Mastojen loisteessa

Ajeltiin eilen päiväseltään Porin radiomastojen ääreltä katsomaan, minkälaiset radiomastot Lahdesta löytyy.

Pontimena reissulle oli geokätköilyn megaluokan tapahtuma Mastojen loisteessa, josta tulikin kävijämäärältään tähän mennessä isoin megatapahtuma Suomessa.

Lahden radiomaston ilmavaa raudoitusta

Itselleni tämä oli kuudes mega ja samalla ensimmäinen sisätiloissa pidetty, johon osallistuin. Tykkäsin. Ympärillä olevat seinät pitivät porukan mukavasti kasassa ainakin sen aikaa, minkä kukakin oli tälle 12 tuntiselle tapahtumalle varannut.

Vaikka mukavaa oli ja paljon tuttuja tuli nähtyä, niin aika nopeasti tälläkin kertaa liukenimme ulos kaupungille geokätköjen ja nähtävyyksien pariin. Onneksi ne ovat yleensä sama asia, kuten oli tälläkin kertaa.

Pakollisista nähtävyyksistä nähtiin ainakin radiomastot, hyppyrimäet, Sibelius-talo, Mannerheim-patsas ja upea järven ranta.

Lahti. Hauskat puulaineet rannalla ilta-auringon hämyssä

Näistä itselleni uusi tuttavuus oli Sibelius-talo, jonka olen mielessäni aina kuvitellut valkoiseksi ja moderniksi kuin Mikkelissä olevan Mikaelin isoksi veljeksi. Pieleen meni mielikuvat! Yllätyksekseni rakennuksessa olikin paljon punatiiltä ja kauniita ikkunoita.

Itselleni Lahti on läpikulkukaupungin ohella erityisesti teatterikaupunki. Mikkelin vuosina kävin kerran-pari vuodessa Lahdessa teatterissa. Noilta vuosilta on jäänyt mieleen erityisesti Mozartin ja Salierin elämästä kertova Amadeus-musikaali. Mikko Jurkka jätti Salierin roolissa lähtemättömän vaikutelman.

Muistiin jäi myös pieneltä näyttämöltä esitys, jossa kerrottiin muutamasta kotimaisesta rikoksesta läheisten silmin. Mieltä herätteli erityisesti yhden rikollisen äiti, joka pohti näytelmän lopussa tyttärensä kauhistuttavia tekoja todeten, että hän ei kasvattanut lastaan tuollaista uraa ajatellen. Rikos taisi olla eräs paljon puhuttanut paloittelu surma, ja äidin epätoivoiseen tuskaan oli helppo yhtyä lehtijuttujen valossa. Pakko myöntää, että jollain tapaa kylmäsi, kun esityksen jälkeen kävelin teatterista odottelemaan yöbussia. Valitettavasti näytelmän nimi on unohtunut vuosien saatossa. Vaikutuksen se teki siitä huolimatta. Tällä reissulla en ollut yksin, enkä edes yöllä, joten ei kylmännyt. Sääkin suosi ja ilman takkia pärjäsin koko päivän.

Lahdessa kun oltiin, niin tottahan pohdiskelin myös lahtelaisia kirjoja. Ensimmäisenä tuli mieleen Timo Sandbergin Mustamäki-sarja, missä komisaario Otso Kekki selvittää rikoksia.

Aikajanalla kirjat etenevät poikkeuksellisen rivakasti, mutta nuorena aloittanut Kekki jatkanee rikosten selvittelyä ja uusien tekniikoiden käyttöön ottoa vielä muutaman kirjan verran. Onneksi, sillä pidän hyvin taustatyöt tehdyistä historiaa tihkuvista dekkareista, millaisia Mustamäki-sarjan kirjatkin ovat.

Timo Sandberg
Häränsilmä

Sarja alkaa sisällissodan jälkeisestä ajasta ja neljännessä osassa ollaan jo talvisodan tienoille. Kolmessa ensimmäisessä kirjassa eletään voimakkaasti kieltolain aikaa, mutta paljon muutakin kirjoista löytyy kuin pirtun kanssa pelaamista.

Sarjan toisessa osassa, Häränsilmässä, eletään vuotta 1927. Kirjassa selvitellään poliisisurmia ja ryhdytään rakentamaan saksalaisten kanssa yhteistyössä Yleisradiolle radiomastoja. Juonipaljastuksiin en ryhdy tälläkään kerralla, kannattaa lukea koko sarja itse.

Vaikka mastot rakennettiin Wikipedian mukaan nopeasti, niiden rakenteesta tuli hyvin säitä kestävä ja vankka, ja kuten kuvistanikin näkyy, siro.

Korkealla mäen päällä olevat mastot ja hyppyrimäet ovat Lahden tunnuksia ja näkyvät jo kauas. Itsekin ihailimme mastoja jo Hollolan Pyhän Marian kirkolta Lahtea kohti ajellessa.

Mastojen pienoismallit toimivat Mega-tapahtumassa nerokkaasti vieraskirjana. Sopivaa nimikirjoituksen paikkaa sai etsiä jo tapahtuman alkupuolella, miten täyttä pikku mastojen runkopuissa lienikään viimeisten kävijöiden tullessa paikalle iltamyöhään, en tiedä.

Reissussa oltiin tällä kertaa noin 13 tuntia. Paljon ehdittiin nähdä tälläkin aikataululla, vaikka yöpymään ei ehdittyään. Edellisen kerran olen tainnut nukkua Lahdessa noin 13 vuotta sitten, kun pidin siellä arkistointikurssia järjestöihmisille. Seuraavalle käyntikerralle pitänee mahduttaa Sataman tuntumassa olevat vesiurut, niitä kuuluivat monet kehuvan.

Matkalla pohjoiseen

On syyskuu ja ruskaretkien aika. Useammatkin tuttavat ovat tulossa tai menossa ottamaan syysväreistä förskottia. Itse kävin pohjoisessa jo keväällä, joten nyt ei ole reissua tiedossa. Kuun vaihteeseen sattui sopivasti aikaa ja mahtavat ilmat istua koko päivä lueskelemassa parvekkeella.

Varauduin viikonloppuun lainaamalla pinon dekkareita, jotka yhtäkkiä ajatellen eivät sovi mihinkään kirjahaasteistani enää vuoden tässä vaiheessa. Kriteerinä valinnassani oli, että kirjat ei saaneet olla uusia.

Nykyisin porilaiskirjailijoihin lukeutuvan Mauri Paasilinnan Laki loppuu Repoaavan laitaan vuodelta 2017 oli pinon tuorein ja ainoa 2010-luvulla kirjoitettu kirja.

Harmikseni kirjassa ei mainittu kuntaa nimeltä, mutta tutkittuani tovin kuntaliitosluetteloa ja karttaa, totesin, että ainoa likimainkaan sopiva paikkakunta lähellä Keuruuta ja Jyväskylää olisi Saarijärveen liittynyt Pylkönmäki. Kunnasta tosin puuttuu Prisma ja CityMarket, mutta poliisin toimipiste ja passeli aapasuo sentään löytyvät.

Kun on viimeaikoina tullut luettua enemmänkin keskiluokkaisten ihmisten arjesta, oli kirjan duunari-joutomies -akselilla työsarkaansa tekevien kansalaisten elämästä lukeminen virkistävä poikkeus. Kirjassa ei tehdä harkittua murhaa, vaan ajaudutaan tilanteisiin, jotka päättyvät miten päättyvät.

Ihmisten arki on yksinkertaista, vaikka rikokset mutkistavat elämää välillä paljonkin. Viina ja huumeet ja niiden myötä järjestäytynyt rikollisuus on joidenkin arkea. Sitä Paasilinna osaa kuvata kutkuttavan armottomasti:

"Paavo Pitkänen, itseoppinut kirvesmies ja peltiseppä oli ajautunut alkoholin lumoihin jo nuoruusvuosinaan ja nykyään, lähestyessäään kuudekymmenen vuoden ikää, hän ei voinut enää vastustaa tuota juomaa juuri lainkaan. Hän oli ryystänyt olutta aamusta alkaen. Nyt sydänyöllä aine oli loppunut ja tilalle oli tullut tuska, viinanhimoksi kutsuttu mielentila, joka ei jättänyt Pitkästä hetken rauhaan, vaan pani tämän etsimään uutta ainetta, edes tilkkasta vielä. "

Samanlaisia Pitkäsiä löytynee kaikista maamme kunnista, myös varmasti Saarijärven Pylkönmäeltä, jossa itse vierailin ensi kerran 1987 elokuussa. Kunta nautti tuolloin isointa kehitysaluetukea ja sinne johti soratie, jollaista kirjassakin jossain kohden ajellaan. Viime kevään käynnillä huomasin, että kirkonkylälle pääsi asfalttitietä myöten ja että kirkko oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Kirkon ovet olivat tälläkin kerralla kiinni, sen puolesta mikään ei ollut muuttunut.

Kelpo aloitus lukuviikonlopulleni. Vakavaa asiaa, mutta kirjailijan kynässä oli kepeän kuplivaakin mustetta.

Ja kuten kaikissa kunnon dekkareissa, niin oli tässäkin: joillekin käy hyvin, joillekin huonosti tai jopa hyvin huonosti.