Katin ruokavuosi

Kolmasko kerta toden sanoo? Taannoinen vuodenvaihde oli kolmas, jolloin päätin, että ylitsepursuavalle keittokirjakokoelmalle pitää tehdä jotain. Tammikuun 20.päivän lähetessä huomasin, että tästä olisi kehittymässä hyvää vauhtia kolmas vuosi, joka sujahtaa ohi kirjoja juuri avaamatta. Ajatus oli, että jos nyt en löydä kirjasta mitään mistä innostun, niin selailun ja kokeilun jälkeen kirja joutaa kirjaston eteisen kirjakierrätyslaatikkoon.

Löysin sattumalta käsityölehtipinosta Kati Napan Katin ruokavuosi Huomenta Suomi -ohjelmassa -kirjan samana päivänä, kun luin nettiuutisista hänen siirtyneen autuaammille kokkailumaille. Katsoin tämän kohtalon sormen osoituksena, ja tartuin kirjaan.

Minulla ei ole mitään mielikuvaa, miten olen kirjan hankkinut, mutta oletettavasti se on tapahtunut niiden muutaman viime vuoden aikana, jolloin olen kasvattanut ristipisto- ja neulelehtipinoa kirjahyllyn kupeessa. Huomenta Suomi -ohjelmaa en ole koskaan katsonut kokonaan, ja muutoinkin vain yhden käden sormissa laskien, mutta Nappan ruokavinkkejä lueskelin aikanaan kyllä lehdistä.

Emäntäkoulussa 1984-85 opin, että eri aikaan vuodesta kannattaa laittaa erilaisia ruokia. Tuolloin erityisesti kasvisten osalta oli pakkokin noudattaa nykyisin trendikkääksi noussutta satokausikalenteria, sillä esim. lehtisalaattia, kirsikoita tai kotimaisia tomaatteja ei ollut kaupoissa ympäri vuoden kuten nykyisin.

Katin ruokavuosi on kirjoitettu 1996 jolloin lähikaupankin valikoimat oli jo laajentuneet, mutta ei vielä nykyisen kaltaiset. Se näkyi erityisesti kasvisosastolla, mutta muuallakin. 

Kanaa syötiin, mutta ainakaan minun lempikaupassani maaseudulla ei juuri ollut kuin kokonaisia pakastebroilereita ja broilerinmaksaa. Muutin vuoden vuoden lopulla kaupunkiin, mutta suikalebroileriin tutustuin vasta hieman myöhemmin. Nettisurffailuni mukaan hunajamarinoitu broileri tuli kyllä kauppoihin 1991, mutta ainakaan 1993 pääsiäisenä Eurajoella ei ollut myynnissä tuoretta kanaa. Kirjasta bongasin kolme broilerinreisiohjetta. Kananuikaleista saati -nuijista tai jauhelihasta ei puhuttu. 

Se, mikä pisti silmään oli sisäelinruokien vähäisyys. Vielä 1980-luvun kirjoissa niitä näkyi usein. 

Toinen iso ero kauppojen valikoimissa oli se, että erilaiset maustesekoitukset/kastikkeet, olivat valikoimiltaan paljon niukemmat. Itse ostin Sambal oelekia, soijakastiketta ja Worcesterkastiketta, mutta kuivattuja mausteita löytyi useampia lajeja, mitä kyläkaupasta.

Ajatuksena oli, että kokeilisin jotain tammikuun ruokaa. Ensimmäinen kiinnostava ruokalaji löytyikin sopivasti viikolta 3: sipuli-anjovispannu. Sääli vaan, että vatsani ei kestä anjoviksen sokeria. Voisin kuvitella kokeilevani ohjetta joskus paistamalla sipulin joukkoon fenkolia tai tonnikalaa, tekeväni lopuksi massaan kolot ja hyydyttäväni niissä kananmunat. Sen vieressä olevaa appelsiini-sipulisalaattia teen silloin tällöin. Tosin ilman minttua ja mustia oliiveja. 

Heti seuraavalta sivulta löytyi sitten helmi. Jatkojalostettua hernesoppaa. Siskonmakkarat ja kermavaahto kuulostivat sen verran eksoottisilta, että pakko kokeilla! 

Hernesosekeitto ja siskonmakkarapallerot (2-3:lle)

1 rkl öljyä

1 sipuli silputtuna

n. 5 dl vettä

1 tlk hernekeittoa

1 pss pakasteherneitä

mustapippuria, rosmariinia

4-6 siskonmakkaraa

Pinnalle: nokare sinapila maustettua kermavaahtoa

Kuullota sipulit öljyssä, lisää vesi, Hernekeitto, pakasteherneet ja mausteet. Kuumenna kiehuvaksi. Soseuta sauvasekoittimella tai monitoimikoneella. Lisää tarvittaessa vettä. Tarkista maku. Purista siskonmakkarat kuoristaan pieninä palloina keittoon. Keitä muutama minuutti. Sekoita usein, sillä sosekeittoa palaa herkästi pohjaan. 

Mausta muutama ruokalusikallinen kermavaahtoa sinapilla. Sen ohella keiton pinnalle sopii paistettu pekonisilppu tai kinkku tai paahdetut leipäkuutiot. Kati Nappa tuskin olisi käyttänyt 'koristeena' kuin yhtä, mutta aina voisi vetää överit. 

Itse korvasin rosmariinin meiramilla, joka mielestäni sopii paremmin hernekeittoon. 

Kuvan lautaset olivat kovasti mieleeni 1990-luvulla, mutta tuskin silti olisin vaihtanut neutraalia Arcticaani tuohon ruotsalaiskaunottareen, josta vitsin mukaan laihialainen voisi ylpeästi tarjota kesäkeittoa 😊 (vettä kukikkaalta lautaselta). Nämä astiat ovat taas ilmeisesti nousussa, sillä ei ole pitkä aika kun olen noita nähnyt parissakin blogissa. 

Kokeiltavaksi päätyi myös aprikoosi herkku. Jostain luin hiljattain, että aprikoosivispipuuro oli "niin 1990-lukulaista", ja hyvää se silloin olikin, mutta tätä ei tarvitse edes keittää. Söin osan jälkiruokana ja osan säästin aamupalaksi, jolloin lisäsin siihen rahkaa. 

Aurinkoinen lumous

2-3 dl aprikoosia huuhdottua ja 3-4 h liotettuna

1 dl liotuslientä (tai vettä) 

1 dl manteleita tai kuorittuja suringonkukansiemeniä

2 banaania

1/2-1 dl ananasmehua

1 tl hunajaa

1/2 tl kuivattua minttua

Kaada ainekset tehosekoittimeen ja surauta tasaiseksi. Jälkiruoka/välipala/aamupirtelö

Se, mikä pistää kirjassa silmään, on kasvisruokien vähäisyys. Vegaaneille ei juuri reseptejä ole, ei edes kesän salaateissa, mutta tottunut kokki voi soveltaa ohjeita vaihtamalla lihan ja maitotuotteet vaikka kauratuotteiksi.

Ovo-lakto-vegetaristille sentään löytynee jopa kiinnostaviakin ohjeita. Itse innostuin esimerkiksi Nokkosmakaronipaistoksesta, joka on kuin jauhelihamakaronilaatikko, missä jauheliha on korvattu fetajuustolla ja nokkossilpulla. Onneksi kaapista löytyy kuivattua nokkosta, joten tätä aion kokeilla joku päivä. 

Myös Paavon salsaleipäjuusto -ohjeen salsa kuulostaa kokeilun arvoilelta, mutta luultavasti nauttinen sen mieluummin paahdetun jälkiuunileivän päällä kuin leipäjuustolla. 

Jotkut sangen oudot yhdistelmät hymyilyttivät (siskonmakkarahernesopan ohella). Aika on ajanut silloisten kokeilujen ohi. Itselleni ei tulisi ylipäätään mieleen kokeilla kalakeittoa tuoreista silakkafileistä saati sitten lisätä siihen simpukkapastaa. Tosin tässäkin kohden pitää todeta, että makuja on monenlaisia. Joku varmasti tuostakin yhdistelmästä innostuu. Itselleni siitä ja parista muusta reseptistä tuli mieleen enemmänkin se, että julkkiskokin pitää koko ajan julkaista uusia reseptejä. Joskus joku osuu kultasuoneen, kuten viimeaikoina bloggarien palstoilta esiin nousseet avogadopasta, muttikastike ja lehtikaalisipsit. 

Mainittakoon tässä, että kuvittelen kyllä keittäväni suolapuolikkaita, eli keitettyjä perunoita suolasilakoiden kera kuten ennenvanhaan oli tapana. Sen sijaan keitetty tuore silakka kuulostaa sisämaan asukkaasta perin oudolta. Sain tuota perinneruokaa ensi kertaa anopin luona, joten siitä ei ole lapsuuden traumoja. 

Kirjan ehkä parhain idea oli texmex henkinen voileipäkakkupöytä, missä leivät on sekä kalkkuna että sellaisenaan (jokaiselle jotain). Kolmioleivät on täytetty tomaatti-paprikasalsalla, guacamolella ja maissi-ruskeapaputöytteellä. Tuohon kun keksin sopivan teelajin, niin tiedän mitä voisi kokeilla texmex-henkilellä kello viiden teellä. 

Kaiken kaikkiaan antoisa luku/muisteluhetki. Tykkäsin erityisesti kuukausien esittelysivuista, mutta enemmänkin asiaa olisi näille kuukauden kansisivuille mahtunut. 

*. *. *

Kati Nappa on ollut tekemässä ainakin näitä keittokirjoja:

Katin keittiö

Katin parhaat

Katin ruokavuosi

Keittiövieraita tänä torstaina

Metsän makuja

Oivallusten keittokirja

Tekemisen maku

Ilmeisesti hän on tehnyt myös kiinalaisen keittokirjan, mutta siitä en löytänyt muuta tietoa kuin maininnan Hesarin artikkelissa jonka lukeminen hyytyi maksumuuriin. 

Eväsretkiä ja matkaeväitä

Korona-breikki on saanut ikävöimään bussimatkoja ja matkaeväitä ja matkoilla vietettyjä piknik-hetkiä.

Mieleen on tullut lukuisat georeissut, joiden lomassa on evästelty... Hmmm. Pakko on kuitenkin myöntää, että aika harvat noista eväiden syöntihetkistä ovat jääneet mieleen. Yleensä niillä reissuilla on ollut ihan liian kiire. Eväät olisi voinut syödä näin jälkeenpäin ajatellen paljon kauniimmissakin paikoissa ja huomattavasti enemmän rauhassa.

Eväät tulivat mieleeni kun luin Heikki Valkaman ruoka-aiheista dekkari Tulikukka-kirjassa puhutaan enemmänkin junaeväistä. Japanissa on kuulemma televisiosarjakin parhaista junaeväsrasian ostamisasemista. Liekö joku Grillit huurussa -tyyppinen sarja, en tiedä, mutta kiva olisi nähdä sekin.

sarjaa. Aiemmissakin osissa eväsrasia taidettiin mainita, mutta

Japanilainen, lokerollinen eväsrasia on nimeltään bento ja rautatieasemien gourmet-tyyppinen boxi on ekiben. Molemmat mainittiin kirjoissa, kuten monta muutakin japaninkielustä termiä. Kiva, kun dekkareita lukemalla kin oppii uutta.

Taisin pari kuukautta sitten kritisoida erään dekkari sarjan runsasta Berliinin esittelyä. Hieman ihmettelin itseäni, että yleensä kyllä tykkään kun kerrotaan oikeista paikoista eikä keksityistä.

Jos Berliinin paikat ei kiehtonutkaan, niin tästä sarjasta olen sen sijaan tykännyt kovasti. Valkama esittelee paljon Japania, jossa on asunut pitkään ja se tuntuu hyvältä. En tiedä johtuuko tuo siitä, että olen lukioiästä lähtien ollut kiinnostunut Japanista. Toisaalta... pitkän saksan lukijana olen ollut aina kiinnostunut saksastakin. 

Kirja on yleensä hyvä, jos se pistää Pallokala oli kirjana uusi, mutta ruokalajina tuttu entuudestaan. Kirjojen mukaan vaaran tunne kiehtoo ja saa maksamaan kalasta kelpo hinnan.

kaivamaan lisää tietoa.

Palasen hullunkaalia pakastekasvissekoituksessa taannoin pureskelleena olen itse sitä mieltä, että preferoin enemmänkin ruokaturvaa kuin vaaran täyteistä huippukokemusta, vaikka eksotiikka jossain määrin kiinnostaakin. 

Ettei syntyisi väärinkäsitystä, muisteltakoon heti muutaman vuoden takaista hullunkaaliepisodia. 

Hullunkaali ei ole ruokakasvi, se on vaarallinen ja isoina annoksina tappavan myrkyllinen.

Joka tapauksessa kävi niin, että muutama vuosi sitten eräänä keväisenä päivänä muutama päivä paikallisessa automarketissa käytyäni sain kaupasta tekstarin, että pakastekasviksia joita ostin ei saa syödä, sillä niissä saattaa olla hullunkaalia. Oma pussini oli jo syöty. Pussissa oli kaksi palaa hullunkaalia, onneksi palaset olivat sen verran puisevan tuntuisia ja mitään sanomattoman makuisia, että pureskelin vaan toista enkä sitäkään niellyt. Hieman oli outo ja sekava olo siitäkin. 

Kauppa taisi lähettää korvaukseksi tuosta elämyksestä pullollisen aurinkovoidetta huippusuojakertoimilla. Sen turvin olisi voinut matkailla tovin vaikka Espanjan auringon alla tutkien, miten hullunkaali siellä kasvaa. 

Kasvi on siis myrkyllinen, mutta sitä on viljelty  jonkin verran apteekkitarkoituksiin Suomessakin. Itsekin pohdin 1980-90-lukujen taitteessa maalaiselämää viettäessäni, että hullunkaali olisi menestynyt myös omilla pelloillamme, muistelen, että viljely oli jo tuolloin luvan varaista. Loppujen lopuksi emme viljelleet peltojamme itse lainkaan, vaan vuokrasimme ne paikalliselle maanviljelijälle. 

Laserjuuri pisti pohtimaan tosissaan

"laserjuuren" historiaa ja Tulikukka nosti kiinnostuksen japanilaista temppeliruokaa kohtaan.

Marttana olen sitä mieltä, että olipa sitten kyseessä eläin tai kasvi, se olisi käytettävä kokonaan hyödyksi. 

Kasveissa näkökulmani on ollut enemmänkin sitä, että ruokaa ei saa haaskata, mutta temppeliruokakokit ovat taitaneet nostaa hävikin vähentämisen suorastaan "next levelille". Pitänee ehdotella Marttaliiton suuntaan, että neuvojat voisi lähettää seuraaavaksi ex-cursiolle Kioton temppelialueiden keittiöihin.

Eläinten suhteen olen ollut vuosia sitä mieltä, että jos joku luovuttaa henkensä ruokkiakseen perhettäni, niin kyllä silloin kaikki mahdollinen pitäisi käyttää hyödyksi jotenkin.

Eväistä tässä kuitenkin piti puhua. Rakastan piknikkejä ja ulkona syömistä niin, että kernaasti voisin kuvitella pitäväni kynttiläillallisia luonnon helmassa kuten joutilaat kesälomalaiset ennen sotia. 

Reissuun teen yleensä aina eväät, samoin töihin, mutta jostain kuman syystä työeväät ovat yleensä tylsän arkisia. Ei eläinhahmoon aseteltuja riisipalloja tai kukiksi leikattuja vihanneksia, vaan tuttuja ja turvallisia voileipiä, risottoa, vuokaruokaa tai salaattia. Joskus, mutta harvoin mukaan tarttuu keittoakin.  

Näin korona-breikin aikana tätäkin asiaa on tullut mietittyä. Ehkä pitäisi katsoa, löytyykö netistä ohjeita loistavien japanilaisten eväiden tekooon. Sen olen ainakin päättänyt, että jatkossa retkellä ei voi olla niin kiire, että eväitä ei voisi syödä kauniissa paikassa siitä nauttien. Poissulkien tietysti kertaluontoiset extreame kokeilut, kuten se, että tavoitellaan 300 geokätkön löytymistä 24 tunnin aikana. 

Yksin tehtyjen eväsretkien ja kiireettömien, yksin vietettyjen sunnuntaiaamujen kiinteä osa on ollut 1980-luvulla Gloriasta bongaamani pannuleipä. Nykyisin teen sen ilman vehnäää ja sokeria, mutta lisään alkuperäiseen ohjeeseen silputtua kinkkua tai pepperonia sekä juustoraastetta, joka auttaa pitämään vehnättömän leipäsen paremmin koossa. Paistan leivän pienellä pannulla, jonka halkaisija on noin 15 cm, jolloin annoksen voi puolittaa. 

Pannnuleipä

1,5 dl jauhoja (maissi, ruis 2:1 on oma ohjeeni, mutta vehnääkin saa käyttää)

½ dl kaurahiutaleita

1 tl leivinjauhetta (mittaa tarkasti, leivinjauhe maistuu, jos sitä on liikaa)

1/4 tl suolaa

50 g voita, josta noin 1 rkl paistamiseen, loput sulana taikinaan

1 dl maitoa

(pari kinkkusiivua tai muutama pepperoni viipale silputtuna pieneksi)

½ dl juustoraastetta 

yrttejäkn voi lisätä jos sattuu olemaan

Sekoitetaan leivinjauhe jauhoihin, lisätään juustoraaste ja liha, jos niitä haluaa käyttää. Lisätään jauhot nestemäisiin aineisiin ja sekoitetaan nopeasti. Liikaa vaivatusta taikinasta ei tule hyvää paistosta. 

Kuumenna pieni paistinpannu, lisää loput voista. Taputtele taikina tasaiseksi paistinpannuun. Paista hitaasti molemmin puolin. Tarkkaile, että pannu ei ole liian kuuma, ettei pohja pala. Kääntäminen tapahtuu helpoiten valuttamalla leipä tasaisella kattilankannele ja palauttamalla se toisin päin pannulle. Jos pannu on huono, voita voi jättää osan tätä toista puoltakin varten. Jos haluaa reilummin juustoa, sitä voi ripotella nyt pannulle. 

Leipää voi syödä marmeladin tai voin kanssa, mutta kun lisää taikinaan lihaa ja juustoa, ei mielestäni kumpaakaan kaivata retkiolosuhteissa. 

Vehnäjauhoja käytettäessä juuston voi jättää poiskin, sillä olen lisännyt sen alkuperäiseen ohjeeseen vain siksi, että maissi- ja ruisjauhoista tehty leipä murentuu liian helposti, eikä se ole kivaa jos on ulkoiluvaatteet päällä ja murusia putoilee rinnuksille koko ajan. 

Alkuperäinen ohje on jutusta, jossa haastateltiin maailman ympäripurjehtijoiden naisjoukkuetta. Resepti on tosiaankin ollut käytössäni lähes kuukausittain noin vuodesta 1988 lähtien. Vaikea sanoa, kumpi siinä on nykyisin parempaa, nostalgia vai itse leipä. Molemmat hyviä.

Lähestyvän juhannuksen kunniaksi laitan tähän loppuun kuvauksen eväsretkestä Maria Langin kirjasta Arsenikkia aamuisin. Hyvät on näiden ruotsalaisten eväät. 

Juuri tuollaiset retkieväiden kuuluu ollakin, melkein kuin Enid Blytonin Viisikoissa. Retkeläisiä oli kymmenkunta ja voileipiä oli varattu 15 per laji.

Retki itsessään oli mainio, mutta se, mitä seurasi ei niinkään. Mutta niinhän dekkarissa aina on.

Hyvää juhannusta lukijoille. Tehkäähän hyvät eväät!

Porilaisen voikanan tapaus

Vish Puri ratkoo rikoksia Intiassa ja siinä sivussa herkuttelee hyvällä intialaisella ruualla. Korona-breikin aikana olen huomannut laittavani hieman erilaista ruokaa. Pelkästään ylimääräisestä ajasta ei mielestäni ole kyse, vaan luulen, että enemmänkin haluan hakea turvallisia makuja, mutta kuitenkin jotain arjen luksusta.

Lähikaupassa olen etsinyt jo

useamman kerran voikanakastikepurkkia. Tänään se yllättäen löytyikin ja sitä piti tietysti kokeilla heti. Pitkästä aikaa.

Toisin kuin aito intialainen voikana, on porilainen voikana nopea tehdä.
Tarvitaan
1 purkki voikanakastiketta
1 paketti kanasuikaleita (naturel)
2 dl riisiä
4,7 dl vettä
suolaa

Laitetaan vesi kiehumaan ja keitetään riisi paketin ohjeen mukaan. Paistetaan kana kypsäksi, lisätään purkillinen voikanakastiketta. Annetaan muhia kunnes riisi on keitetty.
Jotkut tykkää lisätä kastiketta vähän kerrallaan riisilautaselleen, mutta itse preferoin sekoittamista.
Koristellakin voi, ja sitten syödään.

Ei tuollainen ehkä kelpaisi Vish

Purin kaltaiselle herkkusuulle, mutta monille muille kelpaa. Voikana on siitä hyvä, että se ei ole tulista, kuten monet muut intialaiset ruuat.

En myöskään usko, että voikanani olisi mitenkään kohtalokas, mutta palkittu yksityisetsivä tietysti löytää tapauksia, kohtalokkaitakin, toisin kuin tavallinen perusporilainen muija.

Olen lukenut kaikki neljä suomennettua teosta, ja odotan innolla seuraavaa, lokakuussa englanniksi ilmestyvää osaa. Mielenkiintoista nähdä, kuinka pian se ilmestyy suomeksi. Vish Purista on ilmestynyt englanniksi myös yksityisetsivän käsikirja. Sekin olisi kiva saada käsiinsä.

Vish Puri on jollain tapaa kotoisa, rento ja arkinen. Siinä missä skandinaaviset etsivät kamppailevat erilaisten ongelmien kanssa, tuntuu kuin Vish Purilla olisi vain yksi ongelma : se, että perheen naiset haluavat myös ratkaista salaisuuksia.

Tarquin Hall, kuten Mikael Bergstrandkin (Delhin kauneimmat kädet - ja siitä jatkunut sarja) on kuvannut Delhiä ja Intiaa mielenkiintoisista näkökulmista. Perinteisen matkailu--tai meditaationäkökulman sijaan kirjoista on huokunut keskiluokkaisen intialaisperheen arki, naurujooga, junamatkat... ja tietenkin hyvä ruoka, jota nautitaan mieluiten perheen tai ystävien kanssa.

Oman voikanan söin korona-breikistä johtuen yksin.

Lukutaitopäivän readhour

Lukutaitopäivän ehtiessä tänään iltaansa, vietettiin kaikkien yhteistä lukuhetkeä, readhour klo 19-20. Itse päätin jo muutama päivä sitten, että jos vain sää sallisi, niin lukisin ulkona. Lämpötila oli juuri ennen seitsemää 17 astetta, joten ei kun äänikirja korviin ja ulos.

Nappasin mukaan kotimaista tuotantoa olevan ruoka-aiheisia tekstejä sisältävän kirjan. Vajaan tunnin aikana ehdin lukea pari tekstiä.

Readhour kirjaston kulmilla

Ensimmäinen oli Antti Tuurin Leipä, joka kertoi Tuurin hapatetulla juurella kohotetun leivän leipomiskokeiluista. Mielenkiintoinen teksti. Hapanjuuret ovat nyt vähän niinkuin in.

Tuurin tekstissä juurta hapatettiin jääkaapin päällä olevassa kaapissa. Nykyisin lienee trendikkäämpää tehdä se tiskipöydällä kaikkien nähtävillä. Siitä on itsekin helppo katsoa, koska juuri moikkaa ja on valmis käytettäväksi. Moikkaamisella tarkoitetaan tässä kohden sitä, että juuriastia peitetään tiiviisti kumihanskalla. Kun hanska nousee kokonaan pystyyn, niin, että kaikki muoviset sormet sojottavat iloisessa tystyssä leipojaa tervehtien, on juuren hapantuminen edennyt tarpeeksi pitkälle. Mielenkiintoista oli, että Tuuri käytti leipäänsä pelkkää spelttiä, eikä lainkaan ruista.

Kirjan toinen teksti oli Kazuo Ishiguron näytelmä Herkkusuu. Sitä lukiessa mielessäni pyöri jostain syystä tekstin alusta asti kotimainen tv-elokuva Gourmet Club, jonka pääosissa oli lääkäri, jota esitti Hannu-Pekka Björkman. Tekstiä oli vaikeahko lukea, koska siinä oli dialogin ohella paljon tarkkoja kuvauksia alati vaihtuvista näyttämöistä, mutta mieleenpäinuva tarina sekin. Näiden seurassa tunti kului kuin siivillä.

Äänikirjana oli kävelykumppanina Lankisen lukupiirin ensimmäinen lukusuositus, Sydämen asioita, joka yhdistää samoihin kansiin itselleni kaksi tärkeää asiaa: oopperan ja ilmastonmuutoksen torjumisen. Kolmantena aiheena kirjassa on asperger.

Kirjailijaperheen äiti Malena Ernman on euroviisuista tuttu ruotsalainen mezzosopraano ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Greta Thunberg tunnetaan 2018 Suomessakin alkaneen ilmastolakkoliikkeen perustajana. Muut kirjoittajat ovat perheen arjesta huolehtiva isä Svante Thunberg ja perheen kuopus Beata Ernman.

Kirja on edennyt vasta 22%, mutta se on herättänyt jo monia ajatuksia. Erityisesti mietin sitä, kuinka helposti yhteisön paine "pakottaa" meitä jatkamaan elämää kuten ennenkin. Ja toisaalta ne, jotka haluaisivat omaan elämäänsä muutosta, yritetään pakottaa samaan vanhaan muottiin tai ainakin heidän esittämiään uudistuksia ei oteta vakavasti.

Jäin kotiin kävellessäni miettimään pientä Beataa, joka koulussa hampurilaista haukatessaan tajusi lihan olleen joskus elävä eläin, eikä hän pystynyt enään syömään sitä, mutta jonka koulun mukaan olisi kuulunut syödä lihakin. Toisessa ajattelun ääripäässä on ne, jotka eivät halua armeijaan tai kouluun kasvispäiviä. Luulen, että kummankin tahon lienee vaikeaa vakuuttaa toistaan.

Itse olen mieltänyt nämä modernit kasvisruokajutut aika erilaiseksi, kuin mitä ne olivat omassa nuoruudessani 1980-luvulla. Silloin joensuulaisessa kasvisruokalassa oli salaattipöytä, josta sai koota oman salaatin jossa oli juureksia, vihanneksia, sinimailasen ituja ja hedelmiä. Jotain siemeniä ja pähkinöitäkin oli, mutta niidenkin tarjonta oli vähäisempää lajeiltaan, mitä nykyisin on tavallisen työmaaruokalan salaattipöydässä. 1980-luvulla kasviproteiini tarkoitti lähinnä hernettä ja leikkopapuja ja todelliset kasvissyöjät käyttivät myös tofua ja liotettavia papuja.

Ajat ovat muuttuneet. Nyhtökaura, hätkis ja mifu ovat tämän vuosikymmenen keksintöjä, jotka tulevat varmasti muuttamaan arkiruokaamme samalla tavoin, kuin broilerisuikaleet 1990-luvun lopussa muuttivat arkiruokaamme. Ainakaan itse en emäntäkoulun jälkeen voinut kuvitella, että joskus söisin kanaa viikoittain (munimisen lopettaneita kanoja olin kyllä syönyt kotona, sillä elävän olennon syömäkelpoista lihaa ei tuhlattu, mutta ei kanaa kaupasta ostettu, eikä sen käsittelyäkään juuri emäntäkoulussakaan opetettu. Muistan olleeni todella tyytyväinen, että minun ei kesätyössä grillillä tarvinnut kertaakaan puolittaa grillattua pakastekanaa. Luulen, että en vieläkään selviytyisi siitä kunnialla. Puolittaminen sattui osumaan joka kerta toiselle grillimyyjälle. Minun onni, kaverin epäonni...). Opiskeluvuosina en kanaa syönyt ja sen jälkeenkin ostin vain 2 kokonaista pakastekanaa jotain afrikkalaista reseptiä varten ennen vuotta 1996. Sitä en muista, koska ostin ensimmäiset suikalebroilerit, mutta 1998 tienoilla muistan tehneeni broilerikiusausta usein.

Kaikenlaista sitä mieleen muistuukin :)

Mutta ehkäpä juuri siksi lukeminen on kivaa, vaikka ei tietäisikään lukuisten ihmisten lukevan täsmälleen samaan kellonaikaan.

Lankisen lukupiirin ensimmäinen kirjavalinta.
Kiitokset Kevin Lankiselle, ilman lukupiiriä en olisi löytänyt tätä kirjaa.

Meren rukous

Eurajoen vuosina 1990-luvulla kävin rannalla katselemassa, kun aallot tyrskysi syysmyrskyllä rantaan. Salmen keskivaiheilla aallot olivat rantaan tullessaan tuskin puolimetrisiäkään. Lähipiirissä merillä töissä ollut kertoi kuinka aallot olivat joskus Atlantilla kymmenmetrisiä. Se tuntui silloin uskomattomalta korkeudelta, mutta nykyään huippukorkeus saattaa olla yli 30 metriä. 

Isoimmat aallot, jotka olen kuvannut, Reposaari, 27.8.2016.

Välimeri on sisämeri, eikä siellä päästä valtamerien aallon korkeuksiin, mutta pienessä kumiveneessä juuri nyt tätä kirjoitettaessa Välimerellä mitattu reilun metrin korkuinen aallokkokin on paljon, sillä huippuaallon korkeus lähentelee tuolloin jo kahta metriä. Muistikuvien herättelyn ja vertailun vuoksi Estonian upotessa aallonkorkeus oli 3-4 metriä mikä tarkoittaa sitä, että isoimmat aallot saattoivat olla seitsemän metrisiä. Ei tekisi mieli olla sellaisella kelillä veneessä, eikä edes Ruotsinlaivalla. Itse kuun kärsin enemmän tai vähemmän jo pienessäkin aallokossa. Niinpä preferoinkin meriseikkailujen aikana enemmän peilityyntä keliä kuin minkäänlaista aallokkoa. Pakolaisilla ei ole juuri valinnanvaraa. Merelle on lähdettävä silloin, kun määrätään lähtemään, jos lähteä mielii.

Dan Williamsin upeasti väritetyt kuvat kannustivat
kuvan käsittelyyn. Tämä väritys kuvaa elämää kaupungissa
ennen pakoon lähtöä. Teksti Hosseinin.

Khaled Hosseinin  kirjoittama ja Dan Williamsin kuvittama Meren rukous herätteli ajattelemaan sekä sanoin että kuvin meren julmuutta. Williams on onnistunut kuvaamaan värityksen muutoksilla hyvin merimatkan hurjuutta ja Hosseini evakoiden tunnelmia siitä mitä haluaisi muistaa kotimaastaan. 

Merellä on kiva olla riittävän isossa veneessä turvallisen kipparin ohjatessa, mutta entäs jos veneessä ei ole kipparia. Osa pakolaisveneistä lähtee rannasta ilman veneen omistajaa. Sisämaassa asuneet ihmiset eivät välttämättä osaa ajaa venettä saati ymmärrä sitä, miten meri käyttäytyy. Parhaiten selviävät ne venekunnat, joissa on tietoa ja taitoa navigoida oikein. Kirjan mukaan vuonna 2015 Välimereen hukkui 4.177 pakolaista. Niistä vuoden lehtikuvassakin nähty Alan Kurdi antoi sysäyksen tähän kirjaan. 

Kirjassa muistellaan kotoisen arkisia asioita kotimaasta, mm. kibbehiä, joka oli yksi lempilammasruuistani ennen kuin tulin allergiseksi vehnälle. Kokeilin myöhemmin kerran korvata bulgurdin karkealla polentalla, mutta ei siitä valitettavasti tullut saman makuista. Tässä kuitenkin lempireseptini teidän muiden iloksi. Afganistanissa kibbeh tehdään useimmiten vuohesta, mutta vuohen lihaan en ole juuri kaupassa törmännyt. Hyvää siitä on tullut lampaan jauhelihaakin käyttäen.

Kibbeh

2 ½ dl (200 g) bulguria (itse käytin karkeampaa laatua)
1 tl suolaa
½ tl juustokuminaa
1 tl meiramia
½ tl maustepippuria jauhettuna
½ tl mustapippuria jauhettuna
1 rkl chilitahnaa
ripaus muskottipähkinää
2 dl kiehuvaa vettä
1 pieni sipuli hienonnettuna
500 g lampaan paistijauhelihaa 

Mittaa hyvin lämpöä pitävään kulhoon bulgur ja mausteet ja kaada päälle kiehuva vesi. Peitä kulho tiiviisti kannella tai foliolla. Anna burguldin hautua kypsäksi paketin ohjeen mukaan, karkeudesta riippuen aikaa kuluu alle 10 minuuttia.

Hienonna sillä välin sipuli pieniksi kuutioiksi. Kun bulgur on kypsää, lisää kulhoon sipuli ja jauheliha. Sekoita tasaiseksi. Muotoile massasta 20 pyörykkää leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Alkuperäiset kibbehit ovat päistä kapenevia, mutta itse suosin palloja, ei muoto makua haittaa :)

Paista kullanruskeiksi uunin keksiosassa 200 asteessa n. 25 min.

Tarjoa pyöryköiden kanssa kastiketta, joka koostuu jogurtista ja runsaasta määrästä hienonnettua minttua. Voit maustaa jogurtin ripauksella suolaa, jos kaipaat suolaisuutta. Itse olen keittänyt pyöryköiden lisukkeeksi riisiä ja tehnyt vihreän salaatin. Makunsa puolesta pyörykät maistuvat myös välimerellisellä alkupalatarjottimella.
Minttuna olen käyttänyt... "minttua". Muutama viikko sitten luin yllätyksekseni, että minttuja on lukuisia eri lajeja. Itse olen kuullut vain muutamasta lajista ja piparmintusta. Lukemani keskiaikaista yrttien kasvatusta esittelevän artikkelin mukaan eri mintuista tehty tee vaikuttaa eri tavoin ja eri asioihin. Seuraavan kerran, kun tapaan jonkun alan gurun, kysäisen, mitä minttua he itse käyttävät.

Kyssäkaaliko muka uutuus?

Oltiin viime syksynä (2015) äidin kanssa kaupassa ja katseltiin salaattivärkkejä. Ehdotin kyssäkaalia. Äiti totesi ensin, että sitä ei olekaan koskaan maistanut, mutta väärin muisti... ja myönsi sitten maistettuaan itsekin unohtaneensa.

Elettiin 1970-lukua. Oli luultavasti kesä 1975. Olin likimain 10-vuotias. Kesät olivat maailman tylsintä aikaa, kun ei päässyt kouluun. Kotitöitäkin maalaistalossa oli ihan riittävästi esikoistyttärelle. Pikkuveli sai pyöräillä vapaasti, mutta meikätyttö kitki porkkanapenkkejä (mikä oli vielä ihan siedettävää) ja kantoi polttopuita paikasta toiseen (inhotuksen inhotus, kukahan keksi, että puita pitää siirrellä paikasta toiseen että ne kuivuu ja vielä pinotakin... no myönnän, siihen iloon osallistui velikin). Parhaita oli sadepäivät, jolloin istuttiin sisällä ja tehtiin käsitöitä ja kuunneltiin Jaakko Lintuniemen Kesäkatua radiosta (no, sitä ei ehkä tullut joka kesä, mutta useampana ainakin).

Meille tuli kotiin Perjantai ja Uusi Nainen -lehdet. Jälkimmäisestä luettiin äidin kanssa keväällä kyssäkaalista. Lähikaupungista löydettiin siemenetkin, joten sitä sitten kokeiltiin omassakin ryytimaassa. Hyvin nuo kasvoivat. Ja maistuivat maukkailta. Näin jälkeenpäin minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tuon maukkaan kasvin viljelys sitten lopetettiin meillä. Ehkä siemeniä ei sitten enää saanut, kun kerran kyssäkaali unohtui kaupoilta ja melkeinpä kaikilta muiltakin vuosikymmeniksi.

Taisi olla kesällä 2010 kun ostin kaupasta kyssäkaalia. Siitä lähtien se on ollut syyskesän suosikkikasvikseni.

Parasta kyssäkaali on edelleenkin niin kuin me syötiin sitä lapsenakin: raastettuna pienehköllä terällä mehukkaaksi raasteeksi. Voisi sinne varmaan jotain lisätäkin, muttei ole tullut koskaan lisättyä. Sitä en enää muista, mitä Uusi Nainen lehti ehdotti.

Nykyisin teen kyssäkaalista myös paksuja tikkuja, joita dippailen porkkanan ja muiden kasvisten kanssa. Tapanani on pilkkoa puoli kiloa kasviksia iltapalaksi, jos päivän kasvisannos on jäänyt heppoisemmaksi.

Dippikastikkeen teen kermaviilistä. Lisään sinappia, mustapippuria, suolaa ja paljon mausteita. Parasta olisi tuore kirvelisilppu, mutta olen laiska kasvattamaan yrttejä ikkunalaudalla, joten mikä tahansa kuivattu yrttikin käy.

Olen yrittänyt pitää siitä huolen, että kasviksia söisin päivässä vähintään 900 grammaa. En usko, että minun suolistoni on sen vaatimattomampi kuin ranskalaistenkaan, ja olen lukenut, että ranskalaisiin ravitsemussuosituksiin kuuluu 900 g kasviksia päivässä. Tai ainakin joitain vuosia sitten kuului. Ainahan nuo ohjeet muuttuvat.

Nimimerkillä: KOKEILEN KAIKKEA MUTTEN KITKE

30.5.2016
*  *  *
Kirjoitettu S-ryhmän ja Marttojen ruokamuisteluksi

Kirsin dippikastike

2 dl kermaviiliä
n. 1 tl sinappia, laatu maun mukaan
n. 1 tl suolaa
(n. 1 tl sokeria alkuperäisohjeessa 1980-luvulta oli 2 tl)
0,5-1 tl mustapippuria suoraan myllystä
mausteyrttejä maun mukaan (kuivattuja n. 2-5 tl, tuoretta ainakin tuplasti enemmän, jos närästää, niin sitten ehkä ei yhtään)

Sekoitetaan ennen kuin aletaan pienistää kasviksia dipattaviksi.
Sopii myös salaatinkastikkeeksi.
Kokeilla voi myös esim. kalan seuraksi.