Tammikuussa luetut kirjat

Uusi vuosi ja uudet haasteet. Tammikuu on perinteisesti kulunut arktisella alueella. Vuoden vaihtuessa jemmassa ei juuri ollut luettavaa siltä alueelta. Etukäteisoletus oli, että tammikuu on uusi, vireä alku ja luultavasti muitakin kirjoja löytyy, kuin yksi tätä varten säästelty kirja Huippuvuorilta. Loppujen lopuksi luin vain 6 kirjaa napapiirin yläpuolelta, syynä erityisesti viime vuoden överit, oli vaikea löytää uutta lukemista. No, olisin voinut lukea Islannista Raakelinkin, mutta ei tullut luettua.

Kuukauden saldona on peräti kaksi puuttuvaa maata! 

Selkeästi juhlan paikka. Pitkään hyllyä lämmittäneet Guinea-Bissau ja Eritrea on vihdoin luetut. Kiitos kevyen talviflunssan. Bonuksena tuli vielä Pohjois-Mariaanit, mikä ei ole itsenäinen valtio vaan Mikronesia alueella Oseaniassa oleva, Usalle kuuluva itsehallintoalue. Vähenevät vaan ei lopu nämä pienet, ei englanninkieliset valtiot, mistä käännetään vähän kirjoja ja vielä vähemmän suomeksi. 

**************

Aapeli Alapertin pitkä sota : pakinoita 1941-1944. Aapelin, Simo Puupponen (1915-1967) postuumisti 1986 ilmestynyt muistelmateos sota-ajoilta. Kirjassa on Aapelille tuttua rehevää sanailua joiden mietteet jäävät kuluttamaan mieltä. Esimerkiksi:

"kaikkihan räiskäleistä pitävät -Honolulusta Huippuvuorille..."

Jatkosodan aikaan Honolulu ja Huippuvuoret eivät varmastikaan olleet kaikille tuttuja, mutta toivat maailman vastakkaiset laidat hyvin mieleen. Jännä juttu, mutta en ole 25 vuoteen pitänyt plättejä mitenkään erikoisena... Mutta vohvelit... Pitänee paistaa niitä huomenna!

"Kevään merkki, sanoi savolaispoika, kun komppanian päällikön nenän päässä vesitipan näki." (24.1.) 🌟🌟🌟

Bagge Tapani (toim) Murhan sävel : 19 kertomusta rikoksesta ja musiikista. 19 kotimaista rikoskirjailijaa on kirjoittanut novellin jonka teemana on musiikki. Mukana on myös pari muusikkoa ja joitain ei niinkään tuttuja dekkaristeja. Osa kirjailijoista on nimekkäistä, osa hieman tuntemattomampia. Yleensä tykkään rikosnovelleista, vaikka novelli on minulle useimmiten liian lyhyt tarina. Nyt innostuin vain parista novellista enemmän. Eniten tykkäsin Pekka Salon Huilusta. Ilahduin kauan sitten unohtamastani sanasta 'seteliselkärankainen'. En muista kuulleeni sitä jälkeen 1990-luvun laman. Oli pakko tarkastaa milloin kirja on ilmestynyt, 2006 näkyy olevan. Yksittäiset novellit tietty voivat olla vanhempiakin. 

"Miten käy murhaajalta rock'n roll?"  (2.1.)

Bagge Tapani Tuhon torni. Selkokirja. Veijaritarina kirjailijasta ja sen naapurista. Naapurille sattuu ja tapahtuu ja kirjailijakin saa siitä osansa. Pitäähän naapuria auttaa keittiöremontissa.... Hämeenlinna, Riika

"Mietin, mitä ihmettä 

minä tein laivalla matkalla Riikaan.

Lähetin vaimolle viestin:

'Tutkin taustoja kirjassa varten.

Tulen huomenna.'  " (2.1.) 🌟🌟🌟

Buchholz Simone Hotelli Cartagena. Muutto Saksasta Kolumbiaan, bileet väärässä seurassa. 30 vuotta myöhemmin panttivankidraama. 

"Elämäni omalaatuisin pankkivankikaappari jo nyt." 

Tästä tulee oudoin lukukuukausi ikinä: joko lähes täydet tähdet tai likimain halu antaa pitkä miinus. Tämä kuuluu jälkimmäisiin. Tässä yhdistyy kolme minulle huonon dekkarin elementtiä: saksalainen kirjoittaja, tapahtumapaikkana Kolumbia ja lukija, joka vaatii 1.5 kertaisen nopeuden, jotta sen kestän. Mutta luettu on. (16.1.) 

Canales Díaz ja Guarnino Amarillo : Blacksad 5. Olis ehkä kannattanut alkaa osasta 1, sillä eläinhahmoja oli niin monta, mutta kannen keltainen auto kiinnitti huomion kirjastossa, joten aloitin tästä. Tämä ei kyllä jää viimeiseksi. Upeat kuvat, kivaa sanailua. Usa, Texas (6.1.) 🌟🌟🌟

Canales Díaz ja Guarnino Kun kaikki sortuu : toinen osaa Blacksad-sarja. Ei huono tämäkään. Rakennettiin siltaa. Mutta olisi ehkä kannattanut kirjastossa katsoa takakansitekstiä ja lainata myös eka osa. Flunssassa purin kirjapinoa, enkä varannut alkuosaa. Ehkä myöhemmin. Usa. (6.1.) 🌟🌟

Gulik Robert van (1910-1967) Yksi kaksi kolme kuolema. Rutto vainoaa aluetta, mutta se ei haittaa murhatutkimusta. Ei ehkä paras lukemani tuomari Dee kirja, mutta ihan ok. Tykkään tavasta, millä van Gulik kertoo Kiinan kulttuurista, johon on paneutunut kaukoidänvuosinaan. Kiina. 

5 siunausta: 

"Raha, korkea virka, pitkä ikä, hyvä terveys, paljon lapsia." (15.1.) 🌟

Gunnlaugr Käärmekielen saaga ja muita lyhytsaagoja. Kirjassa on neljä saagaa Islannista, joista yhtään en ollut kuullut aiemmmin. Tarinat kertovat1100-luvueta, saagana ne lienevät alkaneet 1200-luvulla, painettuna käsittääkseni 1775, suomeksi vasta 2005. (23.1.) 🌟🌟

Harper Jane Ulkopuoliset. Adam Falk sarjan 3 osa. Maalaisfestereilta on kadonnut vuotta aiemmin nainen,. Falk on lupautunut yhden vauvan kummiksi Falk. Ristiäiset siirtyvät katoamisen vuoksi seuraavaan vuoteen ja nyt Falk tutustuu uudestaan asiaan ollessaan ristiäisreissulla. Australia.

"Joku päätyy aina ennemmin tai myöhemmin itkemään vessassa." (16.1.) 🌟🌟🌟

Hewson David (1953-) 
Mysteerienhuvila. Pari roomalaista poliisia joutuvat pariksi, mutta kumpi vahtiikaan toista... Turistiargeologit löytävät ruumiin ja kohta kohta katoaa 16 vuotias tyttö... Mielenkiintoinen tarina Roomasta. Ihania muistoja tulvi monesta kirjan paikasta; sydämeni kotimaa, Italia. (25.1.) 🌟

Hulkkonen Mira Ilmasto-oivalluksia, Kuinka ihmismielen supervoimat valjastetaan planeetan parhaaksi. Ilmastolukupiirin kirjassa pohdittiin monelta kantilta miten ajatukset muokkaavat ilmastonmuutosta ja miten ajattelu ylipäätään toimii. Yhtenä keinona pohdittiin uusien sananparsien kehittämistä, erityisesti sellaisten, jotka päättyy riimeihin. Niistä puhuttiin oppimisen kannalta myös SuomiAreenalla reilu 5 vuotta sitten. 

"Pihveillä ja riisillä päästöjä riittää,

kaurasta ja linsseissä ilmasto kiittää." (28.1.) 🌟🌟

Jonasson Ragnar Tuhkayö. Kirjan kanssa tuli muisteltua kaaosta jonka Islantilainen tulivuori aiheutti koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Kirjassa ratkotaan murhaa Islannin pohjoisosassa. (19.1.) 

Juhani Risto Virta ottaa omansa. Mielessäni sijoitin kirjan Heinolaan, minne Juhani on haudattu. Pikku kaupunkia ei mainittu kirjassa, kuten ei myöskään Hotellikuolemassa, jonka olen lukenut aiemmin, yleensä kuvitteellisessa paikassa tapahtuvat kirjat eivät innosta.. Risto Juhani nimi on tuttu, hän on toiminut myös Porin teatterissa lavastajana. (29.1.) 🌟

Kellerman Jonathan Verkko. Pienellä saarella asuva lääkäri Pohjois-Mariaaneilta kutsuu psykologi-etsivän auttamaan arkistoinnissa ja kirjoittamaan yhteistä artikkelia. Mukaan lähtee vaimo ja koira. Edessä on kolme kuukautta paratiisisaarella. Jännityskirjassa tapahtuu murhiakin, mutta ne eivät ole poliisitutkinnan puolesta pääosassa. Jännitys löytyy jostain muualta. Loppu yllätti. Aika mielenkiintoisia ihmisiä oli tuolle Arukin saarelle kerääntynyt, kuten toimittaja Creedmankin: 

"Minä tarjoan, Creedman sanoi. En usein saa älylästä juttuseuraa. Ja tuo piskikin on ihan OK. Ei edes pissinyt päälleni." (5.1.) 🌟🌟

Khan Vaseem Kuolema koittaa keskiyöllä Persis Wadia ratkoo osa 1. Eletään vuoden 1949 viimeisen päivän iltaa. Intian ensimmäinen naispuolinen rikostutkija Persis Wadia kutsutaan tutkimaan murhaa Bombayssa. Englantilainen diplomaatti on kuollut. Scotland Yardin rikostutkija Archie Blackfinch osallistuu tutkimuksiin. Intia (10.1.) 🌟🌟🌟

Kipling Rudyard Kim kirjalla selätin tammikuun klassikon. Intia. (28.1.) 🌟🌟

Knuuttila Sanna-Leena Ne lensivät tästä yli. Kirjassa eletään talvisotaa. Hilkka ihastuu Veikkoon. Heidän tarinaansa käsitellään kahdessa seuraavassakin kirjassa. Tämän kirjan olen lukenut pari vuotta sitten, mutta halusin lukea sen uudestaan, kun löysin nuo kaksi muuta. Kauhajoki

"Minua jännitti.

Puristin sukkapuikkoja käsissäni

ja vilkaisin nopeasti Veikkola,

Veikko näytti komealta sotilaspuvussa.

Hän katsoi minuun ja hymyili."  (1.1.) 🌟🌟🌟

Knuuttila Sanna-Leena Minä odotan sinua. Selkokirja jatkaa siitä, mihin talvisodasta kertova Ne lensivät tästä yli -kirja jäi. Talvisota on päättynyt, Hilkka menee naimisiin Veikon kanssa ja sitten alkaa jatkosota. Kirjasta tuli mieleen anopin jatkosodan alusta kertoma tarina. Tulivat häävalokuvan otto tilaisuudesta Raumalta, kun kuulivat, että miehet kutsutaan rintamalle. Kauhajoki. 

"Rakas päiväkirja.

Paras lehmämme Heluna

kuoli eilen." (1.1.) 🌟🌟

Knuuttila Sanna-Leena Jäätyneet tiet. Selkokirja Lapin sodan evakkomatkasta karjan kanssa Lapista Kauhajoelle toi mieleen edesmenneen marttatuttavani muistot evakkomatkalta lehmien kanssa Karjalasta Poriin. Ei ollut onnen täyteinen se reissu. Alle rippikouluikäiset tytöt joutuivat nukkumaan ladoissa ja taivasalla, kun taloihin ei päästetty. Onneksi kuinkaan ei käynyt. 

"Elämä on kuin tie.

Se ei kulje aina pehmeää metsäpolkua.

Joskus se on jäätynyt ja kova." (1.1.) 🌟🌟🌟

Leinonen Anne Riimujen saari. Päähenkilö Kirsi eroaa, ottaa 2 viikon loman ja lähtee Pohjois-Norjaan Vuoreijaan johtavasta tiestä vasemmalle. Hän ajaa huonoa siltaa saarelle, missä on mökkejä. Paikka on niin pohjoisessa, minne pääsee, Seagransby taisi olla paikka, en löytänyt kartasta. Näyttää, että saarella ei ole muita. Yöllä myrsky vie sillan, aamulla Kirsi löytää loukkaantuneen miehen ja ompelee hänen haavansa kiinni. Hätäkeskus vastaa ensin, mutta toisella soitolla virkailija puhuu vitsistä ja lyö luurin korvaan. Voi jösses. Toinen ehtoo ja ollaan kuin kaniinit... Että tämmöinen jännityskirja... /fantasiakirja. (8.1.) Pitkästä aikaa iso ➖

Mattila Pirkko Perämeren Sofia. Kemiläisen, itsenäisen kauppiaan tarina. Sofia oli Mattilan isoäiti. Kirja on romaani, mutta historia ja sukuhistoria on totta. Mielenkiintoinen tarina, mutta olisin kaivannut hieman lisää yksityiskohtia arjesta. Kemi.

"Me lähdetään nyt ommaan kottiin." (12.1.) 🌟🌟

McCall-Smith Alexander (1948-) Laiskanlinnan laulu. Tässä kirjassa ei hoidella ulkopuolisen antamia tehtäviä, vaan autetaan huonekaluliikkeen omistajaa. Apuna häärii sympaattinen orpokodin johtajatar. Hänen kanssaan joisin mielelläni teetä ja maistelisin hedelmäkakkua. Botswana.

"Ei koskaan pitäisi lyödä kerään, ei etenkään ranskalaista pappia." (18.1.) 🌟🌟

Meresmaa J.S. Naakkamestari. Selkomukautettu kirja, eli kirja löytyy myös laajempana versiona. Tapahtumapaikkana Tampere vuoden 1900 tienoilla. Pääosassa on polion vaurioittanut Enni, joka on huutolaisena valimo-perheessä ja hioo ja viimeistelee koneenrattaita. Eräänä aamuna hän löytää siivestä loukkaantuneen naakan. Vähän harmittaa, että luin tämän selkomukautettuna. Pitempi tarina olisi ollut...pidempi, vaikka tämäkin oli tosi hyvä. Kirjalla on kaksi jatko-osaa, joten pitänee ottaa sarja käsittelyyn..

"Linnun luottamus oli niin liikuttavaa,

että kurkkuani kuristi." (2.1.) 🌟🌟🌟

Mustaluoto Seppo & Einarsdon Tjörvi Hylkeenmetsästäjä. Antti Suposta lähtee Islantiin avustamaan rikostutkija Reimaria murhatutkinnassa. Jotkut ovat verranneet tätä Rämön kirjoihin ja pitäneet huonompana. Jos itse lähtisin vertaamaan, niin sanoisin, että tämä saattaa viedä voiton, jos osia kertyy enemmän. Tykkäsin. Ja odotan innolla seuraavaa osaa. Islanti, Länsivuono (29.1.) 🌟🌟

Mäkinen Reima Mantšuria : Mannerheimin tulikaste sotapäiväkirjan sarjakuvasovitus. Kivasti piirretty, mutta minun silmilleni epämääräisillä fonteilla painettu paksu sarjakuvakirja, kertoi Mannerheimin sotatulikasteesta. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja yleni sodan jälkeen, anstioistaan, everstiksi. Kirjassa on paljon historiallisia yksityiskohtia. Kirja alkaa 1.11.1904 junamatkalta Venäjän itärajalle ja päättyy 31.3.1905. Nykyinen Kiina, silloinen Venäjä. (3.1.) 🌟🌟

Nore Aslak Pohjoisen perintö. Paluu Huippuvuorille, mistä luin sarjan ekan osan melkein päivälleen vuosi sitten. Ekassa osassa en innostunut Libanonista, tässä toisessa Libanon ei häirinnyt, mutta melkein kaikki muu kyllä. Tuskin luen kolmatta osaa, vaikka ensimmäinen oli niin lupaava. 

"On viikkoja jolloin tapahtuu vuosikymmenien edestä." (31.1.) 

Numminen Niina Branco Pelele : Vapaaehtoistyö tekijänä Guinea-Bissaussa. Kuuden kuukauden aikana ehtii jo kokemaan muutakin kuin uuden kulttuurin parhaat puolet. Numminen työskenteli pienessä ammattikoulussa ja opetteli paikallisen kielen. Näitä kirjoja lukiessa välillä harmittelen, että miksi en aikanaan innostunut koululla käyneiden lähetystyöntekijöiden kertomuksista ja lähtenyt itsekin. Aikamoista luovimista työ Afrikassa on ollut muidenkin mielestä. Erityisesti aikakäsitys on siellä ilmeisesti edelleen hyvin erilainen kuin meillä.  Guinea-Bissau  

"-Meidän piti lähteä valkoisten aikaan eli sovittuun aikaan, mutta kyllä tämä on mustien aika, naureskelin Betolle." (17.1.) 🌟🌟

Paulaharju Samuli (1875-1944) Tunturien yöpuolta : vanhoja tarinoita. Kirjassa on viisi eri kuvittajaa. Kummitustarinoita Lapin alueelta (Suomi, Norja). Osa oli sarjakuvaa, pari kuvitettua tarinaa. 

"Yhtäkkiä erämies tuntee, että joku nykäisee häntä jalasta. Hän säpsähtää ja tuiottaa pimeään, mutta ei näe ketään." (6.1.) 🌟🌟

Pokka Hannele Sau-Herra : kertomus Koiliskairasta. Olipa hyvin kerrottu tarina. Sau-Herran elämä oli mielenkiintoinen. Jäin miettimään, että nykyisin harvoin on sellaista kotiseutu rakkautta kuin kirjassa, mikä on sääli. Nykyään lähdetään isoon kaupunkiin opiskelemaan, totutaan siihen elämään eikä kukaan edes odota, että nuoret palaisivat kotikonnuilleen, vaikka töitä ehkä olisikin saatavilla. Muistelen, että Sau-Herra mainittiin syksyllä lukemassani kirjassa Raja-Joosepista. Savukoski. (6.1.) 🌟🌟🌟

Rogneby Jenny Leona : kortit on jaettu. Kirja oli hyvin kirjoitettu, viihdyin tekstin parissa, mutta se tarina... olisi pitänyt jo takakansitekstistä ymmärtää, että alaston ja verinen ekaluokkalainen pankkirosvona ei tiedä mitään hyvää. Itse tarinan olisin vielä kestänyt, mutta se Leona... Plussaa Maltasta. Skandi-dekkareiden ystäville tämä on varmasti uusi helmi, mutta kaltaiselleni, vähitellen enemmän ja enemmän CozyCrimeen kallistuvalle ei. Ruotsi. (2.1.)  

Sealy Allan (1951-) Hotelli Everest. Hotelli on ollut aikanaan kartano. Nyt sen omistaa 90-vuotias entinen vuorikiipeilijä, joka on majoittautunut huoneeseensa ja vaatii hoitoa. Hotellin ylläpidosta vastaa neljä nunnaa. Uusin niistä on Ritu, joka on tullut hoitamaan vuorikiipeilijää. Kirjassa tutustutaan tähän rappeutumaan hotelliin vuoden ajan. Ilmastointi, faksi, televisio jokaisessa huoneessa. Dekkarimaisia piirteitä tuo tullessaan uusnatsi Inge, joka etsii hotellin viereiselle hautausmaalle haudatun isoisänsä runoja, mutta katoaa. Kirjassa vilahtelee myös Nehru ja ruotsalaisia. Suomalaisetkin mainitaan. Kieli on runollisen lyhyttä. Paikoitellen jopa mielestäni töksähtelevää.Intia. Mutta kulttuuri pistää tästäkin ihanasti läpi: 

"Kutojalinnun pesä estää aaveita tulemasta ovelle." (19.1.) 🌟

Takala Tuija, Paimentyttö. Selkomukautettu, Enni Mustosen Idan suvusta kertovan sarjan ensimmäinen osa. Hyvä oli tämäkin, mutta alkuperäinen selvästi kokonaisempi tarina. Ihan hyvin mukautettu kuitenkin. Ja kaikki oleellinen oli mukana. Sipoo.

"Topeliukset lauloivat laulua, joka kertoi linnusta. Se oi vangittu häkkiin ja kaipasi kotiin. Kuulin sen keittiöön. Lauloin sitä yksin, kun tiskasin joulupöydän astiat.  

(3.1.) 🌟🌟

Taylor Elizabeth (1912-1975) Hyvien ihmisten hotelli. Ennen palvelutaloa voi asua vaikka hotellissa. Tässä hotellissa asuu sekä senioreita että matkailijoita. Hotelli preferoi jälkimmäistä, vaikka osa senioreita tuo lisää rahaa, kun juo baarissa sherryä joka ilta. Päähenkilö tulee hotelliin, koska mies on kuollut, eikä halua muuttaa lapsensa kotiin. Ainoa lapsenlapsi ei innostu kyläilemään, mutta sattuma tuo ystävän. Lontoo, Englanti. Taylor oli kirjalla Booker-palkintoehdokkaana 1971. Kirjasta on elokuva. 

"Kihti ei ole kuolemantauti." (24.1.) 🌟🌟

Theroux Paul (1941-) Suuri junamatka. Euroopan halki Turkkiin, Intia, Sri Lanka, Kaukoitä, Japani, Siperia. Neljä kuukautta junamatkalla. Yritin saada kirjan luettua viime vuonna, mutta jäi pari tuntia tälle vuodellekin. Odotin kirjalta paljon, paljon enemmän. Vähän jäi muuta käteen kuin ollappa rahaa niin vois lähteä reissuun... Jossain kohtaa P.T. sanoi jotenkin, että yksin pitkällä matkalla on vain omat ajatukset ja se panee mielikuvituksen liikkeelle. Mutta on matkailussa tietty myös se, että kun näkee erilaisia, on mistä ammentaa... vaikka matkakirjoja. Ja vaikka ihan kokonaista 208 kappaletta, mikä intialaiselle on hyvä numero. Olen säästellyt kirjaa olettaen että se on huikea, mutta olikin vain ihan ok. Nykyaikainen kuvitus ja YouTube/Insta videot, mistä seurata reissua olisi tehnyt kirjasta luettavamman, mutta niistä ei osattu edes haaveilla 1970-luvun alussa, jolloin matka tehtiin. Kirja on ilmestynyt englanniksi 1975 ja suomeksi pari vuotta myöhemmin. 

"Seuduille alkaa aina antaa anteeksi, kun jättää ne taakseen." (1.1.) 🌟

Virtanen Paavo Moskeijan varjossa. Eritrea. Toinen kokonaan uusi maa ja vasta on tammikuu... Flunssassa luen kirjoja ja torkun. Mielenkiintoista historiaa ajalta, jolloin Eritrea kuului Etiopiaan. Taas tuli mieleen, kuinka järjettömiä rajoja maiden välille on tehty tai jätetty tekemättä... Ja tehdään edelleen. Kirjan päähenkilö on nuori tytär, joka etsii uutta uskoa kristinuskosta, mutta myös hänen isänsä tunteista kerrotaan: 

"Tarkastellessaan asettaan hän ei matllanut olla hyppelehtimättä joitain nuoruudenaikaisia sotatanssin hyppyjä eikä kuvittelemasta nuoruudenaikaista käyrää miekkaa, joka nyt oli laitettu nahkatupppeen ja riippui toimettomana hänen huoneensa seinällä. Eivätpä näyttäneet hypyt enää sujuvan vanhuuden ja lihavuuden rasituksessa, joten hän luopui leikistä ja toisti vain hiljaa mielessään: - Onpa vielä jäljellä nuoruuden aikaiset sotatunteet, vaikka olenkin jo vanhuuden kynnyksellä." (18.1.) 🌟🌟

Muistoja Pariisista 5 : Muotitalot

Kuulemani makaan Pariisia ei voi ajatella ilman muotia. Muotikuteet eivät ole koskaan juuri puhutelleet, kun olen pukeutunut joko omiin malleihin tai siihen, mitä kivijalkakaupasta päälle mahtuu. Aiempi tietämykseni haute couturesta on lähinnä peräisin vampyyrikirjojen lukemisesta ja uusien termien googlailusta lukiessani niitä. Niinpä nyt olikin vihdoin aika sukeltaa muotitalojen käsinompelijoiden maailmaan. 

Emile Zolan Naisten aarreaitta kertoo Pariisiin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka pääsee töihin isoon muodin tavarataloon, jonka aikomuksena on laajeta entuudestaan. Tyttö työskentelee valmisvaateosastolla, mutta kaupasta löytyy omat osastot kankaille, pitseille, solmioille.... Kauppa on niin iso, että pienet kangas kaupat, sateenvarjo- tai viuhkaverstaat eivät enää kykene menestymään. 

Hiljaisempaan aikaan vuotta nainen saa ilmoituksen mennä kassan kautta, mikä on monien muidenkin naisten kohtalo. Muille naisille potkut eivät ole katastrofi, sillä heillä on rakastaja, jonka avulla vuokrarahat riittävät, vaikka töitä ei ole. 

Nuorella myyjättärellä on periaatteensa, ei heilastelua, ja kahta veljeä pitää auttaa. Toinen on pieni ja tarvitsee vain hoivaa, toinen on yksi noista naisia ylläpitävistä miehistä ja aina käsi ojossa. 

Potkuista huolimatta nainen on uuden ajan puolella. Naisten aarreaitta edustaa tätä uutta tulevaisuutta....

Nobel kirjailija J. M. G. Le Clézion Alkusoitto kirjassa nuori tyttö päätyy Pariisiin. On 1930-luku. Ksenjan on köyhä, Ethel varakas. 

"Hän otti villatakkinsa taskusta muotipiirroksen. 

-Tässä on paljettityö siniseen leninkiin ja musta satiinihame, ja ylempänä violetti tunika ja kultalameepusero, pitsitunika. Tai katso tätä, tässä on musta satiinipusero jossa on koristeena tylliä. 

Ksenja katseli piirroksia. 

-Mitä mieltä olet? Ja ennen kuin Ksenja ehti vastata Ethel jatkoi, kultakengät, ei, vähän räikeät, vähän silmiinpistävät. 

Ethel nojautui taaksepäin ikään kuin näkisi mallit Ksenja yllä. 

-Kuule, Ksenja, olet niin kaunis, minusta olisi mukava, jos nämä olisivat sinun vaatteitasi. Minä piirtäisi leninkejä ja sinä pukeutuisit niihin. 

Ethel kuvitteli Ksenjan sähkönsiniseen pukuun. Ksenjan pitkät kullanvaaleat hiukset ulottuisivat hänen paljaille hartioilleen, hänen pienissä siroissa käsissään olisi mustat hansikkaat kyynärtaipeeseen asti. Hänellä olisi jalassa nahkasandaalit, remmisannikkaat, kiiltonahkakengät kuin pikkutytöillä."

Henri de Toulouse-Lautrec odotteli naisystäväänsä Paganin edessä vaunuissa. Pierre La Mure kuvailee tilannetta kirjassa Punainen mylly - romaani Henri Toulouse-Lautrecin elämästä:

"Ensimmäisenä tuli midinetit, myyjättäret ja opoitytöt, kaikki Pariisin kasvattamat. He virtasivat ulos lukuisista eteisistä kuin koulutytöt, meluisina ja nauravia ryhminä, tähyilivät katukäytäville nähdäkseen ystävänsä, ryntäsivät heidän luokseen, kohottautuivat varpaisilleen ylettyäkseen suutelemaan heitä, tarttuivat heitä käsipuolesta ja katosivat ihmisvilinään.

Sitten tulivat vanhemmat työntekijät: ompelijattaret, sovittajat, leikkaajat, viimeistelijä, kukaan ei odottanut heitä. He pytähtivät huomaamattomasti ulos kietoutuneina huonosti sopiviin takkeihinsa, kiituhtivat katua alas lähimmälle bussipysäkille tai hevosraitiovaunupysäkille päästäkseen kaukana esikaupungeissa sijaitseviin koteihinsa illallisten äärelle.

Vihdoin ilmestyivät mannekiinit, jotka aistikkaine pukuinensa ja siron kävelytyylinsä takia erosivat muista. He pysähtyivät ovelle, loivat silmäyksen ympärilleen tyylikkäinä ja ylväinä napittaessaan käsineitään tai pöyhötellessään puuhiaan. Sitten he astelivat katukäytävän poikki, sukelsivat odottaviin vaunuihin hansikoitujen mies käsien auttamina."

Henri Toulousen naisystävä oli aloittanut uransa muotibisneksessä jo pienenä tyttönä ommellessaan kotona äitinsä apuna nappeja käsineisiin. 13-vuotiaana hän siirtyi kodin ulkopuoliseen työhön ompelijan apulaiseksi ja yleni siitä malliksi.

Malliksi yleni myös Chanellille jahkaantunut, Pariisissa ollut Enni Mustosen Taiteilijan tytär Kirsti, joka vietti Pariisissa kieliharjoittelussa pari vuotta hankkien siinä sivussa itselleen uuden ammatin, tai kenties kolme, muotiliikkeyrittäjän, mallipiirtäjän ja ompelijan ammatit.

Chanellin malli Kirstistä tuli kuin vahingossa. Elettiin 1930-lukua ja Pariisissa oli opiskelemassa lukuisia suomalaisia taiteilijoita. Kirsti tutustui siellä Mika Waltarin ja hengaili Chanellin työntekijöiden ohella aiemmin tuntemiensa Tulenkantajien kanssa.

Muutaman kerran Kirstillä tai hänen työtovereillaankin oli joku odottamassa Chanellin työntekijöiden oven luona töiden päättymistä. Kirjassa tavataan myös Virginie, joka on ollut Kirstin isän malli. 

Kirsti palaa takaisin Suomeen sulhasensa kanssa, mutta ei vielä itse tiedä, kenen tytär hän on. 

Fiona Valpyn Rue Cardinalen ompelijattaret kirjan pääosissa on sama rakennus kahdessa eri ajassa: vuonna 1940 ja nykyaikana. 

Sodan aikaan tiloissa oli ateljee, joka lopetti toimintansa natsihallinnon aikana, mutta loput työntekijät siirtyivät Diorille töihin. 

Nykyaikana rakennuksessa toimii pr-toimisto joka organisoi Pariisin muotiviikkoja ym. pariisilaisia muotitapahtumia. Tarinat nivoutuu yhteen sukututkimusta tehden. 

Otetaan lopuksi vielä pari kirjaa. Ensimmäinen liittyy siinä mielessä muotitaloihin, että kirjan päähenkilö, jonka esikuvana on todellinen henkilö, amerikkalainen Lee Miller, joka aloitti uransa Voguen mallina, opiskeli valokuvausta Ranskassa ja toimi naispuolisen sotakirjeenvaihtajana (ainutlaatuinen juttu tuolloin). 

Miller valokuvasi sotaa erilaisin silmälasein, mitä miespuoliset kollegat. Hän osasi löytää ihmisten väliset tunteet. Kuvia kertyi noin 60.000 ja ne jäivät sodan jälkeen osaksi unholaan, vaikka kuvien joukossa oli ajatuksia herättäviä kuvia mm. elämästä sodan keskellä ja natsien oikeudenkäynnistä.

Natasha Lester ei puhu kirjassaan Ranskalainen valokuvaaja Milleristä, vaan Jessica Maysta. Kirjassa on mukana sivuhenkilöinä Ernst Hemingwayn kolmas puoliso Martha Gellhorn. Ernst itsekin vierailee kirjassa pariin kertaa ja ainakin Pablo Picasso on mukana Jessican juhlissa kun Pariisi on vallattu, ja Jessica pukeutuu iltapukuun. Todelliset henkilöt, Miller mukaan lukien ovat kirjassa sota-aikana likimain oikeilla paikoilla.

Yhdet iltapukujuhlat vietetään sotilaidenkin kanssa juuri ennen joulua 1944.  Niissä on muotinäytös jossa esimerkiksi Jennings oli pukeutunut linnan vintiltä löytämäänsä pukuun, johon Jessica oli kiinnittänyt armeijan mustavalkoisia suklaakääreitä, erään sotamiehen vaatteet oli tehty sidetarpeista jne. 

Jokainen tarvitsi välissä tälläiset kekkerit, joissa saattoi nauraa ja unohtaa sodan kauhut edes hetkeksi.

Suurin osa kirjasta tapahtuu muualla kuin Pariisissa, mutta en malttanut olla lisäämättä kirjaa tähän, sillä innostuin itse kovasti Milleristä, ja myös Martha Gellhornista.

Kuten monissa kirjoissa nykyään, mukana oli sivujuoni tälle vuosituhannelle, joka nivoi sodanaikaiset tapahtumat tähän päivään. 

En aina ole pitänyt tavasta, jolla kirjailijat kertovat oikeasti eläneen ihmisen tarinaa fiktiivisesti, mutta tässä se tuntui toimivan ihan hyvin. Tiedä sitten, johtuiko se siitä, että en tunnistanut Milleriä nimeltä, vaikka googlettamisen jälkeen pari natsioikeudenkäyntikuvaa olivat entuudestaan tuttuja.

Koska innostuin tästä, jatkoin sujuvasti Natasha Lesterin Pariisin ompelijatar -kirjaan.

Kirja alkaa kullanvärisen silkkipakan avaamisesta Pariisissa 2.6.1940. Pakasta 36 metriä tarvitaan yhteen juhlapukuun, jossa on satoja pieniä ruusunnuppuja. Lopusta neljästä metristä tulee puku ruusujen tekijälle ja paita hänen äidilleen. 

Kirjassa kerrotaan, että 1930-luvulla Ranskassa ei naiset voineet omistaa pankkitiliä. Mielenkiintoinen tieto. 

Onneksi Suomessa tuo vaihe oli ohitettu jo 1920-luvulla, tai niin kuvittelin, kunnes luin Enni Mustosen Taiteilijan vaimosta, että Suomessakin naimisissa oleva nainen tarvitsi miehensä suostumuksen, vaikka naimattomat naiset saivat tehdä päätökset itsenäisesti. Niinpä Kirstikin tarvitsi puolisonsa kirjallisen suostumuksen lunastaessaan muotihuoneensa yhtiökumppanilta, mutta yhtiökumppani ei tarvinnut muiden suostumusta myymiseen, koska ei ollut vielä naimisissa. 

Mainittakoon, että Taiteilijan vaimossakin käydään nappikaupoilla Pariisissa ja myös shoppaillaan Katri Valan kanssa muotivaatteita. 

Mutta palatakseni Pariisin ompelijattareen, tuolloin ajateltiin vielä, että Ranska kestää Saksan armeijan paineet. Kirja jatkuu maanpaossa Amerikassa ja nykyaikana Australiassa.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa kirjoissa syödään jänispataa, joka onkin erittäin herkullinen ruoka, jota valitettavasti en ole syönyt kuin kerran, en kuitenkaan Pariisissa. Omien muistiinpanojen mukaan söin sen sijaan uudenvuoden aattona ankkaa, mitä en muistanut, vaikka herkullisen ruuan muistinkin. Olin mieltänyt sen jälkeenpäin broileriksi. 

Molemmissa kirjoissa mainittiin myös Montmartren ja Picallen ravintolat. 

Puolessa välin kirjaa aloin katua, että tartuin kirjaan heti edellisen perään. 

Tykkäsin kirjan kielestä, mutta aikatasot olivat sekavampia kuin ensimmäisessä kirjassa ja toisen päähenkilön ajatusmaailma alkoi saada kliseisen rakkausromaanin piirteitä... Oli ääretöntä rakkautta ja sen vastapainona ihan järjettömiä, pinnallisiin tuntein tehtyjä, kauaskantoisia päätöksiä, jotka eivät oikein kolahtaneet tällaiselle täti-ihmiselle, joka ei juuri innostu romantiikasta. Sen sijaan Harlequin-kirjoista kiinnostuneille tämä olisi toiveiden täyttymys. (Noh, Kirja olisi voinut tuntua paljon paremmalta, jos en olisi lukenut juuri aiemmin valokuvaaja kirjaa, jonka rakenne oli melkolailla saman tyylinen kuin tässä).

Lukemani jälkeen nostan hattua ompelijattarille, missä lienevätkään ja hieman karehdin niitä, joiden vartalo sujahtaa vuosikymmenestä toiseen samaan mekkoon. 

Itse olen kolmesti elämässäni ollut hääpukupainossani. Toisella kertaa sovitin pukua lihomisen ja laihtumisen jälkeen ennen kuin myin sen (n. 6 v häistä). Minulta oli laihtuessa hävinnyt tissit. Kolmannella kerralla lihomisen ja laihtumisen jälkeen ei ollut enää hääpukua, jota sovittaa, mutta selkeästi minulta oli hävinnyt myös vyötärö ( n. 13 v häistä).

Niille, jotka pysyvät mitoissaan ja jotka ovat samaa kokoa kuin naiset aiempina vuosikymmeninä, on haute couturesta iloa pitkään, sillä klassinen vaate säilyy käyttökelpoisena vuosikymmenestä toiseen ja kunnon kangasta voi aina muokata uuteen uskoon, kuten olemme nähneet esimerkiksi Ruotsin hovissa tapahtuvan. Victoria pukeutuu usein Silvian juhlapukuihin. 

Soffakiertomatka Australiaan

Heinäkuussa lukualueenani oli Australia ja Uusi-Seelanti. Ajattelin kokeilla onnistuisinko löytämään kirjan jokaisesta osavaltiosta. Onnistuin. Territorioiden kirjat sai kuitenkin jäädä tältä kuukaudelta, sillä en löytänyt yhtään.

 

Aiemmin olen soffamatkaillut Australiassa mm. polkupyöräillä halki koko maan Jukka Salmisen mukana. Hatunnosto sille pyörämatkalle. Kuumaa on ollut sielläkin! 

Juoksin taannoin myös soffamaratonin Koskisen ja kumppaneiden kera (Seppo Jokinen Mustat sydämet) ja paennut äidin uutta perhettä isän luo Australiaan (Cathy Cassidy Hunaja makeaa). Molemmat ovat sarjoja minun mieleeni. Myös kaikki Liane Moriartyt olen lukenut. Ensimmäinen Australiasta kertova kirja jonka olen lukenut on ollut luultavasti Colleen McCulloughin  Okalinnut hyvin kauan sitten. 

Uusi Etelä-Wales

Colleen McCulloughin Missalonghin naiset sijoittuu Sydneyn lähellä olevaan kuvitteelliseen Missalonghin kaupunkiin. Päähenkilöinä kolme eri-ikäistä naista.

Kuva Sydneyn oopperatalo: Unsplash Caleb Russell

Murray Bailin Eukalyptus-kirjan lähtökohtana on eukalyptusfarmi kaakkoisessa Australiassa 4 tunnin ajomatkan päässä Sydneystä ajettuna tavallisella japanilaisella autolla. 

Farmari on istuttanut farmilleen montaa eri lajiketta eukalyptuspensaita ja -puita ja lupaa tyttären ja farmin sille, joka osaa nimetä jokaisen farmin eukalyptuslajikkeen, joita on yli 500. 

Muutamat kosijat osasivat nimetä noin 80 lajiketta, mutta muutamat etenevät pidemmälle. Kirjassa on 39 lukua, joiden nimet ovat eukalyptuslajikkeita. 

Tarinan edetessä jännitetään lopputulosta ja kuullaan kahden kosijan kertomia tarinoita. Toinen kertoo tarinoita isälle, toinen tyttärelle. Tarinoista tuli mieleeni Tuhannen ja yhden yön tarinat, joiden täydellisen laitoksen luin 1970-80-luvulla viitenä kesänä, kun ei ollut muitakaan kirjoja luettavana. 

Myös Liane Moriartyn uusin kirja Omena ei kauas putoa -kirjan tapahtumapaikka on Sydneyn esikaupunkialueella. Tennisperheen nyt eläkeiässä oleva äiti katoaa. 

Kun joku katoaa, mahdollisuuksia on muutamia, eksyminen, onnettomuus, lähteminen lätkimään omasta halusta, itsemurha, sieppaaminen tai murha. 

Jos kyseessä on jälkimmäinen, niin ensimmäisten epäiltyjen joukossa ovat läheisimmät ihmiset: aikuisten kohdalla nykyinen rai entinen puoliso ja lasten kohdalla vanhemmat. Aina asiat eivät ole näin yksinkertaisia. 

Muistelen lukeneeni jostain australialaisesta lehdestä, että Moriarty kertoi toimittajalle, että kirjoittaessaan kirjaa Moriarty ei tiennyt onko puoliso Stan syyllinen katoamiseen vai syytön. 

Pääasiassa Sydneyn tienoilla eli Ruotsista Australiaan perheensä kanssa muuttanut suomalainen Raija Ella Laurikkalan romaanissa Siirtolainen. Raija menestyi taloudellisesti ihan kivasti, mutta elämä uudessa kotimaassa ei tuonut huoletonta elämää. 

Kirja jäi mieleen ja pysyy siellä varmasti pitkään. Jotenkin oli lohdullista, että Raijan äiti pääsi lentämään tytärtään katsomaan. 

Bonalbon musta Ruby on Ruby Langfordin kirja Bonalbon maalaiskylästä. Kirja jää ensi kuulle, mutta on sen verran erilainen kuin nämä muut, että kirjaan sen tähän jo nyt. 

Queensland

Jane Harper Kadonnut mies sijoittuu Queenslandin hiekkapitoiselle naudankasvatusalueelle. Minulla on mielenkiintoinen suhde Harperin kirjoihin. En koskaan innostu niiden alusta ja suunnittelen kirjan vaihtoa ensi tunnit, mutta kun noin neljäsosa on luettuna, en malta enää mennä nukkumaan ennen kuin kirja on luettu. Niin kävi tälläkin kerralla.

Kuva: Green Island, Unsplash Jodi Nelson

Timo Parvelan Pate seikkailee sarjan 9. osassa, Pate ja vajonnut kaupunki, Australian Suurella Valliriutalla Paten enon luona. Enon kehittämä sukellusvene vie sukellusmatkalle, josta syntyy seikkailu. Takuuvarmaa Patea. Ei kannata kuunnella/lukea esim. bussissa, jos itsekseen naureskelu tuo vaivaantuneen olon. 

Anni Swanin Antellin perhe lähtee pankin kavalluksesta vankilassa istuneen isän luokse Queenslandiin. Ensin on onnea matkassa. Sitten ei. Loppu oli yllätyksellinen, mutta niin lasten kirjassa pitääkin. 

Johanna Hulkon geokätköilymuistoja vilisevä Jostain kotoisin kertoo oululaisnuorukaisen jämähtämisestä Brisbanen pohjoispuolella olevaan Peregian pikkukaupungin rantabaariin. 

Australia osuus jäi melko kevyeksi, sillä pääosassa oli muistot ja niiden myötä kasvutarina. Kirjassa geokätköillään paljon. 

Etelä-Australia

Tamara Mckinleyn Viinitila kertoo Etelä-Australiassa sijaitsevasta viinitilasta ja suvun varhemmista vaiheista maan kuumemmassa osissa. Taustalla on riitainen suku js erinäisiä uskomuksia mm. romanikirouksesta. Australiassa kuitenkin kaikki voivat saada uuden alun. 

Kuva: Barossa Laakso on Australian vanhinta viininviljelyaluetta. Unsplash/Mikael Andreasson. 

Hän kiiruhti metsän läpi aukion laitaan ja pysähtyi hetkeksi katselemaan leirin joka aamuista hyörinää. Vankkurit oli järjestetty suuren kehään leirinuotion äärelle ja John tunsi nenässään mustassa rautapadassa kypsyvän mustavarismuhennoksen tuoksun. Lapset leikkivät vankkurien ja telttojen ympärillä ja heidän äänensä kajahtelivat vankkurien väleissä heidän huutaessaan toisilleen. Miehet ruokkosivat hevosia, jotka oli sidottu liekaan leirin yhteen laitaan tai istuivat tupruttelemassa savipiippuja aamiaista odotellessaan. 

Rakkauspitoiset sukusaagat eivät ole ykkössuosikkejani, mutta pidin tästä. Parin vuosisadan sukutarina kerrottiin nimenomaan sukutarinoina eikä pomppivana takautumina historiasta nykypäiviin. Tykkäsin myös kielestä, vaikka asiat välillä olivatkin paikoitellen melko imeliä makuuni:

Cordelia tajusi riemastuneena, että tytär oli rakastunut. Lykkyä tykö, hän ajatteli. Minun Katieni olikin jo aika löytää uusi mies. On mukamas niin itsenäinen, mutta tuo tyttö on pehmeä sisältä ja tarvitsee miehen elämäänsä. 

Tämä kliseinen ja siirappinen ajatus on isoäidin miete tyttärestään Viinitila konsernin yhtiökokouksessa, missä yritystaloustieteestä väitellyt tytär esittää oman, uudenlaisen, esityksen konsernin tulevaisuuden suunnitelmiksi. No, mietti isoäiti myös tyttärensä fiksuutta. 

Tasmania

Jane Harper  Selviytyjät kirjassa menneisyys tulee jälleen pinnalle, kun kolmikymppinen, onnettomuudesta teininä selvinnyt mies tulee auttamaan vanhempiaan muutossa. Isällä on paha dementia eikä äiti selviydy enää ison talon kanssa. Tuttu tarina monille viisi-kuusikymppisille Suomessakin. 

Meri on läsnä ja nousu vedelläkin on iso rooli. Päähenkilö on tuntenut syyllisyyttä nuoruuden onnettomuudesta. Sitten tapahtuu murha. Se ratkeaa vähitellen ratkea niin vanhatkin asiat. 

Voitto Pokela Jälkiä Australian sannassa on pastori Voitto Pokela muistelmateos Tasmaniasta ja loppu kirjasta vähän muualtakin. 

Kuva sauna Tasmaniassa: Unsplash Mieke Campbell. 

Mikä pahus minut sai tänne lähtemään. Kai olisi ollut yhtä hyvä kuolla Suomessa nälkään kuin kuumuuteen tänne montun pohjalle, kiroili työttömyyttä karkuun lähtenyt nuorimies. Kuumuutta oli, varjossa yli 40° celsiusta. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, viemäriojan pohjalla lämpötila tavoitteli ja ylittikin 50 astetta. Elettiin 1960-luvun alkua. 

Muualla Australiassa on kuuma, Tasmaniasta hieman harvemmin, ja vaikka Paikalliset työskentelee ympäri vuoden polvihousuissa, kaipaa suomalaiset talvisin enemmän päälleen. 

Tässä kirjassa oli mukavasti myös kalastuksesta, käärmeistä ja vähän metsästyksestäkin. 

Victoria

Jane Harper Luonnonvoimat Aaron Falk 2. Luin viime vuonna ykkösosan. Kirjan tapahtumapaikka on kuvitteellinen farmi Victorian osavaltiossa. Tässäkin alku lukeminen takkuili. Loppu sujui nukkumatta. 

Kuva: Unsplash 

Heikot Otto. 

Jennifer Rowea kutsutaan Australian Agatha Christieksi. Luin Dekkarin Kuolema kauneusfarmilla, mikä sijoittuu Melbournen maaseutumaiselle esikaupunkialueelle Deepdenessä. Pienellä googlailulla löysinkin hienoja maisemia, joissa itsekin voisin viettää pari viikkoa uudistumassa, mutta kuvat olivat ison puistoalueen laitamilta. Hetken olin hämilläni, farmi vaatii mielestäni maatilaa, mutta australialaisissa blogikirjoituksissa puhutaan SPAsta ja itse kirjassakin puhutaan kylpyläosastosta, ei farmista. 

Kirja oli mielestäni hyvä dekkari, koska en osannut keksiä kuka on syyllinen, mutta perustelut oli itsestään selviä, kun loppuratkaisu kerrottiin. Mielelläni lukisin lisääkin. Kirja oli neljäs osa sarjaa, jossa etsivätyötä tekee poliisin kanssa televisiossa työskentelevä tutkiva toimittaja. 

Ja kyllä. Kirjaa voi verrata Christien kirjoihin. Neiti TV-toimittaja voisi olla ehkä enemmän Poirot kuin Marple. 

Kellyn kopla - tosi tarina on palkitun Peter Careyn kirjoittama tarina Australian Robin Hoodista, jonka elämä päättyi Melbournessa. Kirja on ainoa australialainen romaani, jonka olen bongannut keltaisesta kirjastosta. 

Shane Maloney on victorialainen rikoskirjailija, jonka kirja Paljon pyydetty kuulosti korviini hieman liian kovaksi keitetyltä. Luin kuitenkin kirjan sitkeästi loppuun, sillä vaikka tyyli ei ole suosikkini, siinä on kuitenkin sitä jotain. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta sellaista elämä kaiketi joskus on. 

Länsi-Australia

Tua Harmon Oranssi maa oli näköjään kotimainen kirja. Olen hillonnut sitä pidempään odottamassa heinäkuun Oceania soffamatkaa. Löysin kirjasta muutamia hyviä ajatelmia. Esim. kun miehiä on kaivoskaupungissa paljon ja ne tuiottaa:

Pystyykö lihavuus tekemään näkymättömän tässä maassa? 

Odotus lienee luonut kirjalle liikaa paineita sillä kirja ei ollutkaan minulle tehty. Kirjan Sanna on salaa raskaana ja lähtee Australiaan tekemään tutkimusta. Ensi luvuissa marssii esiin suomalainen Martti. Parin tunnin kuuntelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Ihan kelpo kirja tämä varmaan on, mutta ei minulle. 

Kuva: Fremantie / Unsplash Harry Cunningham

Jan de Hartog on kirjoittanut kirjan Käärmeen merkki hollantilaisten pakenemisesta Japanilaisia sotilaita laivalla 1941 Borneosta Fremantien satamaan joka sijaitsee Lounais-Australiassa. Kirja jäi itselleni alkutekijöihin, mutta on ilmeisesti sen verran erilainen sotakirja, että on hyvä tulla mainituksi. Kaikki merimatkat eivät ole helppoja ja kepeitä - ei etenkään sellaiset, missä paetan sotaa toiseen maanosaan. 

Länsi-Australiasta löytyi tällä kertaa hyvin vähän suomeksi, joten mainittakoon myös yhdessä amerikkalaisessa kirjaryhmässä kehutun, Gracetowniin sijoittuva, Cath Crowleyn Words in Deep Blue, ruotsiksi Ord I djupaste blått, joka on kahden teini-ikäisen rakkaustarina. Kirjassa he löytävät toisensa uudestaan. En lukenut tätä, mutta sopinee lomalukemiseksi. 

Tulossa syksyllä on suomeksi Lizzie Pookin kirja Helmenkalastajan tytär, joka sijoittuu 1880-luvun Länsi-Australiaan. Sen lukeminen jäänee ensi vuoteen. 

Pohjoisterritorio

Kun olin julkaisemassa tätä, tajusin, että Pohjoisterritorio on sen verran jättimäinen alue, että kaivoin ensi viikon lukupinoon Christina Wahldénin Älä puhu kuolleista -kirjan. Se on dekkari välivuotta viettävästä ruotsalaistytöstä, joka asuu kimppakämpässä Pohjoisterritorion pääkaupungissa Dawnissa. Muut on sitä kovin kehuneet, joten voi tätä Australia kuukautta jatkaa vielä päivän pari ensi kuussakin. 

Book Voyager 2021 - 7 Australia & New Zealand

Heinäkuu osoittautui haasteen puolesta välipalaksi, sillä vaikka kotona olisi ollut kolmekin Oceanian saarille sijoittuvaa kirjaa, niin ei vaan iskenyt. Olisi pitänyt lukea ne kesäkuussa, jolloin vielä jaksoi kuumuuden puolesta pidellä kirjaa kädessä päivät päästään. Heinäkuu on kuukausista julmin, sanoi sananparsi mitä sanoi. Kuumin ja julmin. 

Eli summa summarum, heinäkuun kuumuudessa haaveilin vilpoisesta Australian ja Uuden-Seelannin talvi-ilmastosta. Kuumille saarille ei kuntoni kestänyt. 

1. ja 2. Uusi-Seelanti, Sarah Larkin Valkeiden pilvien maa ja Maorien laulu  kertovat nuoren tytön matkasta Britanniasta Uuteen-Seelantiin. Siellä hän menee naimisiin ja jatkaa sukuaan. Kirjoissa kerrotaan vauraiden uudisraivaajien puuhista, maan kehittymisestä ja vähitellen myös alkuasukkaiden suhteista maan valloittajiin.

3. ja 4. Australia, Liane Moriarty Viimeinen vuosipäivä ja Sulje silmäsi ja laske kymmeneen kirjat luin samalla innolla kuin aiemmatkin osat. Viimeisessä vuosi päivässä teemana on mm. perintö ja biologisen kellon tikitys. Ei ehkä sykähdyttävintä Moriarty. Samaan kastiin meni Sulje silmäsi ja laske kymmeneen, jonka pääosissa on stalkkeri.

5. Australia, Jo Nesbon Lepakkomies oli tällä kertaa ensimmäinen australialaisista tapahtumista kertova kiinnostava kirja, vaikka norjalainen Nesbo ei minua kovasti kiehdokaan. Tämä, kuten kesällä lukemani Thaimaassa tapahtuva Torakat, ovat Nesbon ensimmäiset Harry Hole kirjat. 

6. Australia, Jane Harper Kuiva kausi aloittaa Aaron Falk - sarjan. Murha maaseudulla ravistaa koko yhteisöä. Jotkut haluavat saada rikollisen selville, jotkut eivät niinkään, mutta niin vain Aaron Falk ratkaisee asian.

New Zeeland

1. &2. Sarah Lark In the Land of Long White Clouds and Songs og a Spirits

Australia

3. &4. Liane Moriarty The Last Anniversary and The Hypnosist's Love Story

5. Jo Nesbo The Bat

6. Jane Harper The Dry

Two lands, One new one (New Zealand) 

2.12. Joulu ainainen

Joulu on hyväntekeväisyyden kulta-aikaa. Siksi ei ole ihme, että myös joulukirjoja tehdään hyväntekeväisyystarkoituksissa.

En tiedä, mistä kotiini on tullut Bradley Trevevor Greiven Joulu ainainen kirja. Sen tekijä on suuri eläinten ystävä ja tukee australialaista Taronga-säätiötä. Kirja taitaakin olla kotini ainoa australialaiskirja, jos oikein muistan, vaikka toisaalta, en vielä marraskuussa tiennyt, että omistin tämän kirjan.

Kirjassa on 111 hauskan hellyyttävää mustavalkoista eläinkuvaa. Valokuvatähdeksi on päässyt koirien ja kissojenohella mm. kana, pöllö, siili, norsu ja sammakko. Jokaisen valokuvan alla on pari riviä tekstiä, joka etenee positiivisena joulun mieltä suitsuttavana tarinana läpi koko kirjan.

Kirja on keveä lukea, mutta ajatuksia voi makustella pidempäänkin. Miltä kuulostaa esimerkiksi ajatus:

Jotta joulusta saisi kaiken irti, meidän on pakko ylittää itsekeskeisyyden muuri.

Osa yhdestä kirjan sivusta. 

Kirjassa kehotetaan viettämään joulumieltä 365 päivää vuodessa. Itse virittäydyn joulun tunnelmaan vähitellen marraskuun lopusta laskiaiseen, mutta tiedän niitäkin, jotka aloittavat aiemmin ja lopettavat vasta pääsiäisenä. Tänä vuonna päätin edetä päivä kerrallaan koristeita lisäten. Katsotaan sitten, onnistuuko se.

Parhaita kansainvälisiä joululauluja voin kuunnella milloin vain, mutta kotimaiset tonttulaulut jätän kotona jouluviikolle. Juuri nyt soi Mario Lanzan Joy to the World (1954) italialaisesta jouluradiosta.

Eilen kaivoin työpöydälle Italiasta ostetut jouluiset soittorasiani. Joulukuusirasia soi O tannenbaum -laulua, mutta toinen esiin ottamani soittorasia on näemmä lakannut soittamasta kesän aikana. 

- Kukahan on vienyt jääkarhulta ja pakkaukolta kielen (tai tässä tapauksessa soittorasian vieterin)?

Australialainen readhour

Olen ollut muutaman vuoden kiinnostunut Australiasta. Lueskelen säännöllisen epäsäännöllisesti australialaisia sanomalehtiä tabletilla ennen nukkumaan menoa ja jollain tapaa haaveilen työskentelystä Australian aikavyöhykkeen mukaan.

Herald Sun lehden Matt
Prestonin kolumni on
ollut suosikkini. Tämä
kirja olisi kiva saada.
Tykkään Prestonin tyylistä. 

Australian Masterchef ja tv-sarjat kuten Neiti Fisher, Murhia ja kantrimusiikkia ja Takaisin kotiin saavat hyvälle tuulelle. Australialaiset viinitkin ovat yleensä suosikkilistallani, sillä olen vahvasti sitä mieltä, että parhaat punaviinit tulevat alueilta, missä lampaidenhoito on laajinta. Tässä muuten on loistava lammasruoka.

Tässä valossa katsoen hämmästyin pari vuotta sitten, kun tajusin, että en osannut sanoa olinko koskaan lukenut ainuttakaan australialaista romaania.

Kun haastoin itseni vajaa kolme vuotta sitten lukemaan kirjan jokaisesta valtiosta, oli itsestään selvää, että ensimmäisen kymmenen maan joukossa myös Australia.

Niin löysin Liane Moriartyn. Ensimmäisenä luin Mustat valkeat valheet, sitä seurasi Tavalliset pikku piha juhlat, Hyvä aviomies ja Nainen joka unohti. Jälkimisestä tykkäsin eniten.

Australian Reading Hour 2019

Kun muutama päivä sitten Facebook ehdotti minulle Australian Reading Hour - tapahtumaan osallistumista olin sangen riemuissani. Olenko vihdoin onnistunut opettamaan Facebookin algoritmirobotit toimimaan minun parhaakseni!

Oli siis ihan "pakko" osallistua kun sitä kerran minulle ehdotettiin.

Luvataan paljon, yhdeksän
hyvää ja kymmenen kainista

Liane Moriartyn tuorein käännös Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista oli kirja, joka ensimmäisenä tuli mieleeni, ja sitä sitten kuuntelin kin tunnin verran likimain oikeaan aikaan.

Näin jälkeenpäin hieman harmittaa, että olisin voinut mainosmielessä lukea jotain englanniksi käännettyä kotimaista. Harmi sinänsä, että tuo ei tullut mieleeni, mutta yllätys siitä, että minulle ylipäätään ehdotettiin tapahtumaa maapallon toiselta laidalta oli niin absurdi, että unohdin hetkeksi käyttää tilaisuutta hyväkseni. Lupaan olla ensi kerralla valppaampi.

Kirjan alku oli niin lupaava, että kirja tullee luettua lähipäivinä loppuun.

Mitä sitten australialaiset lukivat?
Itselleni tutuista kirjoista mieleen jäi mm.
Antwoodin Testamentti
Zusak Kirjavaras
Hemingway Ja aurinko nousee
Orwellin 1984
Rowling Harry Potter
Yllätykseksi itselleni useammatkin kertoivat lukeneensa Rick Riordanin Olymposvuoren sankareista kertovaa Percy Jackson - sarjaa, josta itse olen pitänyt, mutta olen kuvitellut, ettei se meillä ole noussut suursuosioon.

Australialainen Herald Sun laajassa lukutuntiartikkelissa 18.9.2019

*  *  *
Edit 30.9.19
Kirja tuli kuunneltua loppuun nopeassa tahdissa. Tykkäsin juonen punontaideasta ja tarinan kehyksestä, mutta pakko myöntää, että joissain kohtia kuuntelua mietin, että tämä ei ole yhtä sykähdyttävä kuin Nainen joka unohti ja Mustia valkeita valheita.

Urheilijanuorukaiset elämäänsä muistelemassa

     Viime aikoina on tullut luettua useampiakin urheilijoiden elämäkertoja. Viime vuoden maailmanlaajuinen hitti oli Kari Hotakaisen kirjoittama Kimi Räikkösestä kertova teos, ja se piti lukea tietysti heti uutena. 

Teräksistä seivästään mittaileva urheilija nuorukainen. 

     Hieman aiemmin on tullut luettua muutamia muitakin: Mika Häkkinen ja Jorma Kinnunen tulee oitis mieleen. Schumacherista kertova teos odottelee lukuvuoroaan. 

     Perkeet lukuhaaste innosti lukemaan tänäkin vuonna ainakin yhden urheilijaelämäkerran, joten päätin kuunnella vihdoin viimein monta vuotta sitten Elisa-kirjalta ostamani Eeles Landströmin kirjoittaman omaelämäkerran. Se on jäänyt lukematta, sillä urheilu ei juuri ole kiinnostanut sitten 1986 jalkapallon MM-kisojen jälkeen. 

     Nuo kisat olivat itselleni jonkinlainen kyllästymispiste. Muutaman viikon television katsomisen jälkeen perinteisten urheilulajien katseleminen ei enää houkutellut, vaikka sitä ennen katselin jopa lentopallon EM-kisoja. Lentopallo on mielestäni peli, jota pelataan, ei katsella. Samaa mieltä lienevät monet muutkin lentopalloa nuoruudessaan omalla kotikylällään harrastaneet. Nykyisin katselen satunnaisesti vain curlingin, alamäkiluistelun ja tandemuimahyppyjen kaltaisia lajeja. Ja F1-kilpailuja. 

     Pakko myöntää, että olen aika onneton, ellen peräti tragikoominen näiden vähänkin itselleni tuntemattomimpien suuruuksien kirjoittamien elämäkertojen suhteen. Tuoreena ja kirveltävänä muistissa on edelleen noin 10 vuoden takaa “jostain kuuluisasta kotimaisesta oopperalaulajasta” kertova elämäkerta. Se imaisi niin mukaansa, että sen luettuani kerroin seuraavana aamuna innoissani kirjasta työkaverilleni. Valitettavasti en vain enää muistanut, kenestä kirja kertoi, mutta mainio elämäkerta kirja se silti oli. Sittemmin olen alkanut muistaa kirjan päähenkilön nimenkin, se oli baritoni Esa Ruuttunen.   

     Eeles Landström oli itselleni täysin outo nimi, vaikka mielestäni olisin voinutkin törmätä nimeen aiemmin lukiessani Rosenlewin urheilijoista. Michiganin yliopistossa opiskellut Landström toimi urheilu-uransa aikana, vuosina 1962-1970, Porissa Rosenlewin sosiaalipäällikkönä. 

     Ensimmäisellä kerralla etsin Rosenlewin historiasta tietoa Ilmari Taipaleesta. Tuo pitkiä matkoja juossut siikaislainen olympiajuoksija urheili Rosenlewin urheilijoiden riveissä mm. Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Samoissa kisoissa myöhemmin seiväshyppääjänä tunnetummaksi tullut Eeles Landström otteli kymmenottelussa. Kumpikaan miehistä ei noussut mitalisijoille Helsingissä. Myöhemmin lueskelin Rosenlewin urheilijoiden historiaa vielä laajemmin tehdessäni Relaatio-pelejä (sana-assosiaatiopeli). Parissa pelissä aiheena on ollut myös urheilua ja Rosenlewhän liittyy läheisesti myös Porin Ässien historiaan.  

     Oli mielenkiintoista lukea urheilijan itsensä kirjoittama elämäkerta, josta välittyi hyvin niin urheiluhistoria kuin työhistoriakin. Niiden yhteensovittamisessa oli näemmä omat ongelmansa jo ennen Matti Nykäsen ja Toni Halmeen aikoja. Landströmin tiedosti ongelman jo hyvissä ajoin ja päätti kouluttautua hyvään ammattiin jo uransa alkupuolella. Suomessa siihen ei ollut mahdollisuutta, joten hän pyrki ja pääsi opiskelemaan ulkomaille.  

     Urheilu oli nuorelle Landströmille tärkeää, mutta perheen perustettuaan hän alkoi kiinnostua yhä enemmän muista asioista. Urheilijaelämä johdatti perheellisen miehen liian usein liian pitkäksi aikaa pois kotoa. Samaa olin aistivinani myös Kimi Räikkösen elämäkerrasta. Mies ei välttämättä halua matkustaa kaukomaille kilpailemaan juuri, kun odottaa vaimon synnyttävän.  

    Eeles Landstöm lienee ollut urheilun ulkopuolellakin esikuva monille myöhemmille urheilijoille, jotka ovat löytäneet urheilu-uraa jälkeen uuden työuran kansanedustajana tai kansainvälisissä urheilutöissä. Landstöm itse toimi johtotehtävissä isoissa yrityksissä kuten Rosenlew, Veikkaus ja Yleisradio sekä kansanedustajana.

    Hyvä kirja. Olisi tähän kirjaan voinut tarttua jo aiemminkin.