Miksi tuo saa aina paremmat lihat

Annoskateus. Se on, kuulkaas, hirvittävä asia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin viime aikoina ottamiani valokuvia (joita ei ole monta, ellei viime viikonlopun häröilypäivääni lasketa mukaan) siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain postaukseen kelpaavaa materiaalia.

Olimme muutama viikko sitten ukkelin kanssa syömässä pidemmän kaavan mukaan, mikä on niin harvinaista, etten edes muista edellistä kertaa. Ukkelihan pyörii ravintoloissa (siis ihan syömässäkin) jatkuvasti, mutta minun kanssani hän päätyy aina jonnekin Mäkkärin tiskille. (Vika ei ole hänen, mutta ei se toisaalta ole minunkaan. Syyttäkäämme siis Putinia.) Sen harvan kerran kun sitten lähdemme "oikeaan" ravintolaan, odotukset ovat korkealla. Ruoan tulisi olla hyvää, ja mikä tärkeintä: ruokaa tulisi olla paljon. Eihän ravintolasta ole hyvä nälkäisenä poistua.

Ukkeli otti tällä kertaa pääruoaksi karitsankaretta ja minä otin päivän kala-annoksen, kun luvassa oli kuulemma kuhaa, perunakrokettia ja kukkakaalipyrettä.

Kun annos tuli pöytään, pettymys valtasi mieleni: tässäkö tämä nyt on?

Jee, porkkanoita! Niitä ei kotona saakaan.

Silmäilin tilaamaani annosta: kyllä siinä tosiaan kalanpala ja perunakroketti oli. Kukkakaalipyrettäkin löytyi pieni nokare kalan alta, eli annos vastasi hyvin tarjoilijan kuvausta.

Samaan aikaan pöydän toiselle puolelle purjehti lautasellinen ruokaa.

Ei auttanut itku markkinoilla: pakkohan minun oli se kuhanrääpäle ja perunakroketti syödä, kun olin kerran annoksen itselleni tilannut. (Mainitsinko jo, että annokseen kuului myös porkkanaviipaleita?) Onneksi ukkeli antoi minulle (säälistä) yhden lampaansiivun, ja sitä järsiessäni saatoin todeta, ettei lammas ollutkaan niin hyvää kuin miltä se oli näyttänyt, ja lihaakin kimpaleessa oli aika vähän. Tuli vähän parempi mieli.

Pääruoan jälkeen seuraava pettymys teki jo tuloaan. Jälkiruokalistalta ei nimittäin löytynyt mitään sellaista, mitä olisin halunnut tilata (tällainenkin on näköjään mahdollista). Ainoa suklainen jälkiruoka (koska jos ravintolassa tilaa jälkiruoan, sen on oltava ehdottomasti suklainen - kuka esimerkiksi tilaa jälkiruoaksi jäätelöä, tai vielä pahempaa, kupin kahvia?) oli jälkiruoka nimeltä "suklaata ja kirsikkaa". Mistä tuleekin mieleeni toinen asia, jota voisin kritisoida, eli ruokalistat. Eikö niitä voi kirjoittaa sillä lailla, että asiakaskin ymmärtää, mitä ruoka pitää sisällään? Kuvittelin "suklaata ja kirsikkaa" -annoksen koostuvan parista palasta suklaata ja muutamasta kirsikasta, joten oli pakko oikein vaivata tarjoilijaa ja tiedustella, mitä annos mahtoi pitää sisällään. Kun kuulin annoksen sisältävän suklaakakkua ja kirsikkasorbettia, päätös oli helppo.

Kadehdin ukkelin juustolautasta niin paljon, että unohdin ottaa siitä kuvankin.

Annoskateus ei siis ole mikään leikin asia, ja se voi vaivata ihmistä jo ihan nuorella iällä, jopa jo päiväkodissa. Minä odottelen, että milloin tulisi sellainen ravintola, jossa asiakkaalla olisi oikeus vaihtaa annos toiseen ihan vain sillä perusteella, että annos ei näytä hyvältä.

Nyt ukkelin ollessa Intiassa olen taas saanut muistutuksen siitä, kuinka mukavaa on, että meillä on käytössämme tätä nykypäivän modernia teknologiaa. Soittelemme ukkelin kanssa nimittäin facetime-videopuheluita, kun on niin mukava, että näkee toisen naaman. Siinä samalla voi tehdä näppäriä havaintoja tyyliin "etkö ole vieläkään käynyt parturissa"; "onko tuo meidän vanha tyyny vieläkin tallella" tai "miksi kaivat koko ajan nenääsi". Olen yrittänyt ajoittaa soittoni tarpeeksi myöhäiseen ajankohtaan, jotta appivanhemmat olisivat jo nukkumassa, ettei tarvitsisi videopuhella heidän kanssaan. Ei siinä mitään, kivahan anopin naamaakin olisi nähdä, mutta on jotenkin jännittävää puhua hänen kanssaan naamatusten puhelimessa. Kaiken lisäksi paikalla saattaisi olla muutakin sukua, ja saattaisin huomata olevani videopuhelussa vaikka kenen kanssa. Sehän olisi ihan hirveän vaarallista.

Yhtenä iltana ukkeli soitti juuri, kun pyörin läheisellä ostarilla lippalakki päässä (selvennykseksi sanottakoon, että olin lähtenyt lenkille ja tarkoitus oli ladata bussilippu siinä samalla). Kun vastasin puhelimeen, oli pelko persiissä, että nyt oli se hetki, kun anoppi haluaisi jutella - kaljakuppilan edustahan on optimaalinen paikka puhella anopin kanssa. Vielä kun joku alkuasukas olisi ilmestynyt taakseni örveltämään, olisin voinut todeta anopille, että "tässä mä viettelen iltaa ihan perinteiseen tapaan."

Sitten vakavampaan aiheeseen eli jääkaappimagneetteihin. Taisin bongata jääkaappimagneetteja ensimmäiseksi Sirokolla, ja ne nähtyäni minullekin tuli luonnollisesti kova tarve esitellä jääkapin oveani. Kovin monta magneettia meillä ei ole, ja nekin vähäiset ovat pääasiassa tylsiä matkamuistomagneetteja.

Ovessa on myös muutama tärkeä postikortti, joiden katseleminen jaksaa aina ilahduttaa.

Ovessa on myös jostakin lehdestä leikkaamani lista siitä, kuinka vältetään keskustelun karikot.

Tämä piti oikein laittaa jääkaapin oveen, kun neuvot olivat minusta niin hyviä - kaikki paitsi tuo viimeinen. Minusta sellainen, joka menee henkilökohtaisuuksiin ja alkaa osoitella toisen heikkoja kohtia tai vaikkapa arvostella toisen ulkonäköä, ei ole mitenkään erityisen taitava keskustelija. Toisen heikkouksien korostaminen on minusta vain osoitus siitä, että kyseinen henkilö ei enää mitään muuta keksi ja että kaikki muut keinot on käytetty.

Nämä säännöt ovat roikkuneet ovessa jo monta vuotta, mutta en tiedä, olenko oppinut niistä mitään. Olen muutenkin hyvä lukemaan kaikenlaisia neuvoja ja oppaita mutta äärettömän huono oppimaan niistä mitään. Elämähän olisi hirveän tylsää, jos pyrkisi oppimaan virheistään.

Jääkaapin ovessa on vielä myös sanamagneetteja (en tiedä, millä nimellä noita tarkalleen ottaen kutsutaan), joita sain joskus rasiallisen. Sanoja oli laatikossa sen verran niukalti, että en saanut niillä mitään korkealentoisia ajatuksia aikaiseksi, vaan niistä tuli tämmöisiä köyhän miehen aforismeja.

Elämä on iloinen asia.

Nyt on aika lähteä yrittämään, josko nukkumatti korjaisi meikäläisen.

Lähdetään lennolle

En osaa nykyään oikein iloita viikonlopuista, sillä niistä on tullut mahdollisuus tehdä kaikki viikon aikana rästiin jääneet hommat. Minulla on aina pitkä lista tehtävistä, jotka pitäisi saada viikonlopun aikana tehtyä, joten ei ole ihmekään, että lauantaiaamuun herääminen tuntuu usein työltä. Tänä lauantaiaamuna päätin kuitenkin ottaa täydellisen vapaapäivän, kun ukkelikin oli lähtenyt Intiaan. Unohtaisin kaikki velvollisuudet yhdeksi päiväksi ja tekisin juuri mitä minua huvittaa - koko päivän!

Seuraava kysymys oli, että mitä sitten haluaisin tehdä. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä - halusin nimittäin mennä hautausmaalle (kaikki normaalit ihmisethän haluavat suunnata vapaa-ajallaan ensimmäiseksi hautausmaalle). En halunnut kuitenkaan mennä millekään tavalliselle hautausmaalle, vaan halusin mennä jonnekin muualle. Muistelin lukeneeni joskus saksalaisten sotilaiden hautausmaasta, joka sijaitsi Honkanummella lähellä Vantaan vankilaa. Sinne lähtisin!

Hautausmaalta matka jatkui Nissaksen kartanon raunoille, Helsinki-Vantaan näköalaterassille, Ilmailumuseoon ja Jumboon. Tervetuloa minun päivääni! (Varoitus: tämä postaus on pitkä.)

Saksalaisten sotilaiden hautausmaa oli metsän keskellä, ja haudat oli siroteltu polkujen varteen. Keskelle aluetta kallion päälle oli pystytetty iso risti.

Hautausmaalle on haudattu 364 toisessa maailmansodassa ja kuusi ensimmäisessä maailmansodassa Suomen alueella kaatunutta saksalaista. Sinne on myös haudattu 201 saksalaista merisotilasta, jotka hukkuivat Suomenlahdella vuonna 1944 kahden hävittäjäaluksen upotessa. Hukkuneiden nimet on kaiverrettu pyöreällä aukiolla sijaitsevaan muistomerkkiin.

Hautausmaan taustalla on saksalainen Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge -niminen järjestö, joka huolehtii maailmasodissa kaatuneiden saksalaisten haudoista eri puolilla maailmaa. Honkanummen saksalainen hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1963, ja päivää myöhemmin vihittiin käyttöön toinen saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä Rovaniemellä. Sotilaiden ruumiit siirrettiin alkuperäisistä hautauspaikoistaan Honkanummelle ja Norvajärvelle.

Hautakivet ovat hyvin yksinkertaisia - useimmissa on nimet, mutta joissakin lukee vain hautaan haudattujen sotilaiden lukumäärä.

Neljä saksalaista sotilasta.

Saksalaisesta hautausmaasta on kirjoittanut myös Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia -blogi. Jos hautausmaan historia kiinnostaa enemmänkin, kannattaa käydä lueskelemassa tuolta lisää.

Kun kerran Vantaalla olin, päätin piipahtaa katsomassa myös Nissaksen kartanon raunioita Hakunilan ja Sotungin rajamailla. Nissaksen kartano rakennettiin vuosina 1912-1913, mutta se tuhoutui tulipalossa vuonna 1935.

Kartanosta ei ole jäljellä muuta kuin perustukset, portaat sekä tämä kreikkalaistyylinen pylväikkö, joka näkyy Hakunilasta Sotunkiin johtavalle tielle. Pylväikkö on aikamoisen huomiota herättävä näky korkealla mäen päällä.

Olin kuullut, että rauniot ovat aika surkeassa kunnossa ja että niistä on tullut nuorison hengailupaikka, ja tämä tuli todettua nyt ihan omin silminkin. Raunioiden kunnostamista on kai suunniteltu, ja pylväikön katto näyttääkin minusta siltä, että sille on mahdollisesti tehty jotain.

Tämä on taas yksi niistä paikoista, joissa mielikuvitus lähtee lentoon ja joissa toivoisi pääsevänsä aikakoneen matkaan.

En viitsinyt tuolla kuitenkaan kovin kauan olla, sillä paikalla oli metelöivää nuorisoa ja joku dokaajakin.

Nissaksen kartanon raunioista on kirjoitellut myös Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia ja Ruosteinen. Käykäähän ihmeessä noiden linkkien takana tutustumassa paikkaan tarkemmin, jos vain kiinnostaa. Itse en viitsi paikasta sen enempää kirjoittaa, kun toiset ovat tehneet jo sen niin hyvin.

Vantaalla kun olin, keksin, että voisin käydä vihdoin Ilmailumuseossakin. Olen joka kerta lentoasemalla asioidessani ja museon kyltin nähdessäni miettinyt, että tuolla pitäisi vielä joskus käydä, ja nyt, minun päivänäni, oli vihdoin aika toteuttaa pitkäaikainen haave. Museolle ajaessani kävi kuitenkin hieman köpelösti, sillä museolle johtava tie oli suljettu, ja päädyin vahingossa lentoasemalle. Sitten mietin, että ei hätä ole tämän näköinen: ottaisin ilon irti tästäkin vahingosta ja kävisin lentoaseman näköalaterassilla, jolla käynnistä olin haaveillut myös pitkään.

Lentokonebongaus eli lentokonespottaus kiinnostaa minua itse asiassa enemmänkin, ja minun oli tarkoitus tänä kesänä käydä lentoaseman liepeillä bongailemassa lentokoneita. Jotenkin se kesä taas mennä hurahti, enkä tullut koskaan lähteneeksi, ja nyt on jo sen verran kylmä, että spottaus taitaa joutua odottelemaan ensi kesään (vaikka tosiharrastajat spottaavat lentokoneita varmaan ympäri vuoden, oli sää mikä tahansa).

Näköalaterassille oli helppo löytää, sillä sinne oli hyvät opasteet. Kuudennesta kerroksesta aukesi ihan mukavat näköalat lentokentän ylle.

No joo, vähän harmaalta näyttää.

Huomasin heti, että paikalla oli myös lentokonespottauksen tosiharrastajia.

Terassin sisätiloissa oli makeisautomaatti ja lentojen lähtö- ja tuloajoista kertovat taulut - ja mukavan lämmin. Ulkona tuuli nimittäin aika paljon, ja vaikka minulla oli paksu toppatakki ja huppu päässä, oli ihan jäätävän kylmä.

Lentojen aikatauluja silmäillessäni huomasin, että olin tullut paikalle vähän huonoon aikaan, sillä lentoja lähti ja saapui kovin harvakseltaan. Näin sentään onneksi joitakin koneita, ettei tullut ihan turha reissu.

Jumbojetti laskeutuu.

Melkein maassa!

Viereistä miestä vakoiltuani ymmärsin myös sen, että tosiharrastajan erottaa kameran lisäksi myös siitä, että hänellä on mukanaan vihko, johon hän kirjaa bongaamansa lentoyhtiöt. Keräileeköhän kukaan enää postimerkkejä?

Siinä se jumbojetti nyt on.

Viereinen mies kuului ottavan lentokoneiden nousuista myös "sarjaotoksia" - hän otti siis automaattisesti monta kuvaa peräkkäin. Se onkin varmasti oikein hyvä idea, ettei kuvista tule tämmöisiä:

Kyllä se vielä äsken siinä oli.

Monta nousua en nähnyt, mutta muutaman kumminkin, ja yhdestä sain jopa kuvan.

Kun olin aikani hytissyt kylmässä, oli aika suunnata vihdoinkin kohti Ilmailumuseota. Museon pihalla oli aika paljon autoja, ja syykin selvisi pian: museossa oli meneillään ilmailukirjallisuuspäivä. Minua ei kirjallisuustapahtuma kuitenkaan kiinnostanut, vaan suuntasin kohti museota, joka koostui kolmesta näyttelyhallista - kahdessa oli pysyvät näyttelyt; yhdessä vaihtuva näyttely. Pysyvät näyttelyhallit eivät olleet lämmitettyjä, joten toppatakilla ja hupulla oli taas käyttöä.

En oikein etukäteen ollut tiennyt, mitä Ilmailumuseossa tarkalleen olisi - vanhoja lentokoneita kai? Pian kävi ilmi, että siellä oli paljon muutakin ja että näyttely oli vieläkin mielenkiintoisempi kuin olin kuvitellut. Jippii!

Seuraavassa kuvassa on Saab Draken -hävittäjäkone vuodelta 1955. Kone on yksipaikkainen, ja sitä käytettiin Suomessa harjoitushävittäjänä.

Tämä taas on käsittelyharjoitusohjus. Punaisessa nauhassa ohjuksen kärjessä lukee "poista ennen lentoa". Pelottavaa.

Tämä taas on Suomen ensimmäinen helikopteri, joka saapui 11.5.1953 Imatran Voima Oy:n ja Ilmavoimien yhteiskäyttöön. Viimeisen lennon kopteri lensi vuonna 1976. Ihmettelen suuresti tuota lasista/muovista kupua: eikö tuommoinen ollut hirveä turvallisuusriski? Metallia sen olla pitää - ainakin näin naisen logiikalla ajatellen. 

Heittoistuimen hätäpakkauksen sisältö.

Melkoiset on varusteet hätäpakkauksessa, kun siellä on kirves, saha ja näemmä suksetkin! (Paremmat varusteet kuin meillä kotona.) Kuivamuonaakin näyttää olevan melko hyvin - on ainakin mustikkakeittoa, hernekeittoa, taloussuklaata ja pinaattikeittoa. Nuo valkoiset pussukat sen sijaan arveluttavat. Mitähän niissä mahtaa olla? Suolaa? Sokeria? Jauhoja?

Lisäpolttoainesäiliö.

Lentokenttäpalomies 60-luvulta.

Saksalainen lentopommi.

Kaikkein mielenkiintoisinta museossa oli minusta Convair 340 -lentokone, joka oli aluksi 44-paikkainen ja myöhemmin 52-paikkainen ja joka saapui Aero/Finnairille 18.5.1953. Kone on tehnyt Finnairin pisimmän työrupeaman, sillä se palveli aina vuoteen 1980 asti. Parasta tässä koneessa oli tietysti se, että sitä pääsi tutkimaan sisältä käsin.

Tervetuloa lennolle!

Sisällä näytti ihan siltä kuin lentokoneessa yleensä näyttääkin. Onneksi haju ei tallentunut valokuvaan - se oli nimittäin tympeä (sellainen ummehtunut).

Penkki piti tietenkin koeistua, ja minusta tuntui, että istuimet olivat jopa hieman mukavammat kuin monissa nykyajan koneissa.

Istuin näköjään varauloskäynnin kohdalla.

Ohjaamoon ei päässyt (kuten ei myöskään vessaan, mikä harmitti minua aivan erityisen paljon), joten ohjaamoa piti kuvata lasiseinän takaa. Siinä kuvatessani koneeseen tuli mies, joka rupesi juttusille ja totesi 50-luvun koneen näyttävän aika samanlaisilta kuin nykyajan lentokoneetkin. Olin hieman eri mieltä, sillä kyllä minusta koneen ikä näkyi koneesta ihan selvästi. Seuraavaksi mies uteli, olinko minä lentoemäntä, mikä tuntui minusta aika absurdilta kysymykseltä. Meneekö se siis jotenkin niin, että Ilmailumuseossa oleva nainen on automaattisesti lentoemäntä?

Näkymä koneen takaosaan.

Koneen keittiö, eli onko kapyysi nyt sitten oikea termi.

Oikea lentoemäntä.

Jostakin syystä minua kiinnostavat suuresti myös lentokoneiden moottorit, vaikka en niistä mitään tajuakaan (muuta kuin että ne ovat isoja). Olisi hienoa ymmärtää moottoreista jotain! Laitan moottoreistakin muutaman kuvan - silläkin uhalla, että viimeinenkin lukija kaikkoaa.

Tämä tässä on ohivirtaussuihkumoottori, jota on käytetty muun muassa Douglas/Boeing DC-9-50-, Boeing 727-200- ja Boeing 737-200 -koneissa.

Sama "sisältäpäin" nähtynä.

Tämä taas on yhdeksänsylinterinen Jupiter-tähtimoottori.

Tuo edellä mainittu Convair 340 oli muuten syönyt tämmöistä:

Eli tähtimoottori näyttää sielläkin olevan. (Mähän tunnen itseni jo ihan asiantuntijaksi. )

Lennonrekisteröinti- ja ohjaamon äänten taltiointilaite (eli musta laatikko).

Nykyisin "mustat laatikot" asennetaan kaikkiin yli 5 700 kg:n maksimilentopainoisiin turbiinikäyttöisiin lentokoneisiin ja helikoptereihin. Ne kestävät kovia iskuja ja yli tuhannen asteen lämpötilaa yli puolen tunnin ajan. Ne on varustettu vesiaktivoidulla akustisella lähettimellä, jonka avulla ne löydetään meren pohjalta. Mustat laatikot ovat aikaisemmin olleet mustia, sillä radio- ja sähkölaitteet on yleensä maalattu mustiksi.

Mustan laatikon taltioimaa tietoa.

Näytteillä oli myös hassuja pikkulentokoneita, jotka näyttivät enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) epäluotettavilta.

Kuvassa on Mignet HM-14 Pou Du Ciel eli "Taivaankirppu", jonka suunnitteli 1930-luvulla ranskalainen insinööri Henri Mignet jokamiehen lentokoneeksi. Keski-Euroopassa näitä koneita valmistettiin satakunta; Suomessa kolme. Konetyyppi asetettiin lentokieltoon vuonna 1936 ja Suomessa kolme vuotta myöhemmin, mitä en kyllä yhtään ihmettele.

Näissä kuvissa olevat koneet ovat yksipaikkaisia alkeisliitokoneita, jotka on poistettu käytöstä vuosina 1964 ja 1957. Hyvin turvallisen ja miellyttävän näköisiä rakennelmia.

Lopuksi piti vielä tunkea itseni Draken-hävittäjä -harjoitussimulaattoriin, jotta sain tuntumaa siitä, miltä tuntuisi olla hävittäjän ohjaksissa. Aika ahtaat olivat paikat hävittäjän ohjaksissa, ja taidankin tyytyä edelleenkin ihan tavallisiin lentokoneisiin. 

Oli kiva päivä!

THE END. 

P.S. Huomasin, että se hirveä sanavahvistus on taas palannut kommentteihin, jotan otan sen nyt taas pois ja kokeilen, kuinka kauan saan olla rauhassa roskapostiautomaattien hyökkäyksiltä.

P.P.S. Jos erikoiset hautausmaat kiinnostavat, käy lukaisemassa myös juttuni sympaattiselta lemmikkien hautausmaalta.