutunut odottelemaan Frankfurtissakin 12 tuntia, joten inkivääri-valkosipulitahnakin oli muhinut laukussa kauan. Sen seurauksena joka ikinen tavara laukussa haisi ihan järkyttävästi inkiväärille ja valkosipulille, eikä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin heittää koko laukku parvekkeelle. Laukku oli parvekkeella toista vuorokautta, mutta vaatteet haisevat yhä. Toista kertaa anoppi ei varmaankaan inkivääri-valkosipulitahnaa lähetä, sen verran iloisesti ukkeli äitiään yllätyksestä kiitteli.

Kevään ensimmäinen huviajelukin tuli eilen tehtyä, ja löysimme itsemme lopulta Porvoosta. Huviajelujen ideahan on se, että istutaan autoon ja katsotaan, mihin päädytään.

Jos en nähnyt vanhoja junanvaunuja Kouvolassa, niin Porvoossa näin!

Tämä vaunu oli sen seinässä olevasta tekstistä päätellen vanha sähköasennusvaunu. Vaunu oli vandaalien lähes tuhoama, vaikka taisi se olla laho muutenkin.

 

Löytyi ratapihalta hieman uudenaikaisempaa kalustoakin.

Tämä näkymä on minusta kuin suoraan jostain vanhasta elokuvasta.

Porvoo oli kaunis kuten aina ennenkin.

Kokonniemen laskettelukeskus pisti silmään kaupungin kupeessa jotenkin hupaisan näköisenä, kun rinteet hohtivat valkoisina muuten ihan lumettoman maiseman keskellä.

Ihan lasketteluhalut heräsivät, kun noita rinteitä katseli. Ehkä ensi talvena sitten, vaikka edelliset laskettelukertani, joista on jo hyvin kauan aikaa, ovat yhä painajaismaisina mielessä. Minulla oli aina tapana raahautua hiihtohissin mukana puoleenväliin mäkeä, ja sitten pudota kyydistä, eikä laskutaidoissanikaan kehumista ollut. Ensimmäinen laskuni oli sellainen, että tulin vain mäkeä suoraan alas, kun kukaan ei ollut kertonut, että alastullessa pitää "kiemurrella". Jokainen voi mielessään kuvitella, miten kova vauhti minulla lopulta oli, ja miten holtitonta menoni oli. Eikä mäkikään ollut mikään ihan pieni (Laajavuori Jyväskylässä). Yksi mies oli pysähtynyt seisoskelemaan keskelle mäkeä, ja minä laskea hujautin hänen suksiensa päältä, kun en osannut väistää. Ehkä on sittenkin parempi - kaikkien kannalta - jos minä pysyttelen laskettelurinteistä kaukana.

Päivän päätteeksi löysimme itsemme vielä Verkkokaupasta, kun ukkeli keksi, että hänen pitää saada uusi telkkari (ei ostanut sitä vielä kuitenkaan). Kauppakierroksen jälkeen kävimme ihailemassa maisemia Verkkokaupan seitsemännen kerroksen näköalatasanteelta.

Tämä lentsikka oli esittelylapun mukaan yksipaikkainen torjuntahävittäjä MiG-21BIS, joka lensi viimeisen kerran 7.3.1998 Rissalassa. "Bissi" oli Ilmavoimien ensimmäinen lentokone, joka pystyi saavuttamaan kaksinkertaisen äänennopeuden, ja se on maailman eniten valmistettu suihkulentokone. Koneet jäivät Suomessa pois käytöstä vuonna 1998, kun ne korvattiin F-18 -Hornet -koneilla. Nyt tiedämme sitten tämänkin.